Hämmentävää herkkua

Sisko ja sen Mies viettivät juhannusta kanssamme mökillä. Nelistään juhlittiin - kahden koiran kanssa, tietty. 

Ilma oli kuin morsian. Ärhäkkäin helle oli rauhoittunut ja lähistöllä jyrisevä ukkonen kiersi sopivasti mökkirannan. Vesi oli kuin linnun maitoa. Aattona uimme Siskon kanssa järvessä ainakin viisi kertaa - tai Sisko ui ja minä lähinnä lilluttelin rannassa :) Ja nautimme saunan leppoisista löylyistä. 

Illalla nautimme tuttua mökkigurmettia: Ukin savulohta, Mummin pottuja ja Salon torin mansikoita. Ja ulkona, pitkässä pihapöydässä, mikä minusta on ihanaa, mutta usein minusta liian kylmää, liian tuulista tai liian sitä ja liian tätä… Mutta nyt ei ollut sitä eikä tätä, vaan pelkästään ihanaa :) Perusjuttujen lisäksi pöydässä oli smetanasilliä, mozzarella-tomaatteja, minuutilleen keitetyt (löysät) kananmunat ja pitkästi muhineet, makeat punajuuret voin kanssa. Sekä pari pulloa Hesarin Torstai-liitteen ykköseksi arvioimaa roseeta Minuty M 2020 :)

Juhannusaamuna Sisko oli herännyt ennen kuutta ja istunut pitkän tovin yksin mökin pihassa. Kuunnellut luontoa ja ihmetellyt tyyntä järveä ja aamun heräämistä. Nauttinut - ja kokenut kuulemma lähes herätyksen :):) ”Elämä on upeaa - kaikesta hankalasta huolimatta.”

Mutta minun paras hetkeni oli säästetty vierailun loppuun. Juhannuspäivänä, mukavan yhdessä vietetyn vuorokauden jälkeen Sisko ja sen Mies tekivät lähtöä takaisin Helsinkiin. Ukki oli päiväunilla koirien kanssa ja minä hyvästelemässä ystäviä. Yllättäen Siskon Mies kaappasi minut syliinsä: ”Nyt Anni halataan.” Ja siinä me seisoimme pitkän tovin toistemme syleilyssä nauttien täysin rinnoin korona-aikana kaivatusta läheisyydestä. 

Hämmentävän ihanaa. Vieraiden tullessa olimme vielä morjenstaneet koronakyynerpäillä ja naureskelleet arkuudellemme. Ukilla, Siskolla ja sen Miehellä kaksi rokotusta ja minulla yksi. Ystävien lähtiessä en ehtinyt (enkä halunnut) enää vastustaa. Onneksi, sillä olin melkein unohtanut, miten ihanalta tuttujen halaaminen tuntuu. Sitä on kaivannut jo yli vuoden - ja kovasti :):)

Halaamista kohden - toiveikkaana.

Pikkupoikien Juhannus

Uimista, löhöilyä ja aurinkoa. Keinumista ja majan rakennusta.

Vohveleita, jätskiä ja mansikoita. Pikkupoikien - ja Aikuisten - Juhannus. 

Freetrikki 1912

Selailin Alma-mummin (täällä) eli Äitimuorin äidin vanhoja valokuvia. Kuvien joukosta löytyi mukavan rehvakkaan näköisen miehen valokuva, jonka taakse oli siististi käsin kirjoitettu Freetrikki Heinilä -12.

Ilmeisesti joku Alma-mummin sukulaismies tai muuta ?? Vuonna 1912 nuori Alma asui ja opiskeli jo Helsingissä, jonne oli muuttanut pari vuotta aiemmin koulukaupungista Kotkasta. Alman lapsuudenkotihan oli Kymenlaakson Anjalassa. 

Mukavaa ja aurinkoista Juhannusta :):)

Louhisaaren poika

Gustav Mannerheim noin 20-vuotiaana Nikolain ratsuväkiopistossa Pietarissa.

Kuva: Museovirasto, Finna.fi

Käynti Louhisaaressa (täällä) innoitti etsimään lisää tietoa marsalkka Carl Gustav Emil Mannerheimin lapsuudesta ja perheen elämästä Louhisaaren isossa kartanossa. Vaikutusvaltainen ruotsinkielinen aatelisperhe eli etuoikeutettua elämää palvelijoiden, kotiopettajien ja sukulaisten ympäröimänä keskellä kaunista ja vaurasta varsinaissuomalaista maaseutua. Elämään toki mahtui myös vararikkoja, pelivelkoja, rakastajattaria, häpeää ja surua, kuten myös epäonnistumisia, pettymyksiä ja yllättäviä kuolemia.

Gustav Mannerheim syntyi kesäkuussa 1867 ja asui elämänsä ensimmäiset vuodet Louhisaaressa äitinsä Helenen sekä sisarusten ja lukuisten palvelijoiden kanssa. Seuranaan villillä ja kekseliäällä pojalla oli kuusi vuosien 1863 ja 1873 välillä syntynyttä sisarusta: kolme vuotta vanhempi isosisko Sophie ja kaksi vuotta vanhempi isoveli Carl sekä pikkusisarukset Johan, Eva, Annicka ja August. Seitsemän vuotiaana Gustav aloitti koulun Helsingissä ja muutti asumaan pääosin pääkaupungissa asuvan ja työskentelevän (ja huvittelevan) isänsä, liikemies ja runoilija Carl Robertin luokse viettäen enää vain kesät Louhisaaressa. 

Gustav eli turvallista aatelisperheen elämää vuoteen 1880 asti. Tällöin perheen isä Carl Robert ajautui mm. pelivelkojen takia vararikkoon, pakeni rakastajansa kanssa Pariisiin ja jätti muun perheen oman onnensa nojaan. Velkoja maksaakseen Carl Robert myös myi Louhisaaren tilan naimattomalle sisarelleen Eva Carolina Vilhelminalle ja Helene-äiti joutui perheen neljän nuorimman lapsen kanssa muuttamaan pois Louhisaaren kodista.

Mannerheimin Helene-äiti ja pikkusisarukset asettuivat asumaan äidin äitipuolen Louise von Julinin kartanoon Pohjan Själlvikiin. Helene-äiti oli Fiskarsin ruukin mahtimiehen vuorineuvos John Jacob von Julinin (1787-1853) ja tämän Charlotta-vaimon tytär. Louisesta tuli Helenen äitipuoli, kun Helenen Charlotta-äiti kuoli 1844 kolmannen lapsensa synnytykseen - kuten myös John Jacobin kaksi edellistä vaimoa - ja John Jacob meni naimisiin Charlottan isosiskon Louisen - neljännen vaimonsa - kanssa. 

Pian Själlvikiin muuton jälkeen tammikuussa 1881 alle 40-vuotias Helene-äiti kuoli sydänkohtaukseen - tai suruun ja häpeään. Äidin kuollessa 14-vuotias Gustav opiskeli Haminassa, jossa huonosta koulumenestyksestä huolimatta pääsi jatkamaan kaupungin kadettikouluun ja 20-vuotiaana edelleen Venäjän keisarillisen armeijan Nikolain ratsuväkiopistoon Pietariin.  

Myös Sophie ja Carl olivat jo omillaan, mutta 6-12 -vuotiaat Johan, Eva, Annicka ja August sijoitettiin sukulaisten hoiviin. Virallisesti lasten huoltajaksi nimettiin kuolleen Helene-äidin veli Fiskarsin toimitusjohtajaksi isänsä John Jacobin jälkeen noussut Johan Albert von Julin.

Kuten tiedämme Louhisaaren villi ja kuriton poika Gustav Mannerheim palveli Venäjän armeijan upseerina 1917 asti, minkä jälkeen hän toimi Suomessa mm. valtionjohtajana 1918-19 ja presidenttinä 1944-46. Sophie (1863-1928) teki merkittävän uran sairaanhoitajana, Carl (1865-1915) toimi mm. pankinjohtajana, Johan (1868-1934) agronomina, Eva (1870-1954) taiteilijana ja August (1873-1910) insinöörinä. Annicka (1872-1886) kuoli 14-vuotiaana keuhkokuumeeseen köyhtyneiden aatelisperheiden asuntolassa Pietarissa - yksin.

Mannerheim - von Julin -perheen aateliskuplaan mahtui onnea, iloa ja vaurautta, mutta myös surua, sairautta ja köyhyyttä. Kuten meidän kaikkien elämään…

PS. Olisin halunnut postaukseen valokuvan Gustav Mannerheimista lapsena, ehkä sisarustensa ympäröimänä, mutta kaikki marsalkan lapsuuskuvat ovat Mannerheim-museon omistuksessa ja kuvan käyttö maksaa 80 euroa/kerta (jos oikein ymmärsin). Joten se siitä, mutta kivoja ja hellyyttäviä lapsuuskuvia voi katsoa (ilmaiseksi) netissä :):)

Baras barokkilinna

Olin viime viikon täystyöllistetty Tyttärien Tilalla Merimaskussa, lähinnä vanhan maatilan ja pihapiirin loputonta suursiivousta. Täystyöllistettyjä olivat myös molemmat Tyttäret ja pariksi yöksi käväisemään tullut Esikoinen Pikkupoikineen. Tilan emännille eli Opiskelijatytölle ja Lontoontytölle suursiiivousta ja emännöintiä tosin riittää vielä pitkälle syksyyn - ainakin :)

Onneksi päätimme Emäntien ja Pikkupoikien kanssa pitää torstai-iltapäivän vapaata ja käydä tutustumassa läheiseen Louhisaaren kartanoon Maskun Askaisissa Naantaliin kuuluvan Meri-Maskun naapurikunnassa. Upea, kaunis ja mielenkiintoinen valkoiseksi rapattu kivilinna.   

Merenrannalla oleva valtava Louhisaaren tila on 1400-1900 -luvuilla ollut kahden vaikutusvaltaisen aatelissuvun hallussa, joskin väliin tilalla on asuttu vain ajoittain tai kesäisin. Ensin Flemingin suku omisti tilan lähes 300 vuotta, kunnes Carl Erik Mannerheim - marsalkka Mannerheimin isoisän isä - osti tilan 1795. Mannerheimin suku myi Louhisaaren 1903 talousneuvos Oskar Hannukselle. Talousneuvoksen kuoltua kartano ja tila myytiin edelleen vuonna 1961 Suomen Marsalkan Ratsastajapatsasvaltuuskunnalle, joka lahjoitti sen valtiolle. Kunnostamisen jälkeen Museovirasto avasi Louhisaaren yleisölle 1967. 

Louhisaaren nykyinen symmetrinen ja monumentaalinen päärakennus valmistui 1658. Kolmikerroksisen kivilinnan ensimmäisen kerroksen talous- ja varastotilat sekä kolmannen kerroksen juhlatilat on entisöity ja sisustettu 1600-luvun tyyliin, kun taas toisen kerroksen asuinhuoneissa näkyy 1700- ja 1800-luvun sisustussuuntia. Museolinnan irtaimistosta vain pieni osa on kartanon alkuperäisiä tavaroita, pääosin ne on hankittu Kansallismuseon kokoelmista ja mm. muista länsisuomalaisista kartanoista Louhisaaren vanhojen valokuvien ja perunkirjojen perusteella. 

Suurimman vaikutuksen Louhisaaressa minuun teki kartanolinnan jykevä, mutta minimalistinen arkkitehtuuri - kokonaisuudessaan - ja iso, nurmikon peittämä kartanon puisto. Minut lumosi rakennuksen ulko-ovelta alkava, yläkerroksiin johtava näyttävä rapattu kiviportaikko. Luonnon valo, joka tulvi leveiden portaiden eri muotoisista ikkunoita ja leikki kiehtovasti portaikon vaaleilla seinäpinnoilla ja taidokkaasti muotoillussa katossa. Huoneiden lempeän rauhallinen värimaailma, joka rikkoutui vanhimman tyttären metsänvihreässä ”palmuhuoneessa”. Sekä alakerran veistokselliset kattokoristeet että yläkerran juhlasalin katon pikkutarkat maisemakuvat ja ihmisfigurit.

Etsiessäni netistä Suomen kartanoita (täällä) yllätyin, miten paljon etenkin Etelä-Suomesta löytyy vanhoja kartanoita. Näistä kuitenkin vain pieni osa on avoinna yleisölle esim. ravintoloina, hotelleina ja/tai museoina. Useimmat vanhat kartanot ovat edelleen yksityisomistuksessa tai erilaisilla yhdistyksillä - osa hyvässä ja osa huonossa kunnossa.

Hullaannuin täysin Louhisaaren komeudesta, kauneudesta ja tyylikkyydestä - ja rakennuksen jännästä symmetriasta sekä tietty talon ja koko tilan kiehtovasta historiasta. Joskaan viereisen ravintola/kahvilan buffet-luonas ei ollut kummoinen - Tyttärien mielestä muistutti 1990-luvun kouluruokaa… 

PS. Yllä oleva valokuva on 10-vuotiaan Pikkupojan ottama. Itse en olisi äkännyt ottaa vinoa kuvaa. Pojasta polvi paranee :):)

Kartanon komeaa portaikkoa.

Luola-nimisen huoneen eksoottiset seinämaalaukset ovat 1830-luvulta. 

Huoneessa asui yleensä perheen vanhin tytär.

Tarinan mukaan yksi kartanon omistajista sulki ulos lähtiessään

vaimonsa Välikköhuoneen pieneen ikkunalliseen komeroon.

Vihreä, Sininen ja Keltainen

Opiskelijatytön ja Lontoontytön Tilan pihapiirissä on pari sataa vuotta vanha sivurakennus, jota on vuosikymmeniä sanottu Pakariksi. Nimen historia on vielä selvittämättä.

Pakarirakennuksessa on kolme erillistä vanhanaikaista makuuhuonetta, jotka edelliset asukkaat ovat ristineet siniseksi, vihreäksi ja keltaiseksi vanhojen tapettien päävärien mukaan. Tosin eri vuorokauden aikoina ja vaihtelevassa valossa sininen näyttää väliin vihreältä, vihreä siniseltä ja keltainen oranssilta…

Päärakennuksessa on kahdelle - ja yöpyville tutuillekin - riittävästi huoneita, joten Pakarin huoneet odottavat vielä yöpyjiä :)

Sininen huone

Vihreä huone

Keltainen huone

Tunnelmia Tilalta

Viikko kuluu Tilalla vikkelään. Työntäyteistä, mutta seurallista, viihtyisää, kaunista ja kodikasta. Hommia riittää niin ulkotöissä kuin keittiössä - kaikille :) Siivousta, raivausta, ruoanlaittoa, lastenhoitoa. 

Väliin kesäkeittoa, sylittelyä ja jalkapalloa. Peruskesää Merimaskun Tilalla :):) 

Oman kanalan kokkelia

Tuulen Ystävä

Vasta nyt eläkkeellä ja mökin rauhassa olen alkanut kuulla ja kuunnella tuulta. Ja ihastunut ja kiintynyt. 

Tuulen kuulee, mutta sen myös näkee ja tuntee. Mikä sen ihanampaa kuin kesätuulen vieno hipaisu poskella tai jännittävämpää kuin syystuulen pisteliäs puraisu otsalla. Tuuli on väliin leutoa ja leppeää, väliin lämmintä ja pehmeää. Toisinaan raivokasta ja repivää, jopa pelottavaa tai uhkaavaa. 

Tuulesta on moneksi, ja ehkä siksi se kiehtoo. Tuulella on Ystävä - ja varmaan muitakin :)

Nupusta se alkaa

Mökin pionikausi alkamassa - lyhyt, mutta sitäkin ihanampi.

Kenkiä Prismasta

Kun tarvitsemme mökille jotain ekstraa, ajamme Ukin kanssa 30 km päähän Halikon Prismaan. Kaikki perusjutut saamme hankittua ”läheisestä” Kitulan Salesta. Omassa Salessa on hyvä ja tuore valikoima hedelmiä, vihanneksia, kanaa, makkaraa, leipää ja jäätelöä eli jokaisen mökkiläisen perusjuttuja. Mutta Prismaan ajamme, kun tarve ”käydä ostoksilla” kasvaa liian suureksi :)

Lauantain Prisma-kierroksella jäin ennen ruokaosastoa kokeilemaan kaupan kenkiä. Sattumalta (tai ei)  löysin hyvät Merrelin kävelylenkkarit. Sopivasti tarpeeseen - edellisten kylki oli repeytynyt viikko sitten. Lähes kaupan ainoat lenkkarit, josta löytyi minulle sopiva koko (40/7/26cm). Ja kaiken kukkuraksi urheileville mummoille sopiva leveä lesti :)

Uudet lenkkarit kärryssä jatkoin tyytyväisenä matkaa kohti hedelmä- ja vihannesosastoa, kunnes sivuhyllyssä äkkäsin ihanat kukalliset crocsit. Ostamisesta innostuneena päätin ostaa nekin :):)

Tällä kertaa Prisman ”ruokaostokset” maksoivat noin 140 euroa tavallista enemmän - Merrelit 99 ja Crocsit 39. Mutta molemmat kengät tuntuivat vielä mökilläkin mukavilta ja sopivilta jaloissa :)

Liilan vuoro

Siniset sinivuokot, keltaiset voikukat ja valkoiset kielot ja metsätähdet. Ja nyt on liilan eli violetin vuoro. Orvokin väri - orvokkihan on latinaksi Viola.

Orvokkien lisäksi puutarhoissa ja puistoissa kukkivat tällä hetkellä mm. pallokukkaiset laukat ja monen väriset alppiruusut. Ja liilat syreenit, lupiinit… Kaunista ja kuvauksellista. Upeita rodo-pensasjonoja en ole vielä onnistunut tyydyttävästi tallentamaan kännykkäkameraani.

Ja nyt tietysti kukkii myös ihanat perinteiset valkoiset :) juhannusruusut… 

Lumoava valo

Viime talvena kävelin Murun kanssa kymmeniä kertoja Kaivopuiston reunassa, ravintola Seurahuoneen vieressä olevan Pyhän Henrikin katedraalin ohi. Haaveillen, että sitten koronan jälkeen haluan nähdä kirkon lasimaalauksien täyttämät, kauniit ikkunat myös sisältäpäin (täällä).

Tiistaina haaveeni toteutui. Valoisana ja lämpimänä kesäisenä iltana kävelin Seurahuoneen ympäristössä ja ajatuksissani astelin myös katedraalin editse. Yllättäen äkkäsin, että kirkon ovi oli kutsuvan auki ja salin perällä hehkui alttarin värikylläinen lasimaalaus. Varovasti kiipesin kirkon portaat ja kurkistin avonaisesta ovesta sisälle. Pimeää ja hiljaista. Ja tyhjää. Yhtäkään ihmistä ei näkynyt eikä kuulunut. Ehkä juuri siksi uskaltauduin astumaan sisälle. 

Alkuun pieni ja hämärä kirkkosali jännitti. Kesäillan valo siivilöityi ulkoa sisälle lukuistan värikkäiden lasimaalausten peittämien, kapeiden ja korkeiden ikkunoiden läpi. Pysäyttävää ja hypnoottista. Vaikutus tuntui lähes koko kehossa ja melkein joka solussa :)

Seisoin pitkään tyhjässä kirkossa ja imin itseeni sen jännittävää hämärää ja epätodellista, värikästä valoa. Ja nautin kirkon upeista ja taidokkaista lasimaalauksista - sisältäpäin, kuten olin haaveillut. 

Yksi lukuisista lasimaalausikkunoista.

Tony Taidehallissa

Anja Roomassa 1965 Tonyn kuvaamana.

Kävin Hesassa hoitamassa asuntoni remppaa - vaihteeksi :) Samalla kävin Helsingin Taidehallissa Töölössä - yksi lempimuseoistani :) Sisään pääsi ja mahtui myös ilman ennakkovarausta, vaikka varaus oli edelleen toivottava.

Museossa oli esillä yli sata amerikkalaisen Tony Vaccaron muoti- ja lifestyle-valokuvaa 1940-1970 -luvuilta. Lähes satavuotias (s. 1922) valokuvaaja asuu ja työskentelee edelleen New Yorkissa. Vuosina 1963-79 Vaccaro oli naimisissa suomalaisen mallin Anja Lehdon (1939-2013) kanssa, jonka hän tapasi Armi Ratian Marimekolle organisoimassa kuvaussessiossa New Yorkissa 1960-luvulla. 

Elämä on ihanaa -niminen valokuvanäyttely oli ihana. Tykkäsin. Paljon upeita muotikuvia - joukossa huoneellinen Helsingissä ja Porvoossa kuvattuja marimekkoja. Naurattaviakin kuvia, kuten Ilottelua kadulla (1965), jossa joukko jäykkiä suomalaismalleja juoksi ratikkaan Meilahdessa. Suomalaista ilottelua :) 

Upeiden muotikuvien lisäksi näyttelyssä oli kiehtovia muotokuvia maailmankuuluista taiteilijoista ja poliitikoista - Picassoa, Kennedyä, Lorenia… Sekä realistisia sotakuvia 1940-luvulta, jolloin nuori Vaccaro taisteli USA:n joukoissa Euroopassa. 

Näyttelystä jäi tunne, että elämä on ihanaa - vaikkei olisikaan…

Toimittaja Terhi Harperin jutussa kesäkuun Seurassa (2021) löytyy ihana kuva

90-vuotiaasta Tonysta ja hänen 72-vuotiaasta ex-vaimostaan Anjasta.

Gwen Verdon, New York 1959

Marimekko-linnut, Helsinki 1965

Valkoinen kuolema, sotamies Henry I, Tannenbaum, Ottre, Belgia 1945

 Ilottelua kadulla (Street Fun), Helsinki 1965

Helenen perässä

Kun ajoimme Ukin kanssa Tammisaaren vanhoja katuja etsien ruokapaikkaa, äkkäsin että erään vanhan puutalon seinässä luki museum/museo ja Helene Schjerfbeck 2020. Syötyämme Tammisaaren vierasvenesataman nostalgisessa kesäravintolassa (täällä), suuntasimme takaisin museotaloon selvittämään mitä seinäteksti tarkoitti.

Kyseessä oli Raaseporin museo, jossa tosiaan on vuodesta 2012 ollut pysyvä pieni näyttely Helene Schjerfbeckin elämästä ja taiteesta. En muistanut, että äitinsä kuoltua Schjerfbeck asui ja työskenteli vuosina 1925-41 Tammisaaressa. Näyttely käsitti pari huonetta, joissa oli esillä jokunen taiteilijan entinen tavara, mm keinutuoli, ja joitakin taiteilijan tekemiä tauluja, joiden valokuvaaminen oli kielletty. 

Muistoksi näyttelystä otin valokuvan valokuvasta, joka oli ikuistettu piirroksesta jonka 16-vuotias Helene oli 1876 piirtänyt vielä nuoremmasta itsestään. Näyttelyn aulassa oli nimittäin valokuvaaja Kari Lehtisen ottamia valokuvia Schjerfbeckin parista kymmenestä tunnetusta omakuvasta. Tätä nuorinta Helene-piirrosta en ollut aiemmin nähnyt :) Muuten näyttely ei ollut mitenkään mieleenpainuva.

Raaseporin museon pihalta löytyi entisajan porvaristalo ja valokuvaamo, jotka molemmat olivat suljettuja (?) Sen sijaan pihan vanhoihin ulkorakennuksiin pääsi ovelta kurkistamaan. Mielenkiintoinen pienrakennusjono hellahuonetta, leivintupaa, ruoka-aittaa, vaunuvajaa, navettaa ja viisipaikkaista ulkokäymälää. Ajankuvaa pääosin 1700- ja 1800- luvun porvaristalojen ulkorakennuksista.

Schjerfbeck jäi vähemmälle, mutta näinhän välähdyksen kauniista vanhasta eteläsuomalaisesta pihapiiristä :)

Omakuva, 1978. Kari Lehtisen valokuvasta.

Rautakoriste kellarin ovessa

Hellahuone 1930-luvulta

Parsa lupasi liikaa

Villa Skeppetin (täällä) jälkeen piti löytää vielä ruokapaikka Tammisaaressa. Aurinko paistoi ja meri kimmelsi, joten ainoa vaihtoehto minulle oli rannassa näkyvä, meren päälle rakennettu ”kesäravintola”. Paikan maineesta, ruoan laadusta tai aterioiden hinnoista ei ollut tietoa, mutta kutsuvaa ja kaunista paikkaa ei voinut vastustaa :):)

Moni kymmenpaikkainen palatsi oli (kuuluisa) ravintola Knipan, joka on rakennettu ja avattu jo vuonna 1908 - veteen paalujen varaan, koska silloinen ravintoloitsija ei saanut paikallisviranomaisilta lupaa rakentaa maalle :) Yli sata vuotta Knipan - suomeksi Telkkä - on toiminut lähes tauotta vaihtelevalla menestyksellä usean eri omistajan vetämänä. Viimeksi ravintola vaihtoi omistajaa joulukuussa 2020.

Äärettömän upea ja nostalginen ravintola, jossa arki-iltapäivänä Ukin ja minun lisäksi oli vain kaksi muuta ruokailijaa. Lähtiessämme sisään tuli yksi keski-ikäinen pariskunta, eli kahden tunnin aikana kuusi ruokailijaa… Minua ei häiritse syödä tyhjässä ravintolassa, mutta eipä tuo pahemmin kannattane…

Entä ruoka? Pitkästä aikaa ravintolassa, joten päätimme syödä pitkän kaavan mukaan. Alkuruoka - parsaa kananmunan ja hollandaisekastikkeen kanssa - oli kekseliäästi modernisoitu klassikko. Maukasta ja sopivan kevyeksi tehty kastike. Muna oli ok, mutta varmasti kypsempi kuin luvattu 63 astetta. Kokonaisuudessaan annos osui nappiin ja nostatti odotuksia tulevasta. 

Valitettavasti pääruoka ei lunastanut lupauksia: Minun Merimiehen sinisimpukat olivat harmillisen mauttomia ja kastike/liemi lähes lirua, ja Ukin savustettu karitsanniska vain menettelevää. Jälkiruoka oli pettymys: kuivia suklaakakun palasia parin vadelman kanssa. Jälkkärin ainoa valopilkku oli lautaselle ripotellut makeat suolakaramellipekaanimurut :)

Mutta Knipanin miljöö ja tunnelma sekä maisemat olivat lumoavat ja voittamattomat. Ja aurinko paistoi ja meri kimmelsi - edelleen. Sitä me haimme ja sitä me saimme :)

 

Valkoista parsaa, hollandaisekastiketta ja 63˚C kananmuna

Aaltoa eestä ja takaa

Aaltoa eestä

Valkoista rappausta, lämmintä puuta, klinkkerilattioita, ritilöitä ja liuskekiviä. Vinoja pintoja, tasoeroja ja portaita. Tyylikkäitä lamppuja ja hyvinvoivia viherkasveja. Ekstrana sisäpihan ”lummelampi”. Ja valoa, valoa ja valoa. Tuttua Aaltoa Christine ja Göran Schildtin kodissa Tammisaaressa. 

Villa Skeppet (Laiva) - nimi, jolla paikkakuntalaiset alkoivat kutsua Schildtin pariskunnan rantakadulle näkyvää, veistoksellista omakotitaloa pian sen valmistumisen jälkeen vuonna 1970. Merelle avautuva, 200 neliön rakennus, joka toukokuussa 2021 on avattu yleisölle. Yksi harvoista pientaloista, jonka Alvar Aalto ehti ja halusi suunnitella uransa työntäyteisinä loppuvuosina. 

Kirjailija, taidehistorioitsija ja purjehtija Göran Schildt (1917-2009) ystävystyi pari kymmentä vuotta vanhemman arkkitehti Alvar Aallon (1898-1976) kanssa 1950-luvulla. Ystävykset tapasivat usein kaksin tai vaimoineen Välimerellä. Aallon kuoltua Schildt kirjoitti ystävästään elämänkerran, joka julkaistiin kolmessa osassa vuosina 1982-90.

Christine ja Göran Schildt asuivat ja työskentelivät pääosin Kreikan Leros-nimisellä saarella olevassa kodissaan, jossa 80-vuotias Christine (s. 1940) asuu edelleen. Aalto halusi 1960-luvun lopussa rakentaa Etelän auringossa viihtyville ystävilleen Suomi-kodin, joka sitoisi heidät enemmän Pohjolaan. 

Aallon suunnitelma ei onnistunut :) sillä pariskunta asui jatkossakin Suomessa vain pari kuukautta vuodesta. Göranin kuoltua Christine lopulta luopui asunnosta 2018 kokonaan ja lahjoitti rakennuksen irtaimistoineen pariskunnan nimeä kantavan säätiön omistukseen.

Pidin Laiva-villan isoista valoa tulvivista ikkunoista, vinoon ladotusta olohuoneen parketista ja pienistä tummista klinkkerilaatoista tehdyistä ikkunalaudoista. Suljetusta minimalistisesta sisäpihasta ja katetusta yhteydestä asuinrakennuksen ja viereisen saunan välillä - aaltomaisine ritiläseinineen. (Ritilän suojassa vanha rodo availi juuri komeita kukkiaan.) 

Lumouduin vehreästä puisto- ja merinäkymästä, joka vangitsi minut olohuoneen kokoaan isomman  kulmaikkunan eteen. Samoin kuin intiimistä, kevääseen vasta puhkeavasta sisäpihasta, joka vähä vähältä paljastui kun ulko-ovelta nousi eteisen portaita talon ”keskikerroksen” aulatilaan. Ja alati hurmaannun kauniin harmaista, pehmeistä liuskekivistä :):)

Lähtiessä ostin mukaani rakennuksesta diplomityön tehneen arkkitehdin Sanna Tegelin kirjoittaman kirjan Villa Skeppet (2021). Mielenkiintoinen, seikkaperäinen ja hyvin tehty tietopaketti Alvar Aallon pienimmän ja viimeiseksi jääneen pientalon suunnittelu- ja rakennusprojektista. Valokuvaaminen oli kielletty rakennuksen sisällä, joten kirjan kuvia katselemalla voin myöhemmin muistella näkemääni.

Suomi-matkailu kannattaa. Läheltä löytyy valtavasti uutta, jännää ja kivaa :):)

Aaltoa takaa

Lehto-orvokitkin olivat valkokukkaisia eli tyyliin sopivia :)

Takapihaa rajaava varastorakennus Aurinko-pöytäryhmineen.

Sanna Tegel: Villa Skeppet, 2021

Yksi Aallon lukuisista Skeppetin luonnoksista, jossa näkyy 

asuintalon, saunan, varaston ja lammen sijoittelu tontille.

(Tegelin Villa Skeppet -kirjan kuvitusta)