Puotilan kappeli on pieni kivikirkko, joka alkujaan 1859 rakennettiin viereisen kartanon viljamakasiiniksi. Kirkoksi se remontoitiin vasta 1963, minkä jälkeen se on ollut suosittu mm. vihkikirkkona. Kappeli on ulkoa sopusuhtainen ja kaunis, mutta sisältä se on ahdettu liian täydeksi. Korkeita seiniä kiertää ekstraistumaparvi ja sinänsä kaunisääniset urut täyttävät alttarin viereisen kulman. Tokihan penkkijärjestelyillä saadaan kaikki halukkaat mahtumaan sisään, mutta pienen kirkon ihana intiimi tunnelma kärsii ja mielestäni jopa katoaa.
Näin kävi juuri joululaulutilaisuudessa. Liikaa väkeä. Vaikka hyvähän se on kun lauluhalukkaita kirkkoon riittää ja kaikki mahtuu. Ehkä olen liian erakko yhteislaulutilaisuuksiin. Laulaa silti tykkäsin...
Toinenkin kappeli kutsui minua tällä viikolla. Viedessäni kimpun punaisia tulppaaneja isäni haudalle Leposaaren hautausmaalle ihastelin hautausmaan pientä kappelia, jossa on ollut sekä anoppini että Äitimuorin äidin eli Alma-mummin siunaustilaisuudet 1980-luvulla.
Leposaaren hautausmaa Kulosaaressa on minulle muutenkin tärkeä - asuinhan nuoruuteni kävelymatkan päässä hautausmaalta. Nykyään asun kauempana, mutta piipahdan siellä usein - toisin kuin nuoruudessani. Monesti kiertelen pientä saarta omissa mietteissäni hautakiviä tutkien. Lähes aina löydän uuden yhteyden menneisyyteeni - ehkä opettajani Kulosaaren yhteiskoulusta, ehkä jonkun luokkakaverini vanhemman tai nykyään yhä useammin myös entisen luokka- tai koulukaverini.
Rakastan joululauluja ja hautausmaita, kunhan niihin saa tutustua omassa rauhassa ja omaan tahtiinsa. Tulipahan taas todettua...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti