Portaat kirkolle

Salon keskustassa on kaksi kirkkoa - kumpikin 1800-luvulta. Korkealla kukkulalla, nykykeskuksesta hieman sivussa Sairaalakadulla kohoaa komea ja jäyhä Uskelan kivikirkko ja torin vieressä Kirkkokadulta löytyy tämän täydellinen vastakohta - pieni ja vaatimaton Salon puukirkko.

Olen mökkeillyt Salon seudulla säännöllisesti 1980-luvulta alkaen, mutta kertaakaan en ole vieraillut Salon kirkoissa. Toukokuussa 2020 asia tuli korjattua - osittain. Kävelin pitkän tovin Uskelan kirkon mäellä rakennusta ja kirkkomaata kiertäen ja ihaillen. Kivikirkko on aikansa kuuluisimman arkkitehdin Carl L. Engelin suunnittelema ja sen rakennusaineena käytettiin paikalla aiemmin olleen keskiaikaisen Pyhän Annan kappelikirkon kiviä. Liekö leveät ja lähes koko kirkon pitkän sivun levyiset upeat kiviportaat myös jäänteitä vanhasta kirkosta? Portaat toiminevat nykyään pääosin koristeena (tai istuimina)?

Toiveissa on, että saan vielä aikaiseksi piipahtaa myös upean kirkon sisällä. Kunhan korona-ajat hellittävät...

Metsän tähti

Vaatimaton metsätähti liittyy lapsuuteeni ja varhaisnuoruuteeni Itä-Helsingin metsissä. Rivitalomme takapihalta aukeni kapea metsäkaistale, joka päättyi alle puolen kilometrin päässä mereen. Kivien ja puun juurien väliin rakensimme ”koteja”, joissa leikimme Siskon ja naapurin Riitan sekä vastapäisessä kerrostalossa asuvien Sirpan ja Sipisen Riitan kanssa.

Alkukesästä leikkimetsässämme oli aina paljon metsätähtiä. Toisin kuin nykyään Salon mökillämme, jossa lähimetsästä löytyy vain jokunen metsätähti siellä täällä - valkovuokkojen jälkeen metsä täyttyy mm. kieloista.

Lapsuudessani metsätähti oli tavanomainen metsäkukka, kun kielo oli taas ihailtu harvinaisuus. Onko Etelä-Suomen metsät muuttuneet vai onko kyse vain erityyppisistä metsistä?

Kukkia Turusta

Lauantaina ajettiin Ukin kanssa Turkuun. Varsinainen syy reissuun oli vähän käytetty hybridiauto, jota Ukki halusi mennä katsomaan Kaarinaan. Mutta lämmin alkukesän päivä pakotti pistäytymään myös Turun torilla :):)

Epävarmoina menimme, sillä tori on ollut jo pari vuotta jättiremontissa, emmekä tienneet onko aukion nurkissa tilaa torimyyjille, kuten viime vuonna. Onneksi myyntitilaa oli löytynyt ja paikalla oli yli parikymmentä myyjää ja kaikkea mitä tarvitsimme: kukkia, yrttejä, vihanneksia ja kalaa, sekä kahvia ja kahvileipää.

Turun torilta olen aina saanut tuoretta ja hyvää tavaraa - niin nytkin. Ostin toistakymmentä upeaa, valkoista riippuvaa pelarkuuta, tai myyjän mukaan lajike oli isokukkainen cascada eli tavallisen riippapelakuun ja tutun pienikukkaisen cascadan välimuoto. Näyttävä lajike maksoi vain neljä euroa kappale, kun vastaava lajike Helsingissä maksaa yli seitsemän euroa. Ja sain vielä yhden kukan kaupan päällisiksi :):)

Torikahvien jälkeen minun piti tietty vielä katsastaa aina yhtä upea Turun Tuomiokirkko :):)

Siivekäs ja utelias torivieras :)

Kesäasuinen Tuomiokirkko 

Ötököitä ja elukoita

Itä-Helsingin kodin puutarhassa näkyi useita leppäkerttuja ja tervetulleita lihavia kastematoja. Ja tietty (inho)etanoita, mutta ei yhtäkään perhosta.

Yksi yleisimmistä leppäkertuista on - kuvassakin näkyvä - seitsenpistepirkko, jolla nimensä mukaisesti on seitsemän mustaa pilkkua. Leppäkerttu eli -pirkko -sanan alkuosa ”leppä” viittaa verenpunaiseen väriin, sillä leppä on itämerensuomalaisissa kielissä alkujaan tarkoittanut verta. Olen minäkin - lepän etymologiaa tuntematta - kevään kuluessa ihaillut mökin naapuritontilla leppien punertuneita kantoja, jotka ovat haavoitettuina värjäytyneet vahvan oranssinpunaiseksi.

Itä-Helsingin pihalla on vuosia saanut alkukesästä - niin tänäkin vuonna - kuunnella satakieliä, joiden luritus kantautuu läheisestä metsäpuistosta. Eräänä aamuna yksi linnuista vieraili pensasaidassamme ja sain kunnian nauttia sen irroittelusta aivan lähietäisyydellä. Hetkeä aiemmin pihan poikki oli löntystellyt hyvinvoiva ja tuuheahäntäinen kettu, ja aamun Muru-kävelyllä näin kesän ensimmäisen joutsenpoikueen.

Joten kyllä kaupungissakin eläimiä riittää. Kun mökille palatessa näin vielä useita valkokeltaisia perhosia, jotka netistä tunnistin urospuolisiksi auroraperhoseksi, niin loppuviikon eläinkiintiö täyttyi.

Isän haudalla

Helsingissä käydessäni pistäydyin myös isän haudalla Kulosaaren hautausmaalla. Menin aika kiireessä muuttosiivouksen lomassa, mutta - kuten aina - lyhytkin kävely pienellä ja kauniilla Leposaaren hautausmaalla rauhoittaa, rentouttaa ja lohduttaa. Yksi lempipaikkojani Itä-Helsingissä.

Leposaari antoi taas parastaan: Sopusuhtainen ja pieni kappeli vehreällä pikkusaarella. Kymmenet rodot olivat juuri aloittamassa kukintaansa ja tiheä, täysvalkoinen narsissimatto reunusti lyhyttä sankarihautariviä. Tällä kertaa saaren ehdoton kaunotar oli kuitenkin koristeomenapuu, jonka upeista, purppuran värisistä kukista en pystynyt irroittamaan katsettani.

Vasemmalla isän äiti Martta ja hänen lapsuuden perhettään vuonna 1913:

Martasta oikealle Vieno-sisko (1902-15), Ida-äiti (1863-1924), 

Eino-veli (1897-1918) ja Emil- eli Eemeli-isä (1866-1923). 

Kuvasta puuttuu Lammille muuttanut Vilho-veli.

Isä lepäsi tutulla paikallaan kappelin takana meren rannalla. Haudalla mieleeni tuli valokuva, jonka vanhaa kotiamme raivatessa olin löytänyt. Isäni Emil-isoisä oli ajan tavan mukaan lähettänyt valokuvan postikorttina opettajana työskennelleelle Signe-sisarelleen.

Kuvassa isäni 18-vuotias Martta-äiti (täällä) seisoo lapsuuden perheensä kanssa kotitalonsa edessä Karkussa. Eipä Martta aavistanut, että kymmenen vuoden kuluttua sekä vanhemmat että molemmat sisarukset ovat kuolleet kulkutauteihin.

Isäni syntyi vuonna 1926 yli 30-vuotiaan Martan esikoisena. Mieleen tulee, että Martta - joka oli nuorena menettänyt lähes kaikki läheisensä - ladannee aikamoista tunneskaalaa pieneen poikaansa. Karkun mummon raskaista menetyksistä ei koskaan perheessämme puhuttu, ei mummin eikä isäni kanssa. Vasta heidän kuoltua 1980-luvulla kuulin kuolemista ensimmäistä kertaa. Tietyn pinnan alla uinuvan surumielisyyden ja alistuvuuden olen sekä mummissa että isässäni aina vaistonnut. Toki niihin vaikutti monet asiat...

Kahvilla Kivinokassa

Helsinki-viikolla (täällä) kävin Murun kanssa lenkillä myös Kivinokassa, joka on ihana, vanhanaikainen siirtolapuutarha-alue Herttoniemen metroaseman kupeessa. Ohi ajavasta metrosta voi nähdä alueen etuosassa olevat fiinisti hoidetut ”isot” siirtolapuutarhamökit, mutta kauempaa Kivinokan niemen perältä löytyvät kymmenet metsään piilotetut, vaatimattomat ja pikkuriikkiset kesämajat.

Kivinokka kuului 1960-luvulla lapsuuteni alkukesiin. Ennen juhannusta pyöräilimme monena kesänä Siskon ja parin pihakaverimme kanssa Kulosaaresta Kivinokkaan uimakouluun - repussa lauantaimakkaraleipiä ja hiilihapotonta keltaista Stepiä. Kesäkuun alussa merivesi oli vielä kylmää, mutta muistaakseni sain suoritettua alimman maisterimerkin :)

Vuosikymmenien jälkeenkin Kivinokka vaikuttaa lähes samalta kuin lapsuudessani. Sama pölyävä hiekkatie, sama uimaranta ja samat puiden välissä pilkottavat mielikuvitukselliset kesämajat, joiden enimmäiskoko on edelleen 12 neliömetriä :):)

Pari sataa metriä uimarannan jälkeen löytyy Elannon vanha kauppa, jossa herttoniemeläinen Maija on jo vuosia pitänyt omaleimaista kesäkioskia. Ehdottomasti tutustumisen arvoinen. Kauppaa enkä kioskia muista lapsuuteni uimareissuiltani - ehkä en koskaan pyöräillyt uimarantaa pidemmälle.

Kivinokassa kaikki on kaikkien nähtävillä, sillä pienissä mökeissä eletään pakosti pääosin mökin ulkopuolella - ohikulkijoiden silmien edessä. Kiehtovaa katseltavaa...

Uutelan uumenissa

Hektisen siivoamisen (täällä) lomassa kävin Helsinki-viikon aikana kävelemässä mm. Uutelan ulkoilualueella Vuosaaressa. Etsiessäni alueella parkkipaikkaa ehdin jo miettiä kääntyväni takaisin, sillä aurinkoisena toukokuun arki-iltana Uutelan näytti keksineen moni muukin helsinkiläinen. Paikalla oli kasapäin innokkaita lapsiperheitä, auringon herättämiä nuorisoryhmiä ja reippailevia eläkeläispariskuntia.

Onneksi päätin kuitenkin jäädä. Aluetta kiertävän ruuhkaisen hiekkatien sijaan lähdin heti parkkipaikalta pienemmälle, osin umpeen kasvaneelle metsäpolulle. Ruuhka ja ihmiset jäivät hetkessä taakse ja minut ympäröi rauhaisa lehtometsä. Joitakin ketunleipä-ryppäitä (uutta korona-sanastoa :):) ja paljon rakastamiani valkoisia kevättähtimöitä. Seuraavaksi sain ihmetellä käsittämättömien kukkamäärien täyttämiä mustikan varpuja, kunnes tieni johti keto-orvokkien valtaamille kallioille. Ja takaisin autolle.

Nautin ilta-auringosta ja ajatuksistani, ennen kuin palasin jatkamaan Itä-Helsingin kodin raivaamista. Ilahtuneena ja virkistyneenä.

Käynti kaupungissa

Siellä ne taas tervehtivät - tutut vaaleanpunaiset vuokot Itä-Helsingin kotimme pihalla. Lumoavan kauniit ja koskettavan herkät ilon tuojat. Entisestään lisääntyneinä ja vuosi vuodelta punaisimpina.

Olen ollut runsaan viikon siivoamassa Itä-Helsingin kotiamme, jonka myynnistä olemme Ukin kanssa viimein päässeet yhteisymmärrykseen. Nyt myös Ukki on henkisesti pystynyt luopumaan ja irrottautumaan entisestä kodistamme. Kodista, jonka olemme yhdessä rakentaneet ja jossa olemme asuneet elämämme tapahtumarikkaat (ja parhaat) vuotemme. Muistojen täyttämä, kaunis ja rakas kotimme, jossa olemme viettäneet lukuisia hauskoja ja lämminhenkisiä illanistujaisia ja perhedinnereitä, juhlineet kymmeniä synttäreitä ja viettäneet monet ristiäiset, rippiäiset ja ylioppilasjuhlat. Kotimme, jossa viisi lastamme ovat kasvaneet aikuisiksi. Jossa on yhdessä ja erikseen naurettu ja murjotettu, iloittu ja surtu, riidelty ja sovittu sekä unelmoitu ja petytty. Ja josta me kaikki - niin vanhemmat kuin viisi lastamme - olemme yli 30 yhteisen vuoden jälkeen ponnistaneet seuraaviin ”koteihimme”.

Siivoamiseni on ollut niin hektistä ja intensiivistä, että en ole edes blogia jaksanut/ehtinyt päivittää :):) Mutta sainpa asunnon siistittyä huippukuntoon. Istutin mm. kymmeniä kesäkukkia parvekkeen ja terassin ruukkuihin. Homma, jonka vuosikausia olen tehnyt vähitellen huhti-kesäkuun aikana, tuli nyt tehtyä parissa päivässä :):)

Jos/kun saamme asunnon myytyä, siirrän näitä minulle rakkaita vuokkoja sekä Salon mökillemme että ehkä ainakin Esikoisen mökille ja Opiskelijatytön puutarhapalstalle. Pitäähän perinteen eli vaalenpunaisten vuokkojen kevätkuvauksen jatkua :):) Olen nimittäin ikuistanut vuokkoja blogiini joka kevät viimeisen seitsemän vuoden aikana (täällä, täällä, täällä, täällä, täällä, täällä).

Ensi (koronatonta) kevättä ja vuokkokuvia odotellessa...

May in Salo

Elämää pelon kanssa

Korona ja kaikki siihen liittyvä ylläpitää minussa pelkoa. Pelko on pääosin pinnan alla, eikä merkittävästi häiritse perusarkeani. Mutta se on olemassa ja vaikuttaa harmittavasti elämääni: Olen ”vasta” 68-vuotias, mutta tapaan vain harvoin - edes turvavälillä - lapsiani tai lastenlapsiani. Ystäviäni tai tanssikavereitani en tapaa lainkaan. Saatan hypähtää metrin, jos vieressä oleva asiakas yskähtää kaupassa. Ärsyynnyn, jos ulkona kävellessäni takaatulija ohittaa minut mielestäni liian läheltä.

Pelkään mm. sitä, että saan vaikean, sairaalahoitoa vaativan korona-taudin, taikka jopa kuolen. Pelkään sitä, että joku läheiseni joutuisi koronan takia sairaalaan tai kuolisi - enkä edes saisi (tai jos saisin, uskaltaisinko?) tavata häntä, olla hänen vierellään, kuten haluaisin.

Pelkään myös sitä, että joudun pitämään etäisyyttä ihmisiin ja välttelemään läheisten tapaamista pitkälle syksyyn tai ensi vuoteen tai vieläkin kauemmin. Minulle niin fyysinen kuin psyykkinen läheisyys sekä vanhojen tuttujen että satunnaisten ”törmäystuttujen” kanssa on elämän suola, jopa elinehto - ”omaa elämääni”.

Lähes 70-vuotiaana jokainen eristyksissä eletty kuukausi - vuodesta tai kahdesta puhumattakaan - muuttaa ja eristää minua, eikä paluu ”omaan elämääni” ole itsestäänselvyys. Tarkoitan mm. sitä vääjäämätöntä fyysistä vanhenemista ja psyykkistä väsymistä, mikä 70-vuotiaana tapahtuu paljon nopeammin kuin esim. 40-vuotiaana.

Haluaisin elää jokaisen jäljellä olevan elinvuoteni tavaten ja kohdaten ihmisiä sekä harrastaen intohimojuttujani, kuten tanssia. Ilman pelkoa. Enkä elää passissa odottaen koronan ohimenoa. Mutta en voi valita, korona on täällä - halusin tai en. Ainoa, mitä voin (tai voisin) valita on se, kuinka paljon annan pelon hallita elämääni.

Hesarin torstailiitteessä (14.5.20) itsekin yli 70-vuotias psykoanalyytikko Pertti Simula muistutti, että koronan mahdollisesti aiheuttamasta pelosta ei tarvitse pyristellä eroon: ”Sitä ei tarvitse kontrolloida, sen voi vain antaa olla. Pelolla on sama logiikka kuin surulla: kun sitä vastaan ei taistele, se vähenee luonnonmukaisesti.”

Rennompaa korona-elämää odotellessa...