Elokuu.

Vielä hetki herkuttelua: suomalaisia vadelmia, saksalaisia pensasmustikoita, 

vaniljajätskiä ja kinuskikastiketta. Aaaaah! 

Seuraavaksi aletaankin odottaa puolukkapiirakkaa - Äitimuorin herkkua.
Ja välissä tattirisottoa, jota Ukki tänään loihtii koko poppoolle.

Sukkia syksyyn + ohje

Se on syksy, kun kutimet alkaa kutittaa. Koko kesä hurahti ilman neulomista, mutta alkuviikosta 

lopettelin taas perusseiskaveikka-sukat. Yksivärisyys puree Mummin nuoriin - toiveissa perusvärejä: mustaa, tummansinistä, harmaan eri sävyjä ja beigeä. Ja niitähän Mummi yrittää toteuttaa, vaikka lankakori pursuaa vuosientakaisia väri-ilotteluja. Ehkä niistä keksii kehitellä jotain muuta....

Olen muokannut 7-veljestä -perussukkien ohjetta omaan (40) ja tyttärieni (39) jalkaan sopivammaksi:

• luon nro 3 tai 3,5 sukkapuikoilla tavanomaiset 48 silmukkaa
• neulon 2o2v- vartta 10-11 cm (28-30 krs) 
• toistan kantatilkun oikea/nurja -kerroksia 12 tai 13 kertaa
• kun 9 silmukkaa jäljellä, neulo 2 yhteen (jää 7s)  ja käännä, nosta 1s neulomatta, neulo 6s ja sitten 2 yhteen (jää 7s)
• poimin kantatilkun reunasta 12 tai 13+1 silmukkaa
• aloitan kiilakavennukset heti ensimmäisellä kerroksella
• teen kiilakavennukset joka toisella kerroksella kunnes puikoilla on 12 silmukkaa
• jatkan sileää neuletta kunnes pohjan pituus kantatilkun reunasta on 18,5 cm
• aloitan kärkikavennukset kaikilla puikoilla: ensimmäiset 2s yhteen, 4s o, 2s yhteen, 4s o
• jatkan loppuun: kolme kerrosta, kavennuskerros (2s yht, 3s o, 2s yht, 3s o), kaksi kerrosta, kavennuskerros (2s yht, 2s o, 2s yht, 2s o), yksi kerros, kavennuskerros (2s yht, 1s o, 2s yht, 1s o), kavennuskerros (2s yht, 2 s yht) ja lopetus.

Mamun Muru

Kynitty koira etsiytyy filttien alle. Ehkä koirapostaukset tältä erää riittää....

Kunnon käppänä

Mummin pörrö-Murusta kuorittiin eilen edustava kääpiösnautseri. Turkki trimmattiin, korvakäytävät nypittiin ja kynnet leikattiin. Kaunis tuli, mutta koira tuntui kutistuvan puoleen entisestä. Pieni se onkin - painaa vain 5,9 kiloa. Muru oli itsekin trimmin jälkeen ihmeissään, hinkkasi loppupäivän vuoroin Mummin, Ukin ja Juniorin jaloissa.

Ja kaulapantakin tuntuu pidentyneen monta senttiä!

Koiran koulutusta

Lähiö- ja mökkikoirana Muru ei ole tottunut liikkumaan julkisissa liikennevälineissä, vaikka automatkat mökille ja takaisin se pärjää loistavasti omassa kuljetuskopissaan. Tänään vein Murun keskustaan eläinlääkäriin rokotettavaksi ja päätin samalla tutustuttaa koiraa metroon. 

Autolla Kulosaareen ja metrolla Kamppiin - ja eläinlääkärin jälkeen sama toisin päin. Se oli suunnitelmani, mutta tulomatkalla päätinkin pidentää harjoitusta - matkasimme metrossa lähes tunnin: ensin Kampista Itikseen, takas Itiksestä Hakikseen ja vielä Hakiksesta Kulosaareen - ja vasta sitten autolla kotiin. Törmättiin tarkastajalaumaankin.

Alussa Muru tärisi ja oli levoton, ja pelkäsi varsinkin rullaportaita. Loppumatkasta se jo istui rauhallisena metron lattialla jalkojeni välissä. Viimeksi - yli puoli vuotta sitten - tein sen virheen, että annoin koiran nuuhkia ympäristöä tyhjässä vaunussa ja rauhoittuminen oli vaikeaa. Nyt pidin koiran tiukasti yhdessä paikassa ja levottomuus väheni vähitellen. Uskalsi jopa välillä laskea päänsä lepäämään jalkateräni päälle. 

Eipä tällaiseen "turhaan" metromatkusteluun työikäisenä olisi ollut aikaa eikä voimia!

Kastike salaattiin

Olen ollut tosi huono sekoittamaan salaattikastikkeita. Nyt olen löytänyt klassisen yhdistelmän, joka tekee yksinkertaisimmistakin TUOREISTA salaattiaineksista herkkua. 

Salaatti

Jäävuorisalaattia (Vaanelan puutarha, Perniö)

Hollantilaisia - tositosi makeita - kirsikkatomaatteja (Hakaniemen torilta)

Punasipulia silputtuna

Tuoreita basilikan lehtiä pilkottuna

Kastike

3 rkl kreikkalaista ekstra-neitsytoliiviöljyä (Filos koroneiki-lajike)

1 rkl omenaviinietikkaa (Rajamäki)

1 rkl hunajaa (Pirkka)

1 valkosipulin kynsi murskattuna

ripaus jauhettua mustapippuria

Kastikeainekset sekoitetaan keskenään ja kastike sekoitetaan salaattiin juuri ennen tarjoilua. Tätä ennen tomaattien päälle ripotellaan hippunen sormisuolaa. Lopuksi salaattikeon päälle raastetaan runsaasti Parmesan-juustoa.

Miesten juttuja?

Taas Pikkupojat vanhusten ilona yhden päivän ja yhden yön. Touhuttiin pieniä arkisia asioita, joista pienten kanssa tulee arkea suurempia. Rehellisyyden nimissä täytyy myöntää, että usein myös työläämpiä.

Nukuttiin kaikki hyvin, vaikka Pikkupojat heräsivät reippaina jo ennen puolta kuutta todeten: "Minä menen ulos maisemaa katselemaan!" Pikkukorvat taisivat eilen kuunnella tarkkana, kun Mummi useita kertoja kehui ja kuvasi kaunista järvimaisemaa.

"Tullaan taas sitte ensi viikolla", kaksi- ja kolmevuotias totesivat iloisesti lähtiessään. Kiva niin!

Tähän en väsy

Mökin ikkunasta avautuvaa järvimaisemaa jaksan tuijottaa pitkiä aikoja ja kymmeniä kertoja päivässä. Pilvien leikkiä ja järven heijasteita, jotka vaihtuvat ja uudistuvat jatkuvasti ollen aina yhtä lumoavia. Tänäänkin näkymä muuttui lähes tunnin välein - eikä tarvinnut muuta kuin istua tuolissa ja nostaa katseensa. 

Kesäöisin auringon noustessa maisema salpaa hengen (täällä) ja ilahduttaa unetonta.

Alla näkymä lauantaiaamuna Pikkupoikien herätessä puoli kuuden aikoihin ja toinen iltapäivärauhan laskeuduttua poikien lähdettyä.

Etanan kohtalo

Inhoan etanoita, jotka yrittävät vallata puutarhani varjopaikkoja ja nakertaa kuunliljamättäitäni. Yleensä sateen jälkeen poimin kourallisen etanoita, suljen ne koirankakkapussiin ja heitän roskikseen - ilman mitään tunnontuskia.

Tänään aamulenkillä Murun kanssa tapahtui kuitenkin jotain yllättävää. Hiekkapolulla eteni terhakas kotiloetana. "Murskaanpa tuonkin harmituksen lenkkarin alle", ajattelin. Jalan liike kuitenkin pysähtyi ja jäin seuraamaan etanan määrätietoista ponnistelua polun yli nurmikolle. Tuntosarvet hellyyttävästi heilahdellen. "Etana, etana nosta sarvess...", niinhän sitä lapsena hoettiin.

Siihen se etana sitten jäi etsimään nurmikon reunaa Mummin ja Murun jatkaessa matkaansa. Ehkä se aikanaan löytää minunkin kuunliljat...

Partsi elokuosissa

Paljon samaa kuin toukokuussa (täällä). Paitsi että upeat lobeliat kuihtuivat heinäkuun helteissä ja pelakuut kasvoivat ja rehevöityivät. Suurin muutos partsia - ja koko puutarhaani - kohtasi kuukausi sitten, kun partsia suojaava iki-ihana yli 60-vuotias omenapuu halkesi ja puolet puusta rojahti maahan. Johtunee huonosta hoidosta, kuivuudesta ja poikkeuksellisen suuresta ja painavasta raakilemäärästä. 

Kesät talvet omenapuu on kukkineen ja lumipeitteineen kehystänyt eteläaurinkoon ja autotielle avautuvaa isoa parvekettamme. Kodista - fyysisesti -  on tullut paljon tärkeämpi osa elämääni, kun toista vuotta sitten lopetin ansiotyöt. Se omenapuu vain kuului kotiimme!

Aluksi olin murheen murtama. Vähitellen olen alkanut nähdä muitakin vaihtoehtoja suojata partsiamme. Ensimmäiseksi nostin pelarkuuruukut korkeammalle ja viikonloppuna ostin kolme villiviinin tainta, jotka istutan puutarhaan parvekkeen alle. Toivotaan että viiden vuoden kuluttua villiviinit alkavat saavuttaa partsin ja lasikonkin seiniä.

Kaiteelle nostetut riippupelarkuut, jotka olen kasvattanut 

Plantagenista keväällä ostetuista euron taimista.

Takana omenapuun mentävä aukko.

Etsi Muru!

Mummi-laiskimus röhnöttää sohvalla. Ja jossain Mummin, sohvan ja viltin välissä röhnöttää myös onnellinen Muru. Onneksi illalla intohimo kutsuu ja pakottaa liikkeelle. Kolmituntinen fuskua, aaah!

Vuosi kuvina 18.8

Pilvistä, tyyntä ja +19 astetta.

Ei paljon eroa heinäkuun kuvasta.

Tylsää kuvausta, mutta jatkan sinnikkäästi loppuun. 

Ehkä kun kokoan kaikki 12 valokuvaa peräjälkeen, vuodenkierto hahmottuu?

Eilen oli kaunis ja aurinkoinen päivä, mutta en ehtinyt kuvauspaikalle. Grillattiin ja syötiin lämpimällä kaupunkipihalla koko porukan kanssa. Ampiaisten ympäröiminä - kylläkin. Mummilta meinasi mennä hermot, vaikka kaikki muut - pikkupojat mukaanlukien - osasivat suhtautua lentäviin paholaisiin täysin rauhallisesti. Onneksi Ukki kaatoi roseeta Mummin lasiin ja rouvakin pystyi pikkuhiljaa rentoutumaan ja nauttimaan herkuista ja verrattomista lapsistaan.

Elämän uusinta

Luin tänään loppuun Hämäläisen kirjan Elämisen vimma ja syvä ilo (2014), kuten olin ajatellut (täällä). Lupaavan alun jälkeen kirja oli pettymys. Liikaa toistoa. Pohdiskelu ei jatkunut selkeänä kokonaisuutena eivätkä luvut täydentäneet, vaan toistivat toisiaan. Kirja ei kasvanut, vaan pohdiskelun kaari katkesi. Harmi - odotin kirjalta paljon.

Sen verran kuitenkin innosti, että luin kirjan kokonaan ja alleviivasin useita kohtia. Joskin harpoin koko 6. luvun (Mielen työkaluja urheilussa) - ei kiinnostanut. Kirja loppui ajatuksia herättävään Jorge Luis Borgesin (?) mietelmään, josta alla joitakin rivejä.

Jos voisin elää elämäni uudelleen.
Siinä seuraavassa yrittäisin tehdä 
enemmän virheitä.
En yrittäisi olla niin täydellinen,
ottaisin paljon rennommin.
Hulluttelisin paljon enemmän

tarkkailisin enemmän auringonlaskuja
kiipeäisin useammille vuorille
uisin useimmissa joissa

Jos voisin alkaa alusta,
kävelisin avojaloin alkukeväästä
loppusyksyyn.

Aamulla seitsemän jälkeen ajeltiin tiheän usvan ympäröimänä Ukin ja koirien kanssa Salon torille. Juotiin aamukahvit ja syötiin moniviljasämpylät, jotka Mummi aina jakaa niin, että Ukki saa molemmista leivistä kinkkusiivut ja Mummi juustoviipaleet. Ja kummatkin ovat tyytyväisiä. Mummin kammoavat ampiaiset vaan pakkasivat tänään häiritsemään sämpylänsyöntiä.

Kahvin jälkeen ostettiin maailman ihanimmalta torimyyjältä (seuraavalla torireissulla tarkistan tilan nimen) hurmaavan näköisiä 2-3 sentin pituisia minikurkkuja. "Aika väkeviä - kurkuksi", sanoi Juniori kun lisäsin päivällissalaattiin.

Mandela

Meitä pelottaa oma valomme, 

ei oma pimeytemme.

Kysymme itseltämme

Kuka minä olen olemaan loistava, 

suurenmoinen, lahjakas ja ihmeellinen?

Itse asiassa

Kuka olet, ellet olisi sitä?

(Olet Jumalan lapsi.)

Se, että leikit pientä, ei palvele maailmaa.

Ei ole millään tapaa valistunutta kutistua,

että muut ihmiset eivät tuntisi oloaan epävarmaksi lähelläsi.

Me synnymme ilmentämään (Jumalan) loistoa, joka on sisällämme.

Se ei ole vain joissain meissä. Se on kaikissa.

Ja kun annamme oman valomme loistaa,

annamme tiedostamattamme muille ihmisille luvan tehdä samoin.

Kun vapaudumme omasta pelostamme,

läsnäolomme automaattisesti vapauttaa muita.

Vaeltelin eilen Akateemisessa kirjakaupassa. Kakkoskerroksessa selailin Pekka Hämäläisen uutta kirjaa Elämisen vimma ja syvä ilo (Minerva 2014). Mielessä kävi, että onhan noita elämänopaskirjoja kotona jo tarpeeksi - luettuja ja lukemattomia. Otsikon sanapari syvä ilo kuitenkin puhutteli minua ja päätin uhmakkaasti ostaa kirjan. Kirja alkaa yllä olevilla joulukuussa kuolleen Nelson Mandelan sanoilla. (Lisäsin itse sulut, sillä minä luen sanat tänään mieluummin ilman viittauksia jumalaan.)

Iltapäivällä kotona ehdin lukea kirjan pitkän johdannon ja pari ekaa lukua. Rauhallista pohdintaa kirjoittajan omasta keskeneräisyydestä. Tyyli puhuttelee minua ja sopii minun tapaani jäsentää ja kyseenalaistaa asioita. Odotan innolla, että saan viikonloppuna lukea kirjan ajatuksella ja tärkeimmät kohdat lyijykynällä alleviivaten. Siihen tarvitaan oma eikä lainaston kirja!

Asenne on tärkeämpi kuin se, mitä elämässä tapahtuu. 

Vain minä tiedän, mikä on minun elämäni tarkoitus, ja jos en tiedä, tehtäväni on löytää se.
Mutta kuten Hämäläinen muistuttaa Ehkä tärkeintä onkin matka.

Yön varjot

Uni takkusi. Istuin sohvannurkassa, ratkoin vanhoista viikonlopun iltapäivälehdistä ristikoita (joita muuten säästän näitä unettomia öitä varten), aloittelin Lionel Shiverin Kaksoiskierrettä (2007) ja kuuntelin puheradion uusintoja. Yön sydän oli jo selvästi hämärämpi kuin vielä heinäkuussa. Superkuuta ei pilvien takaa näkynyt ja hämäryys vaati valoa. 

Valo synnytti ihania varjoja olohuoneen vaaleille seinille. Jotain positiivista syksynkin tulossa. Rakkaista olohuoneemme kyntteliköistä ja niiden luomista taianomaisista varjoista olen tarinoinut aiemminkin (täällä ja täällä) ja tulen varmasti tarinoimaan jatkossakin. 

Elokuun muru

Kirppuostos

Kauniit värit ja tasainen pellavaneulos lumosivat jälleen. Ja veikeät isot nepparit! Pitihän tuo Marimekon villatakki taas ostaa, vaikka maksoikin 15 euroa. Ilmat suosivat edelleen kirppisrottaa ja puutarhamyyrää. 

Paras kesäpäivää alkaa (Murun lenkityksen, kahvin ja hesarin jälkeen - tietysti) Hietsun kierroksella ja kahvilan ilmaisen iltiksen selailulla, jatkuu pelarkuiden nyppimisellä ja piharuukkujen järjestelyllä ja päättyy kolmen tunnin tanssitreeneihin, rentouttavaan suihkuun ja Murun sylittämiseen. 

Mummi nauttii täysillä, vaikka rumba ja fusku pistävätkin näissä säissä kunnon koville. Vettä kuluu ja hikeä riittää!

Hämäräpuuhia

Pikkupojat pitivät pari päivää Ukille ja Mummille seuraa, kun vanhemmilla oli työkiireitä. Perjantai-iltana pojat pääsivät jännään kyytiin, kun Ukki laski mökkirantaan pari rapumertaa. Aamua odotettiinkin sitten malttamattomina. Kun viimein päästiin nostopuuhiin, merroissa ei ollut yhtään rapua. Mutta seikkalu se oli sekin.

Toinen seikkailu koettiin, kun Mummin kanssa päästiin vintille kaivelemaan Juniorin vanhoja lelulaatikoita. Yksi laatikoista ja jokunen kirja kannettiin alakertaan, loput jätettiin vielä seuraaviin vuosiin. 

Ukkospäivä kuluikin sitten mukavasti eriskummallisia kummitushahmoja tutkiessa ja kirjoja lukiessa. Hans de Beerin iki-ihana Pikku jääkarhu saa ystävän (Lasten Keskus 1990) luettiin parin päivän aikana ainakin viisi kertaa. Eikä yhtään liian monta kertaa.

Mitä saa 50 sentillä?

Ainakin ihanan ruotsalaisen kirjailija-kuvittaja -parin Ulf Nilssonin ja Eva Erikssonin kirjan Mummun kaikki rahat (Kustannus-Mäkelä 2008, suom. Raija Viitanen). Maltan tuskin odottaa, kun pikkupojat tulevat hoitoon loppuviikosta, saan napata pojat kainaloon ja syventyä kirjaan, joka alkaa lauseella Yhtenä päivänä mummusta tuli aivan yllättäen höperö ja nuuka. 

Viime viikolla luettiin poikien kanssa tekijäparin kaksi aiemmin julkaisua kirjaa - myös kirppiksiltä ostettuja: Hälytys, hälytys hiirten palokunta (Tammi 1996, suom. Sanna Uimonen) ja Kirsikkavaris: tosikertomus Skoonen kauheimmasta variksesta (WSOY 1985, suom. Laura Voipio). Molemmat ihania, älykkäällä tavalla opettavaisia ja sopivan pituisia Mummin ja alle 4-vuotiaan yhteiseen lukuhetkeen. Ja mikä parasta juoni ja kuvitus viehättää myös aikuista ja kestää useita luku- ja katselukertoja.

Ihastuin kaksikon kirjoihin jo 1980-luvulla, jolloin luin heidän Pikkusisko kaniini -kirjojaan omille lapsilleni. Ulf Nilsson on 1948 syntynyt ruotsalainen kirjailija, joka on kirjoittanut yli sata lasten- ja nuortenkirjaa. Hän on saanut kahdesti ruotsalaisen August-palkinnon ja 2006 Astrid Lindgren -palkinnon. Useimmissa suomeksi käännetyissä Nilssonin lastenkirjoissa on toisen rakastetun ja palkitun ruotsalaisen - Eva Erikssonin (s. 1949) - taivaallisen ihana kuvitus.

Uusimmat Nilsson-Eriksson -kaksikon suomennokset - kaikki Kustannus-Mäkelältä - odottavat vielä vuoroaan: Ypö yksin näyttämöllä (2012), Kun olimme yksin maailmassa (2009) ja Leikitään hautajaisia (2006). Luotan, että kaikki kolme käsittelevät vakavia aiheita kiertelemättä, mutta luettavasti, ymmärrettävästi ja lempeästi. Ypö yksin näyttämöllä -kirjaa on arvioitu Lastenkirjahylly- ja Värikäs päivä -blogeissa. Kahdesta muusta on tänä vuonna kirjoitettu mm. Bleuen ihanassa lastenkirjablogissa (täällä ja täällä).

Omille lapsille kirjoja on aikoinaan luettu jo jokunen pino, mutta onneksi rakastan lastenkirjoja.

Nautintoja Mikkelissä

Saimme yllättäen ja lyhyellä ravoitusajalla kutsun Savvoon nauttimaan ravuista. Ja hyvien ystävien seurasta: Parasystävä miehineen sekä Paula ja Kari - hekin ystäviä yli 30 vuoden takaa.

Mikkelissä pöytä oli koreana. Ilta aloitettiin maukkaalla miso-keitolla ja Unkarin ystävien täytetyillä paprikoilla. Illan pääherkkuja - rapuja - kuorittiin, ryystettiin ja maiskuteltiin pitkään, hartaudella ja nautiskellen. Mummi preparoi panssarin alta jopa parin valkoisia rapukiviä (harvinainen löytö elokuun alussa). Lopuksi herkuteltiin Parasystävän kokeilulla: jäädytetyllä sitruunavaahdolla täytetyillä sitruunoilla. Työläitä, kauniita ja kirpeitä.

Kenet haluaisin haluaisin tavata menneisyydestäni? -teeman ympärillä pyörittiin pitkään. Nostattipa aihe jonkun kyyneleenkin. Toki suunniteltiin myös tulevaisuutta ja mahdollista yhteistä Barcelonan matkaa ennen talven pakkasia. Ainaisella matkaajalla Karilla oli jo hotellisuosituskin valmiina. 

Ennen nukkumaan menoa kävimme vielä maistelemassa hyvää punaviiniä Paulan ja Karin lämpimässä puutarhassa. Paljain jaloin ja ilman villatakkia. Ihana pehmeä elokuun yö ympäröi nauravan ja väsyneen seurueen. 

Kasteiset jalat painoivat katoavan muiston pihalaattoihin. Ainakin Helsingin vieraiden mieliin jäi pysyviä hyviä muistoja ystävyyden täyteisestä kesäillasta. Ja Paulan ja Karin kauniista kodista!

Mansikan maku

Rakastan loppusadon mansikoita. Niissä maistuu kesä ja aurinko. Lajikkeesta riippumatta marjat ovat usein pienempiä, runsasaromisempia ja järjestäin makeampia kuin pääsadon marjat. Usein niiden koko vaihtelee - pienimmät voivat olla vain pikkurillin kynnen kokoisia. Mutta aaaah, niiiin makeita! Usein niitä ilmeisesti juuri kokovaihtelun takia myydään priimamansikoita halvemmalla. Toinen syy lienee se, että ne eivät soseutuvuutensa takia sovi pakastettaviksi. Eilen Salon torilla litra sekakokoisia maksoi 3,5 euroa, kun priimammarjoista pyydettiin 5 - 5,5 euroa. 

Eli parempia mansikoita sai halvemmalla! Ja meitille maistui.