Arkkitehdin ateljeessa

Alvar Aallon arkkitehtitoimisto toimi 20 vuotta pariskunnan kodin (täällä) yhteydessä, kunnes se vuonna 1956 siirrettiin parinsadan metrin päähän, Tiilimäkeen valmistuneeseen erilliseen toimistorakennukseen.

Alkuun arkkitehtitoimisto käsitti vain yhden korkean, kaarevaseinäisen ateljeetilan aputiloineen. 1960-luvalla rakennusta laajennettiin rakentamalla isompi ruokailutila ja alkuperäistä ateljeetilaa tavanomaisempi toimistohuone rakennuksen aputilojen päälle. Toimisto jatkoi toimintaansa vuoteen 1994 asti. Nykyään rakennuksen omistaa Alvar Aalto säätiö ja siihen pääsee tutustumaan opastetuilla kierroksilla.

Etenkin rakennuksen isossa ateljeehuoneessa aistii vahvasti Aallon ”henkeä”. Tyhmempikin huomaa, että luonnonvalo ja sen vangitseminen on ollut rakennuksen suunnittelun keskiössä. Valo aivan tulvii sisälle isoista ikkunoista, jotka koko seinän pituudelta avautuvat aputilojen suojaamalle sisäpihalle. Lisävaloa työtilaan tulee ateljeen takaosaan sijoitetuista yläikkunoista ja yhdestä pienestä, kolmion muotoisesta kattoikkunasta. Seinälle on ripustettu piirrosluonnoksia, ikkunan viertä kiertää kymmenien Aalto-jakkaroiden rivi ja huoneen taaimmaisessa kulmassa roikkuu kymmenkunta Aallon suunnitteleman valaisimen prototyyppiä. Päätyseinää kiertää rehevä kultaköynnös. Ja kaiken keskellä könöttää Aallon pronssipää.

Jännä oli sukeltaa keskelle kuuluisan arkkitehdin työtilaa. Aistii intohimoa ja ammattiylpeyttä...

Toimiston ”yksityisestä” takaovesta pääsi suoraan Aallon työhuoneeseen.

Aallon lumoissa

Suomalaista funktionaalista ja yksinkertaista tyylikkyyttä. Isoja ikkunoita ja viherkasveja. Paljon puuta, vaneria ja ritilää. Tasoeroja, porrastuksia ja liukuovia. Vinoja pintoja ja kauniisti pyöristettyjä kulmia. Tyylikkäitä ja mielenkiintoisia lamppuja ja tuttuja huonekaluja. Kutsuvaa ja kodikasta.

Olemme Ukin kanssa opastetulla kierroksella arkkitehti ja muotoilija Alvar Aallon (1898-1976) museoidussa kotitalossa, jossa hän asui lähes 40 vuotta arkkitehtivaimojensa - ensin Ainon (1894-1949) ja tämän kuoltua Elissan (1922-94) - ja kahden 1920-luvulla syntyneen lapsensa Johannan ja Hamilkarin sekä lastenhoitajan ja keittäjän kanssa.

Päällimmäisenä talosta jää mieleen luonnonvalon ja auringon säteiden leikki huoneiden lattioilla ja seinillä sekä huonekalujen pinnoilla, mikä oli ollut suunnittelijapariskunnan tavoitekin. Rakennusta ympäröivän luonnon haluttiin ikäänkuin yltävän talon sisätiloihin ja vähäeleisen puutarhan jatkuvan liuskekivillä päällystetyn ulkoterassin kautta olohuoneeseen. Tätä vaikutelmaa korostettiin mm. sillä, että jokaisen ikkunan ja oven muoto ja sijoittelu suunniteltiin tarkasti ja ammattitaidolla.

Kuortaneella syntynyt ja Jyväskylässä uransa aloittanut Aalto muutti Turun kautta Helsingin Munkkiniemeen silloisen vaimonsa Ainon kanssa suunnittelemaansa kaksikerroksiseen taloon sen valmistuttua 1936. Rakennuksen toisessa päässä toimi avioparin arkkitehtitoimisto, kunnes vuonna 1956 toimisto siirtyi kävelyetäisyydelle rakennettuun erilliseen ateljeerakennukseen.

Maamme kuuluisimman arkkitehdin kodissa minua kiehtoi lähes kaikki. Herkullista oli se, että ikkunattomiin tiloihin, kuten yläkerran kapeaan eteiseen sekä vaate- ja kylpyhuoneeseen, oli halkaistu pienet (läpimitta noin 40 cm) pyöreät kattoikkunat. Komeromaisessa vaatehuoneessa ei heinäkuisena päivänä muuta valolähdettä tarvittukaan :) Tykkäsin myös siitä, että ulko-oven ja eteisen lisäksi rakennuksesta pääsi vaivattomasti pihalle ja puutarhaan ainakin olohuoneen, ruokasalin, keittiön ja toimiston ovista. Ja kaiken kukkuraksi yläkerran makuutilojen vierestä löytyi vielä erillinen tilava parveke/yläterassi.

Talossa asuttiin vuoteen 1998 asti. Tämän jälkeen talo siirtyi Alvar Aalto säätiölle ja avattiin 2002 kotimuseona. Osa huonekaluista ja esineistä on Aaltojen peruja ja osa on saatu lahjoituksena huonekaluliike Artekilta.

Silmä ja mieli lepäsi upeasti suunnitellussa ja jänniä yksityiskohtia pursuavassa kodissa. Yritin nähdä seurallisen Alvarin äänekkäästi isännöimässä vieraitaan ja vetäytyvämmän Ainon soittamassa olohuoneen isoa flyygeliä. Helpompi oli kuvitella toimistopuolen elämää. Pystyin lähes aistimaan Alvarin ja Elissan innokkaan työskentelyn 1950-luvun alussa parhaimmillaan 25 avustajan kanssa.

Jännä ja yllättävä tunne talossa oli kaiken - materiaalien, pintojen, huonekalujen, lamppujen, mattojen, kukkien, koriste-esineiden - tuttuus. Sananmukaisesti kaikki (paitsi flyygeli), etenkin asuinhuoneiden puolella (toki asumattomuuden leimaamana) henki elämäni koteja - ensin Lauttasaaressa, sitten Kulosaaressa ja Tammisalossa ja viimein Punavuoressa. Poikkeuksena on Oulussa asumani kuusi opiskeluvuotta, jolloin en viihtynyt itseni kanssa eikä asumani huoneistot tuntuneet kodeilta.

Aallon tyylin ja muotoilun ihannointi elää minussa vahvasti lapsuuden kotini ja isäni veren perintönä. Isä rakasti funkkista ja olisi Alvarin tapaan myös tykännyt keikaroida, jos ei olisi ollut siihen liian ujo:):)

Yksi yläkerran neljästä pyöreästä kattoikkunasta.

Sisäänkäynnin liuskekiviportaat

Pihan pieni vesiallas - tyhjänä.

Aallon kotipihaa, liuskekivimuuria ja yksinkertaista puutarhaa

Hämärää kohti...

Ensimmäinen aamu, kun herätessäni Punavuoressa ennen seitsemää kaipasin sähkövaloa hesarin lukemiseen. Keskikesä on ohitettu ja mennään kohti jos-syksyä.

Psykoterapeutti Maaret Kallion kolumnin (täällä) sanoin tulossa olevan syksyn tunnussana on jos. Kukaan ei tiedä eikä osaa sanoa, josko korona-virus alkaa levitä uudelleen myös Suomessa ja miten se mahdollisesti rajoittaa taas ihmisten liikkumista ja elämää sekä sulkee uudelleen yhteiskuntaa. Tämän epävarmuuden kanssa minun ja meidän kaikkien on vain elettävä seuraavat kuukaudet, ehkä seuraava vuosi.

Kaikkiin suunnitelmiin pitää liittää rajoittava jos-sana. Joten parasta on elää vain tässä hetkessä. Huomisesta ei tiedä kukaan - olemme kaikki samassa veneessä. Parasta läsnäolo-harjoitusta :):)

Laiskotellen

Leikkipuiston lumo

Monenkokoisia liukumäkiä, kiipeilytikkaita ja keinuja - niin taaperoille kuin koululaisille. Jännittäviä köysirakennelmia kiipeilyyn ja iso hiekkalaatikko kakkujen tekoon ja traktorilla ajoon. Ja kivoja, maahan upotettuja trampoliineja.

Viihdyimme Opiskelijapojan neljävuotiaan Pikkupojan kanssa enemmän kuin hyvin Tuorinniemen leikkipuistossa Herttoniemenrannassa. Paljon tilaa ja kivasti eriytettyjä leikkihärveleitä. Kivaa oli myös se, että puistoon oli kerääntynyt paljon eri-ikäisiä lapsia vanhempineen - ja paikalla oli myös kaupungin leikkiohjaajia. Oli pöytiä penkkeineen eväiden syöntiin sekä nurmikenttää löhöilyyn ja kivaa kalliota kiipeilyyn. Pisteenä iin päälle oli leikkikentän vierestä löytyvä matalapohjainen, vartioitu ja siisti hiekkaranta.

Kuumana kesäpäivänä alle kouluikäisiä piipertäjiä tuntui erityisesti kiehtovan leikkipuiston keskellä oleva, puron muotoon rakennettu matala (max 10 cm) ja vaatimaton juokseva vesielementti. Lasten iloksi viisaat nuoret vanhemmat vähät välittivät lasten vaatteiden kuraantumisesta ja kastumisesta :):)

Äkkäsin lähellä entistä asuntoamme olevan leikkipuiston netistä löytyvästä jutusta, jossa mm. on listattu Helsingin Top-10 leikkipuistot (täällä). Tykkäsin, kun leikkikentälle oli Tammisalon sillan juuressa olevalta parkkipaikalta mukava ja sopivan pituinen kävelymatka Herttoniemen kartanon kauniin ja hyvin hoidetun puiston läpi ja koirien uimarannan kautta. Seisoimme pitkän tovin uimarannan reunassa seuraten koirien uimista ja temmellystä.

Kiva kesäinen - ja helteinen - iltapäivä, vaikka ei uimassa tällä kertaa käytykään...

Herttoniemen kartanoa ympäröivää puistoa

Kesän värejä - nämäkin

Ensi viikolla seuraavan kuukauden jälkeen on enää alle kolme kuukautta jouluun, 

kuten Äitimuori sanoisi :):)

Taloja joka lähtöön

Eiran sairaalan kulmia

Kävelyreittini varrelta löytyy niin yli sata vuotta vanhoja jugend-taloja kuin uudempia, käytännön tarpeeseen koottuja lastenparakkeja. Tyylinsä kummassakin :):)

Rakastamani meren lisäksi tykkään kaupungissa kävellessä tiirailla ja ihailla erilaisia rakennuksia. Talot ja rakennukset eivät vaihtele vuoden- ja vuorokaudenaikojen tai ilmojen muuttuessa - kuten meri - mutta silti jokaisella katselukerralla ne näyttäytyvät erilaisina tai ainakin oma huomio kiinnittyy eri asioihin.

Leikkipuisto Sepän parakkia

Fiskarin niittyä

Alkuun meillä oli Lontoontytön kanssa ajatus rennosta ja rauhallisesta kiertelystä Fiskarsin ruukkikylässä, keskittyen lähinnä yläruukin alueen kynttilä- ja veitsipajoihin. Toisin kuitenkin kävi...

Visiitistämme tuli tavallistakin lyhyempi ja nopeampi. Ensin lähtömme mökiltä pitkittyi, kun Lontoontyttö oli lupautunut aamupäivän vahtimaan Esikoisen poikakolmikkoa, jotta vanhemmat pääsivät parin tunnin pyöräretkelle. Ja päästessämme lopulta puolenpäivän jälkeen liikkeelle Ukki mainitsi, että hänen on (ehdottomasti) oltava takaisin neljältä katsomassa Bottaksen formulalähtöä :):)

Onneksi mökiltä Fiskariin on vain runsaan puolen tunnin ajomatka. Perille päästyämme Lontoontyttö ja mukaamme lähtenyt Esikoisen 9-vuotias Pikkupoika komppasivat Ukkia, joka toivoi ennen mahdollista kyläkierrosta saavansa lounasta. No mikäs siinä, kun Ukki lupasi piffata. Ja kun vielä onnistuimme saamaan viimeisen vapaan pöydän ravintola Wärdshusin eli Wärssyn terassilta. Ja molemnat koiratkin pääsivät autosta vilvottelemaan ja jaloittelemaan :):)

Kuten aiemmista käynneistä (täällä) muistin Wärssyn menu ei ollut halvimmasta päästä, mutta hinta-laatusuhde oli hyvä. Muistin myös ruoan hyväksi, mutta silti se yllätti positiivisesti. Lontoontyttö tilasi ruokaisan fetasalaatin ja Ukki ylikypsää porsaanniskaa - kumpikin ns. bistromenun puolelta. Minä otin alkupalana myytävän kylmän kukkakaalikeiton ja Pikkupoika lastenlistalta ”nakit ja ranskikset”. Ja kaikki oli tositosi maukasta, ja kaunista. Salaatin juju oli herkullisena moussena tarjoiltu feta, ja keiton kruunasi murustetut pistaasipähkinät.

Mutta eipä lounaan jälkeen enää ehdittykään muuta kuin hakea pari erityisolutta paikallisesta käsityöläispanimosta, tehdä pikakävely kauniissa puistossa ja napata pikajätskit parkkipaikan kioskilta. Ja kiiruhtaa takaisin mökille formuloita seuraamaan.

Wärssyyn pitää tulla uudelleen ajan kanssa maistelemaan myös ravintolan pää- ja jälkiruokia. Nytkin minun oli vaikea jättää tilaamatta kuusenkerkkä-karamelli-jälkkäriä. Ja tietty toteuttamaan ”rento ja rauhallinen kiertely ruukkikylässä”.

Lyhyen pikavisiitin parhainta antia herkkuruoan lisäksi oli värikkäät niittykukkarykelmät, joita oli istutettu niin Fiskarin tien pientareille kuin rakennusten väliin jääneille jättömaille. Kuvankaunista ja valokuvauksellista.

Kylmää kukkakaalikeittoa, pistaasipähkinäcrublea ja -moussea

Vihanneksia, oliiveja, kurpitsansiemeniä ja fetamoussea

Korva kuulolla

Kakolan kainalossa

Heinäkuisen yksipäiväisen Turku-retkemme tärkein kohde oli ravintola Kakolanruusu, jonka Opiskelijatyttö (!) oli varannut meille - Ukille, Lontoontytölle ja minulle - lounaspaikaksi. Opiskelijatyttö ei itse ollut mukana - hän pyöräili parhaillaan kaverinsa kanssa kohti Ahvenanmaata - mutta koska hän oli missannut ko ruokapaikan omalla Turku-reissullaan, hän halusi, että edes me saisimme maistella Kakolan herkkuja. Peruste sekin :):)

Kakolanruusu on toiminut nykyisissä tiloissaan entisen Kakolan vankilan rakennuksissa vasta runsaan vuoden. Sitä ennen se toimi parisen vuotta samalla alueella, mutta pienemmissä pop up -tiloissa. Luulinkin ravintolaa vanhemmaksi. Ilmeisesti mielikuvani kiinnostavasta ravintolasta on elänyt mielessäni vuodesta 2017, jolloin opastetun Kakola-kierroksen yhteydessä kiinnitin huomioni mielenkiintoiseen, vankilarakennukseen avattuun pikkuravintolaan (täällä).

Pari vuotta eläneistä mielikuvistani ja Opiskelijatytön suosituksesta johtuen omat odotukseni Kakolaruusuun mennessämme olivat poikkeuksellisen korkealla, eivätkä ne täysin täyttyneet. Paikka oli erittäin kiva: mukavan sokkeloinen, kynttilöin valaistu kodikas kiviluola, jonka edessä oli upea, iso ja lämmin ruokaterassi. Erittäin ystävällinen ja ammattitaitoinen palvelu sekä siistit ja kauniit vessat. Eli viihtyvyydestä täydet pisteet :)

Myös neljän hengen pöytämme oli sopivassa paikassa täyttäen hyvin koronaetäisyydet. (Onneksi en joutunut istumaan viereisessä viiden pöydän rykelmässä, jossa etäisyyksiä ei pystynyt noudattamaan.)

Lontoontytön vierailun kunniaksi päätimme räväyttää ja tilasimme ns. Kakolan Isot Pidot: ”yltäkylläinen, runsas ja sosiaalinen tapahtuma, johon kuuluu useita ruokalajeja - Kakolanruusun kruununjalokivet”. Lupausten mukaan ruokaa oli todella runsaasti, ja kaikki oli hyvää, tuoretta ja mielenkiintoista. Mutta ei silti superia, kuten ehkä odotin. Paljon avotulella grillattua, paljon ns. umami-makua (sienimäistä?), joka muodikkuudestaan huolimatta ei kuulu minun suosikkimakuihini.

Lontoontytön kanssa pyysimme pidot ilman punaista lihaa. Yllättäen pöydän paras (ja kaunein) annos oli kuitenkin Ukin osuudesta napsimani lihatartar, jossa päällä oli rapeaa valkoista ja mustaa riisiä. Suussa sulavaa ja ihanan rapsakkaa.

 Kaikesta huolimatta Kakolanruusu jäi mieleen ravintolana, johon haluan palata - ehdottomasti :):)

Naudanlihatartar, chilitahnaa, päärynää, kevätsipulia, 

puffattua valkoista ja mustaa riisiä ja keltuaiskreemiä.

Yksi Kakolan ruusun mukavista sokkeloista

Joutsenen uumenissa

Siskon suosituksesta päädyimme Turun reissullamme (täällä) vierailemaan Forum Marinumista kotinsa löytäneellä Suomen Joutsenella - yli sata vuotta vanhalla kolmimastoisella purjelaivalla. Sisko miehineen oli viikkoa aiemmin piipahtanut Joutsenella - ja ihastunut. Löysipä hän jopa museolaivan miehistöluettelosta lapsuuden parhaan ystävänsä isän, jonka muisti työskennelleen aikoinaan laivalla.

Minua hämmästytti ja ihastutti lähes sata metriä pitkän fregatan sirous sekä puupintojen ja -kaiteiden kauneus ja pehmeys. Hirvitti mastojen korkeus ja niiden poikipuiden (ja purjeiden) leveys sekä köysien ja vaijereiden valtava määrä. Ihmetytti ja jopa huvitti kuvat merimiehistä ahtaissa riippumatoissa ja kertomukset valtavista ruokamääristä, jotka merelle lähtiessä piti saada ahdettua laivan pieniin ruokavarastoihin - mm. 12 000 kg perunaa ja 6 000 kg silliä ja silakkaa :):)

Ystävällinen kesäopas kertoi meille mm. että isoa laivaa pystyi tarvittaessa purjehtimaan vain parinkymmenen henkilön voimin, mutta pitkille matkoille kannen alle mahtui majoittamaan ja muonittamaan jopa pari sataa miehistön jäsentä.

Rakastan laivoja, vaikka laivaelämästä tai purjehtimisesta minulla ei ole mitään kokemusta. Paitsi yhdeltä elämäni ihanimmalta matkalta, jolloin seilasimme Ukin kanssa Siskon ja Miehensä kutsumana viikon keväisellä Välimerellä rannikon kuuluisista satamista toiseen. Kiitos vielä, Sisko ja Lanko!

Einon hoivissa

Perjantaina piipahdettiin Ukin ja Suomessa käymässä olevan Lontoontytön kanssa Turussa. Ensimmäiseksi suuntasimme kauppatorille, joka huolimatta edelleen jatkuvasta jättiremontista vetää meitä joka kerta puoleensa. 

Turun kauppatori on aina ollut yksi parhaita (ellei paras) ruokatori Suomessa. Se päihittää jopa minulle niin rakkaan Salon kesätorin. Plussaa on keskeinen sijainti, useampi mukava kahvipaikka, upea kesäkukkatarjonta ja ennen kaikkea lukuisat pienmyyjät, jotka myyvät tositosi tuoreita vihanneksia, juureksia ja marjoja suoraan omasta ”pihastaan”.

Keskikesällä torin peruna-, tomaatti- ja mansikkavalikoima hakee vertaansa. Lauantaina oli valittavana mm. kymmenkunta eri mansikkalajiketta ja useita eri tomaattivaihtoehtoja. Aiemmin en ole törmännyt siihen, että myös tomaatit myydään lajikenimien perusteella, samaan tapaan kuin perunat ja mansikat. Ja että myyjät osaavat monisanaisesti - ja ymmärrettävästi - selittää niin eri peruna- ja mansikka- mutta myös tomaattilajikkeiden eroja. Tällä kertaa päädyimme tuttuihin Annabelle-perunoihin, superhyviin ja makeisiin Bounty-mansikoihin ja tomaattilajikkeeseen, jonka nimi on unohtunut, mutta jota myyjä kuvaili puolihapokkaaksi ja omaksi suosikikseen :):)

Ostosten jälkeen poikkesimme torin reunan kutsuvaan Einon kahvilaan - Cafe Eino. Kahvi oli hyvää ja kahvileivät maittavia, mutta ennen kaikkia lumouduin ystävällisestä ja huomaavaisesta palvelusta. Ensin Eino (?) tuli kysymään, saako koirille antaa herkkupaloja ja luvan saatuaan tarjosi sekä Murulle että Chloelle muhkeat kinkkusiivut. Kahvit juotuamme nuorempi myyjä tuli vielä rapsuttelemaan koiria ja toi niille uudet juustoherkut. Vessaa kysyessämme Eino (?) saattoi Ukin ja minut ystävällisesti viereiseen työtekijöiden siistiin pesutilaan. 

Turun tori ei pettänyt nytkään :):) Palaamme varmasti, ja toivottavasti vielä tänä kesänä...

Bountyn pauloissa

Vihannesten voimalla

Aamunrepäisy 15

Anna 50/19

Taulu - häälahja 1951

Martta Wendelinin (1893-1986) kukkataulu on ollut vuosia tuvan seinällä Salon mökillä. Viikonloppuna äkkäsin, että sehän sopii kuin nakutettu Punavuoren kaksioon. Ukkikin suostui - saahan hän hankkia tilalle mieleisensä taulun :):)

Kukkataulun taakse Äitimuori on tutulla käsialallaan kirjoittanut: ”Martta Wendelinin häälahja Hetalle ja Eskolle 1951” Kuvataiteilija Wendelin oli Äitimuorin Alma-äidin ystävä, ja taulu hänen lahjansa vanhemmilleni eli Alman tyttärelle ja tämän miehelle.

Taulu löysi heti paikkansa Punavuoresta sohvan yläpuolelle pingoitetun Marimekon kankaan (täällä) vierestä. Ja Wendelinin taulun alle sopi hyvin Alma-mummin perintönä minulle kulkeutunut surumielinen talvimaisema (täällä), joka levottomana etsi ripustuspaikkaansa.

Punavuoren kaksion seinät alkavat pikkuhiljaa täyttyä. Onneksi en ole aktiivinen taiteen keräilijä :):)

Koira hautausmaalla?

Ajoin mökiltä Helsinkiin vanhaa Turuntietä pitkin, enkä (uutta) moottoritietä. Vanhaa tietä on rauhallisempi ja leppoisampi ajaa - enimmäisnopeushan on 80 km/h.

Nummi-Pusulan kohdalla huomasin tutun Tiekirkko-viitan (täällä), ja päätin poiketa - Murultakin oli aamulenkki jäänyt väliin :):) Parin kilometrin ja kahden risteyksen jälkeen kapea soratie päättyi parkkipaikkaan ja hautausmaan keskellä kohoavaan lähes 200 vuotta vanhaan kivikirkkoon. Olin tullut Nummen kirkolle.

Tyhjää ja hiljaista. Pari rollaattoreihin nojaavaa mummoa seisoi kauempana mäntyjen siimeksessä - taisivat odottaa taksikyytiä kaupalle.

Pysäköin auton, nostin Murun ulos, pissatin ja suuntasin kirkolle. Kirkkoa ja pientä hautausmaata ympäröi jykevä, kivilohkareista tehty kauniisti sammaloitunut aita, jonka kaikilla kolmella portilla oli selvästi erottuva koirakielto-merkki. Olin kuuliainen, ja katselin ja kiertelin kirkkoa Murun kanssa vain aidan ulkopuolelta. Hyvin toimi näinkin :):)

Punavuoreen päästyäni jäin muistelemaan, että mm. Hietaniemen hautausmaalla saa kävellä koiran kanssa. Netistä selvitin, että ainakin Helsingissä 2003 voimaan tulleiden järjestyssääntöjen mukaan hautausmaa määritellään yleiseksi paikaksi, jossa koiraa saa ulkoiluttaa, kunhan se pidetään kytkettynä ja mahdolliset jätökset korjataan. Seuraavaksi taidan lähteä Murun kanssa tutkimaan Hietaniemen historiallista ja mielenkiintoista hautausmaata - haudat toki kaukaa kiertäen. Ja pienille hautausmaille - kuten Kulosaaren Leposaareen - mennessäni jätän koiran edelleen kotiin tai autoon :):)

Kirkonmäeltä poistuessani vastaani tuli kolmas nummilainen: pyörällä ylämäkeen puuskuttava nelikymppinen nainen, joka ystävällisesti huikkasi iloisen ja kovaäänisen huomisen. Tervehdys yllätti ja ilahdutti, ja pysähdyksen jälkeen jatkoimme Murun kanssa hyvillä mielin kohti Helsinkiä :):)

Loikan loppu

Kesälauantai

Vettä on riittänyt ainakin Varsinais-Suomessa koko päivän. Tulin aamulla mökille, ja sateesta huolimatta ajoin suoraan Salon torille ostamaan Annabelle-perunoita, tuoretta siikaa ja mansikoita. Tällä kertaa valitsin Sonata-lajiketta, joka tutun myyjän mukaan on vähemmän hapokas kuin esim. vaihtoehtoinen Rumba-lajike. Piti muuten paikkansa - makeita ja maukkaita olivat.

Torilla sekä vihannes- ja marjamyyjät että asiakkaat (joita yllättäen riitti) yrittivät parhaansa mukaan selvitä kaatosateessa. Onneksi olin varustautunut sadetakilla ja kuorihousuilla, ja pystyin ostosten jälkeen läpikastumatta vielä istumaan kahville torikahvilaan.

Iltapäivän metsälenkillä minua hymyilytti naapurin ukon vuosikymmeniä sitten rakentama vesimylly, joka veden paljoudessa pyöri kuin hullun mylly. Toisin kuin kesäkuun kuivuudessa, jolloin se pääosin seisoi täysin toimettomana.

Poika, myyrä, kettu ja hevonen

”Sitä että rakastaa”, Myyrä vastaa Pojan ihmetellessä, että mitähän se menestys mahtaa olla. Tätä ja muita elämän keskeisiä kysymyksiä pohtivat neljä ystävystä Charlie Mackesyn NallePuh-maisessa, lempeästi kuvitetussa aikuisten lastenkirjassa.

Erittäin kaunis ja käteen sopiva kirja, joka tekijän mukaan sopii niin kahdeksan kuin kahdeksankymmentä vuotiaille elämän ihmettelijöille. Minä tykkäsin ja aion lukea uudelleen yhdessä 4-9 -vuotiaiden Pikkupoikien kanssa.

Takaisin Kotiin

Asuin kiihkeimmän korona-ajan - kolme kuukautta - mökillä Ukin kanssa (täällä). Sinä aikana Punavuoren kaksiossani asui nuorin lapsemme Juniori, jonka omassa Kallion kodissa alkoi putkiremontti (sic) juuri maaliskuun puolivälissä.

Maalis-huhtikuussa piipahdin Hesassa asioilla vain pari kertaa. Touko-kesäkuussa kaupunkikäyntini tihenivät: ajoin pääkaupunkiin kerran-pari viikossa siivoamaan Itä-Helsingin taloa ja mm. kastelemaan entisen kodin parvekelaatikoihin ja -ruukkuihin istuttamiani kesäkukkia.

Juniorin putkiremontti valmistui juhannukseksi - aikataulussa (!) - ja poika pääsi muuttamaan takaisin omaan kotiinsa kesäkuun lopussa. Ja minä pääsin koronakarun jälkeen takaisin Omaan Kotiin :):)

Runsas viikko sitten lähes neljän kuukauden poissaolon jälkeen avasin ensi kertaa seitsemännen kerroksen kaksion oven. Pieni huoneisto kylpi kutsuvassa valossa. Tuttu musta sohva, vaalea karvalankamatto ja rakas Artekin ruokapöytä kutsuivat sisään. Kesä oli korona-aikana tullut myös kaupunkiin: Parvekkeen edessä lentelivät viime kesältä tutut pääskyset ja lähipuistikon vanhojen lehmusten kymmenet varpuset tervehtivät sirkutuksellaan.

Olin tullut Kotiin. Tunteen voimakkuus yllätti, ilahdutti ja lämmitti. Viikko on mennyt hujauksessa kaupunkielämää ihmetellessä :):)

Villa Johannan upeat köynnöshortensiat

Kaivarin sateista rantaa

Auringon herättämiä jasmiininkukkia