Keskiviikon tanssikokemuksen innoittamana päätin lähteä perjantai-iltana Vantaan Paville, jossa esiintyi Pekkaniskan pojat -niminen suosittu tanssiorkesteri. Ennen lähtöä pähkäilin pukeutumisen kanssa. Kukkahameet ovat omiaan lavalle, mutta ujostelen paljastaa suonikohjujani (josko ensi talvena saisi leikattua?) ja käsivarsiallejani tanssikansalle. Onneksi perjantaina oli koleaa, joten päätin laittaa tummat, istuvat farkut ja Marimekon vaalean, ilmavan silkkipuseron. Olin itseni näköinen ja tyytyväinen valintaani. Laukkuun tanssikengät, vesipullo ja hikeä varten pikkupyyhe.
Mutta enpä tarvinnut vesipulloa enkä hikipyyhettä. Tansseissa ei tullut jano eikä hiki, sillä kahden tunnin aikana tanssin vain yhden foksin. Mukava ja ystävällinen vanhempi mies haki minut heti alkuun perusfoksiin. Tuttu tanssi, mutta sekoilin askelissa. Sen jälkeen jättäydyin ensin naisrivistön taakse istumaan ja lopuksi siirryin "lepo-orrelle" seisoskelemaan. Eli aloin jänistää.
Vaikka olin kuullut ja tiesin tanssilavojen käyttäytymiskoodeista, niin silti ensikertalaisena olin tosi vaivaantunut. En rohjennut mennä seisoskelemaan tiiviiseen naisrintamaan miesten arvioivien katseiden alle. Aina kahden kappaleen välein naiset ponnahtivat pystyyn ja syöksyivät 3-5 metriä eteenpäin mahdollisimman näkyvälle paikalle. Kaikki pari sataa naista! Ja miehet valitsivat uuden tanssitettavan toinen toistaan hehkeämmistä (kateellisen minun mielikuvia) eturivin naisista. Miesten valittua uuden tanssiparin valitsematta jääneet naiset palasivat takaisin seinän vierustalle.
Naisrivistön takana - eteen en uskaltautunut - seistessä tai istuessa oli vaikea välttyä hylätyksi tulemisen tunteelta. Olenko osaamaton, huono, ruma ja vanha, kun en kelpaa tanssipariksi? Itsetunto oli koetuksella. Myönnän että olen vanha ja osaan vasta vähän, mutta en ruma enkä huono. Enkä ollut ainoa rannalle jäävä, vaan kohtalotovereita oli useita - vain runsas puolet tanssi-intoisista naisista pääsi kerralla tanssimaan. Muilla naisilla itsetunto näytti olevan kohdallaan ja tilanne täysin hallussa...
Mutta minun psyykeni ei kestänyt, annoin periksi ja lähdin kotiin jo ennen naistenhakua. Olin pettynyt itseeni. Miksi jänistin enkä rohjennut seistä naisrivistössä, jolloin olisi ollut edes teoreettisia mahdollisuuksia päästä tanssimaan? Toisaalta eturivissä seistessä olisi voinut joutua konkreettisesti kohtaamaan myös sen, että minua ei haeta - en kelpaa. Ja asettaa nyt itsensä sillai näytille - "eihän se nyt sovi", sanoi ääni takaraivossani.
Kotiin tultua oli vain huonoja fiiliksia ja ajattelin, että tahänkö tanssi-innostukseni nyt tyrehtyi. Vähitellen kuitenkin kokosin itseni, ja päätin yrittää vielä kerran ja uskaltautua seisomaan naisrivistöön. Lauantai-iltana Backaksen kartanolle! Ja rohkeasti eturiviin! Eli tanssikokemukset jatkuvat - vastoinkäymisistä huolimatta.
Voi sinua... Olit tositosi rohkea, kun uskalsit olla Pavilla YKSIN ekaa kertaa. Voin täysin kuvitella tuntemuksesi, sillä me kaikki ollaan oltu joskus se eka kerta. Mä olin ystävättäreni kanssa, joka oli yhtä oo-moilasena. Ja niinpä muistan, että roikuimme illan siellä kaiteen takana ja vain katselimme (ja naureskelimme). Seuraavilla kerroilla jo uskallettiin portaiden yläpäähän ja siitä pikkuhiljaa parketille "kelloseinälle". Mutta vakipaikkani oli sitten vuosia se terassin seinä. Enää en mene eturiviin, annan suosiolla nuorempien olla siinä. Pavilla on huipputapa (pahatapa) tuo naisten tyrkylle ryntääminen, se on pahentunut vuosien mittaan. Vastaavaa ei juuri ole sisäSuomessa, tiedoksi vaan. Tunnet olevasi kovin yksinäinen tuolla.... mutta aikaa myöten tunne häviää, kun tutustut ihmisiin, ja huomaat näkeväsi jopa tuttuja naamojakin. Ja pikkuhiljaa haetaankin enempi. Mutta se naistenhaku, yritä sitä. Ole vaikka kahvilla alkuilta osittain. Niin, ja sunnuntai on se paras ilta yli 60_lle... :)
VastaaPoistaBackaksesta sen verran, että paras ilta siellä on torstai (ainakin ennen on ollut torstaitansit) Lauantaina on pääosin pariskuntia, eikä silloin saa juuri kokenutkaan tanssia (kertoi ystävättäreni muutama viikko sitten), eli kokeile torstaita. Jos menet silloin sinne, niin minäkin voisin tulla, oltais ja ihmeteltäis. Mieti.
Tykkään tosi paljon lukea kannustusviestejäsi. Kuten huomasit minun Tanssikokemukseni Backakselta oli huomattavasti mukavampi kuin Pavin kokemus. Pariskuntia oli, mutta myös hakijoita. Kutsusi tanssiseurasta houkuttaa. Olen nyt pari viikkoa mökillä, mutta esim torstai 16.7 voisi sopia minulle. Entäs sinulle?
PoistaLaitan "kalenteriin" tuon 16.7. Olisi kiva nähdä Backaksessa, ja muutenkin minuakin houkuttaa tavata sinut. Ja jospa minäkin saisin jokusen tanssin tanssitua..:) Sähköpostiin voitais viestitellä.
PoistaVoi, olipa sinulla kokemus. Mutta toisaalta, uskalsit kuitenkin lähteä ja päätit, ettei se jää viimeiseksi kerraksi. Niistä hatunnosto!
VastaaPoistaItse en ole tanssi-ihmisiä (tykkäisin kyllä, mutta ei ole tullut koskaan opeteltua) ja tuo systeemi ja "tyrkylle asettautuminen" kuulostaa kovin pelottavalta.
Jaana, olen itsekin tlpeä, että rohkenin lähteä vaikka en ole nyori enkä taitava tanssija. Otan vähän niin kuin psykologisena testinä ja seuraan omia ja muitten käyttäytymisiä.
PoistaTanssiminen olisi upeeta - mutta eikö tuo lavakulttuuri koskaan muutu..
VastaaPoistaSe on outo jäänne vanhoista sukupuoliperinteistä. Uskon että vähitellen poistuu tuo jako miesten ja naisten hakuvuoroihin. Tänään huomastin, että Backaksen kartanon FB-sivuilla tiloitettiin, että seur tansseissa miehille jaetaan 50 rintamerkkiä, joissa lukee "saa halea" eli heitä saa (hehheh) hakea myös miesten tanssihaun aikana. Että sillee...
Poista