Concertgebouw

Hollantilainen sinfoniaorkesteri, jota Hesarissa kehuttiin maailman parhaaksi. Olikin upeaa kuunneltavaa ja katsottavaa - orkesteri soi ihanasti yhteen ja silmät nauliutuivat taitavan kapellimestarin eläväisiin käsiin. Ja pianistin luritukset! 46 minuuttia, väliaika ja 45 minuuttia, ihan kuin jalkapallossa!

Vieressäni istui siro, eläväinen ja puhelias rouva. Hän kertoi mm. olevansa pianisti ja että hänen tyttärensä on Tanskassa asuva kapellimestari (Eva Ollikainen) ja on myös johtanut kyseistä maailmakuulua orkesteria. Tämä sukuselvitys taustaksi seuraavalle.

Kuten tavallista Musiikkitalon yleisö istui koko esityksen ajan liikkumatta, paitsi vieressäni istuva pianistirouva. Hän hytkyi ja jammasi koko ajan kuin rockkonsertissa, ei meinannut penkissä pysyä. Olen aina ihmetellyt että määrääkö joku konserttietiketti, että sinfoniakonserteissa pitää istua jäykkänä ja liikkumatta. Vai onko niin helpompi keskittyä? Minua haluttaisi välillä elää musiikkia myös kropallani. Olen yrittänyt olla liikkumatta, jotta en paljasta kokemattomuuttani. Vierusrouvani näytti, että kyllä konserttijammailu on sallittua, vaikka olisi konserttiammattilainen. Mutta miksei kukaan muu koskaan jammaile?

Musiikkitalossa viihdyn aina - se on kotoisa, valoisa ja kaunis. Kun istuu eri puolilla aaltoilevaa pyöreää konserttisalia, ison tilan kokee aina uutena.