Kakkosrokote

Eilen keskellä heinäkuun helteitä sain toisen koronarokotteen. Ensimmäisen rokotteen sain huhtikuussa (täällä) - AstraZenecaa, joka ainakin Helsingissä oli ainoa tarjottu vaihtoehto 65-69 -vuotiaille.

Kevään mittaan alkoi kertyä tietoa, että AstraZenecan koronarokote voi hyvin harvoin aiheuttaa aivojen laskimotukoksia ja verihiutaleiden vähyyttä. Ja että rokotteen teho olisi vähäisempi kuin alle 65- ja yli 70-vuotiaille ensisijaisesti annettavan BioNTech-Pfizerin rokotteen teho. 

Toukokuussa 2021 Lääkäriseura Duodecimin ylläpitämässä Terveyskirjastossa julkaistiin infektiosairauksien erikoislääkäri Veli-Jukka Anttilan artikkeli (täällä ), jossa mainittiin että Pfizerin rokotteen teho koronan ehkäisyssä - ainakin lyhytaikaisesti - on noin 95 % ja AstraZenecan noin 62 %, vaikka jälkimmäinenkin suojaa tehokkaasti koronan aiheuttamilta vakavilta infektioilta.

Osin näiden tietojen valossa päädyin vaihtamaan minulle kakkosrokotteena tarjotun AstraZenecan rokotteen Pfizerin rokotteeseen, kun siihen tuli mahdollisuus. Vaihto tosin piti tehdä ennen rokotuspaikalle menoa puhelimella ja/tai netissä. Rokotteen vaihtaminen rokotuspaikalla ilman ennakkosopimusta ei ainakaan Helsingissä olisi onnistunut.

Sain koronarokotteen Helsingin Messuhallissa, kuten ensimmäiselläkin kerralla. Rokotettavia oli paikalla valtavasti, mutta missään vaiheessa ei syntynyt häiritsevästi ruuhkautuvia jonoja. Ihmismassat virtasivat valtavan hallin ovista sisään nopeasti etenevässä, sopuisassa jonossa kuuliaisesti koronaetäisyyksillä. Rokottajien kohdalla jono pysähtyi hetkeksi ja jonottajat saivat rokotteen. Tämän jälkeen jono jatkoi edelleen hetken matkaa, kunnes jono hajaantui istumaan ja odottamaan vartin mahdollisten allergisten reaktioiden varalta. Odottelun jälkeen jono muodostui uudelleen ja jatkoi sävyisästi matkaa ulko-ovien kautta ulos helteiseen heinäkuuhun.

Tehokasta ja toimivaa - ystävällistä ja avuliasta. Ammattitaitoista :)

Ensimmäisen rokotuskerran jälkeen olin vuorokauden tosi kipeä (täällä), mutta kakkosrokote ei aiheuttanut minulle mitään oireita, edes pistospaikkaa ei ole yhtään aristanut. Sainkohan oikeaa rokotetta :)

Vähitellen alkaa koko suvun ”vanhuksilla” olla kaksi rokotetta, ja nuoremmistakin sukulaisista useimmat - lapsia lukuunottamatta - ovat saaneet ensimmäisen rokotteen. Selvitäänköhän näillä eväillä syksystä?

Palvelu pelaa :)

Hämmentävää herkkua

Sisko ja sen Mies viettivät juhannusta kanssamme mökillä. Nelistään juhlittiin - kahden koiran kanssa, tietty. 

Ilma oli kuin morsian. Ärhäkkäin helle oli rauhoittunut ja lähistöllä jyrisevä ukkonen kiersi sopivasti mökkirannan. Vesi oli kuin linnun maitoa. Aattona uimme Siskon kanssa järvessä ainakin viisi kertaa - tai Sisko ui ja minä lähinnä lilluttelin rannassa :) Ja nautimme saunan leppoisista löylyistä. 

Illalla nautimme tuttua mökkigurmettia: Ukin savulohta, Mummin pottuja ja Salon torin mansikoita. Ja ulkona, pitkässä pihapöydässä, mikä minusta on ihanaa, mutta usein minusta liian kylmää, liian tuulista tai liian sitä ja liian tätä… Mutta nyt ei ollut sitä eikä tätä, vaan pelkästään ihanaa :) Perusjuttujen lisäksi pöydässä oli smetanasilliä, mozzarella-tomaatteja, minuutilleen keitetyt (löysät) kananmunat ja pitkästi muhineet, makeat punajuuret voin kanssa. Sekä pari pulloa Hesarin Torstai-liitteen ykköseksi arvioimaa roseeta Minuty M 2020 :)

Juhannusaamuna Sisko oli herännyt ennen kuutta ja istunut pitkän tovin yksin mökin pihassa. Kuunnellut luontoa ja ihmetellyt tyyntä järveä ja aamun heräämistä. Nauttinut - ja kokenut kuulemma lähes herätyksen :):) ”Elämä on upeaa - kaikesta hankalasta huolimatta.”

Mutta minun paras hetkeni oli säästetty vierailun loppuun. Juhannuspäivänä, mukavan yhdessä vietetyn vuorokauden jälkeen Sisko ja sen Mies tekivät lähtöä takaisin Helsinkiin. Ukki oli päiväunilla koirien kanssa ja minä hyvästelemässä ystäviä. Yllättäen Siskon Mies kaappasi minut syliinsä: ”Nyt Anni halataan.” Ja siinä me seisoimme pitkän tovin toistemme syleilyssä nauttien täysin rinnoin korona-aikana kaivatusta läheisyydestä. 

Hämmentävän ihanaa. Vieraiden tullessa olimme vielä morjenstaneet koronakyynerpäillä ja naureskelleet arkuudellemme. Ukilla, Siskolla ja sen Miehellä kaksi rokotusta ja minulla yksi. Ystävien lähtiessä en ehtinyt (enkä halunnut) enää vastustaa. Onneksi, sillä olin melkein unohtanut, miten ihanalta tuttujen halaaminen tuntuu. Sitä on kaivannut jo yli vuoden - ja kovasti :):)

Halaamista kohden - toiveikkaana.

Pikkupoikien Juhannus

Uimista, löhöilyä ja aurinkoa. Keinumista ja majan rakennusta.

Vohveleita, jätskiä ja mansikoita. Pikkupoikien - ja Aikuisten - Juhannus. 

Freetrikki 1912

Selailin Alma-mummin (täällä) eli Äitimuorin äidin vanhoja valokuvia. Kuvien joukosta löytyi mukavan rehvakkaan näköisen miehen valokuva, jonka taakse oli siististi käsin kirjoitettu Freetrikki Heinilä -12.

Ilmeisesti joku Alma-mummin sukulaismies tai muuta ?? Vuonna 1912 nuori Alma asui ja opiskeli jo Helsingissä, jonne oli muuttanut pari vuotta aiemmin koulukaupungista Kotkasta. Alman lapsuudenkotihan oli Kymenlaakson Anjalassa. 

Mukavaa ja aurinkoista Juhannusta :):)

Louhisaaren poika

Gustav Mannerheim noin 20-vuotiaana Nikolain ratsuväkiopistossa Pietarissa.

Kuva: Museovirasto, Finna.fi

Käynti Louhisaaressa (täällä) innoitti etsimään lisää tietoa marsalkka Carl Gustav Emil Mannerheimin lapsuudesta ja perheen elämästä Louhisaaren isossa kartanossa. Vaikutusvaltainen ruotsinkielinen aatelisperhe eli etuoikeutettua elämää palvelijoiden, kotiopettajien ja sukulaisten ympäröimänä keskellä kaunista ja vaurasta varsinaissuomalaista maaseutua. Elämään toki mahtui myös vararikkoja, pelivelkoja, rakastajattaria, häpeää ja surua, kuten myös epäonnistumisia, pettymyksiä ja yllättäviä kuolemia.

Gustav Mannerheim syntyi kesäkuussa 1867 ja asui elämänsä ensimmäiset vuodet Louhisaaressa äitinsä Helenen sekä sisarusten ja lukuisten palvelijoiden kanssa. Seuranaan villillä ja kekseliäällä pojalla oli kuusi vuosien 1863 ja 1873 välillä syntynyttä sisarusta: kolme vuotta vanhempi isosisko Sophie ja kaksi vuotta vanhempi isoveli Carl sekä pikkusisarukset Johan, Eva, Annicka ja August. Seitsemän vuotiaana Gustav aloitti koulun Helsingissä ja muutti asumaan pääosin pääkaupungissa asuvan ja työskentelevän (ja huvittelevan) isänsä, liikemies ja runoilija Carl Robertin luokse viettäen enää vain kesät Louhisaaressa. 

Gustav eli turvallista aatelisperheen elämää vuoteen 1880 asti. Tällöin perheen isä Carl Robert ajautui mm. pelivelkojen takia vararikkoon, pakeni rakastajansa kanssa Pariisiin ja jätti muun perheen oman onnensa nojaan. Velkoja maksaakseen Carl Robert myös myi Louhisaaren tilan naimattomalle sisarelleen Eva Carolina Vilhelminalle ja Helene-äiti joutui perheen neljän nuorimman lapsen kanssa muuttamaan pois Louhisaaren kodista.

Mannerheimin Helene-äiti ja pikkusisarukset asettuivat asumaan äidin äitipuolen Louise von Julinin kartanoon Pohjan Själlvikiin. Helene-äiti oli Fiskarsin ruukin mahtimiehen vuorineuvos John Jacob von Julinin (1787-1853) ja tämän Charlotta-vaimon tytär. Louisesta tuli Helenen äitipuoli, kun Helenen Charlotta-äiti kuoli 1844 kolmannen lapsensa synnytykseen - kuten myös John Jacobin kaksi edellistä vaimoa - ja John Jacob meni naimisiin Charlottan isosiskon Louisen - neljännen vaimonsa - kanssa. 

Pian Själlvikiin muuton jälkeen tammikuussa 1881 alle 40-vuotias Helene-äiti kuoli sydänkohtaukseen - tai suruun ja häpeään. Äidin kuollessa 14-vuotias Gustav opiskeli Haminassa, jossa huonosta koulumenestyksestä huolimatta pääsi jatkamaan kaupungin kadettikouluun ja 20-vuotiaana edelleen Venäjän keisarillisen armeijan Nikolain ratsuväkiopistoon Pietariin.  

Myös Sophie ja Carl olivat jo omillaan, mutta 6-12 -vuotiaat Johan, Eva, Annicka ja August sijoitettiin sukulaisten hoiviin. Virallisesti lasten huoltajaksi nimettiin kuolleen Helene-äidin veli Fiskarsin toimitusjohtajaksi isänsä John Jacobin jälkeen noussut Johan Albert von Julin.

Kuten tiedämme Louhisaaren villi ja kuriton poika Gustav Mannerheim palveli Venäjän armeijan upseerina 1917 asti, minkä jälkeen hän toimi Suomessa mm. valtionjohtajana 1918-19 ja presidenttinä 1944-46. Sophie (1863-1928) teki merkittävän uran sairaanhoitajana, Carl (1865-1915) toimi mm. pankinjohtajana, Johan (1868-1934) agronomina, Eva (1870-1954) taiteilijana ja August (1873-1910) insinöörinä. Annicka (1872-1886) kuoli 14-vuotiaana keuhkokuumeeseen köyhtyneiden aatelisperheiden asuntolassa Pietarissa - yksin.

Mannerheim - von Julin -perheen aateliskuplaan mahtui onnea, iloa ja vaurautta, mutta myös surua, sairautta ja köyhyyttä. Kuten meidän kaikkien elämään…

PS. Olisin halunnut postaukseen valokuvan Gustav Mannerheimista lapsena, ehkä sisarustensa ympäröimänä, mutta kaikki marsalkan lapsuuskuvat ovat Mannerheim-museon omistuksessa ja kuvan käyttö maksaa 80 euroa/kerta (jos oikein ymmärsin). Joten se siitä, mutta kivoja ja hellyyttäviä lapsuuskuvia voi katsoa (ilmaiseksi) netissä :):)

Baras barokkilinna

Olin viime viikon täystyöllistetty Tyttärien Tilalla Merimaskussa, lähinnä vanhan maatilan ja pihapiirin loputonta suursiivousta. Täystyöllistettyjä olivat myös molemmat Tyttäret ja pariksi yöksi käväisemään tullut Esikoinen Pikkupoikineen. Tilan emännille eli Opiskelijatytölle ja Lontoontytölle suursiiivousta ja emännöintiä tosin riittää vielä pitkälle syksyyn - ainakin :)

Onneksi päätimme Emäntien ja Pikkupoikien kanssa pitää torstai-iltapäivän vapaata ja käydä tutustumassa läheiseen Louhisaaren kartanoon Maskun Askaisissa Naantaliin kuuluvan Meri-Maskun naapurikunnassa. Upea, kaunis ja mielenkiintoinen valkoiseksi rapattu kivilinna.   

Merenrannalla oleva valtava Louhisaaren tila on 1400-1900 -luvuilla ollut kahden vaikutusvaltaisen aatelissuvun hallussa, joskin väliin tilalla on asuttu vain ajoittain tai kesäisin. Ensin Flemingin suku omisti tilan lähes 300 vuotta, kunnes Carl Erik Mannerheim - marsalkka Mannerheimin isoisän isä - osti tilan 1795. Mannerheimin suku myi Louhisaaren 1903 talousneuvos Oskar Hannukselle. Talousneuvoksen kuoltua kartano ja tila myytiin edelleen vuonna 1961 Suomen Marsalkan Ratsastajapatsasvaltuuskunnalle, joka lahjoitti sen valtiolle. Kunnostamisen jälkeen Museovirasto avasi Louhisaaren yleisölle 1967. 

Louhisaaren nykyinen symmetrinen ja monumentaalinen päärakennus valmistui 1658. Kolmikerroksisen kivilinnan ensimmäisen kerroksen talous- ja varastotilat sekä kolmannen kerroksen juhlatilat on entisöity ja sisustettu 1600-luvun tyyliin, kun taas toisen kerroksen asuinhuoneissa näkyy 1700- ja 1800-luvun sisustussuuntia. Museolinnan irtaimistosta vain pieni osa on kartanon alkuperäisiä tavaroita, pääosin ne on hankittu Kansallismuseon kokoelmista ja mm. muista länsisuomalaisista kartanoista Louhisaaren vanhojen valokuvien ja perunkirjojen perusteella. 

Suurimman vaikutuksen Louhisaaressa minuun teki kartanolinnan jykevä, mutta minimalistinen arkkitehtuuri - kokonaisuudessaan - ja iso, nurmikon peittämä kartanon puisto. Minut lumosi rakennuksen ulko-ovelta alkava, yläkerroksiin johtava näyttävä rapattu kiviportaikko. Luonnon valo, joka tulvi leveiden portaiden eri muotoisista ikkunoita ja leikki kiehtovasti portaikon vaaleilla seinäpinnoilla ja taidokkaasti muotoillussa katossa. Huoneiden lempeän rauhallinen värimaailma, joka rikkoutui vanhimman tyttären metsänvihreässä ”palmuhuoneessa”. Sekä alakerran veistokselliset kattokoristeet että yläkerran juhlasalin katon pikkutarkat maisemakuvat ja ihmisfigurit.

Etsiessäni netistä Suomen kartanoita (täällä) yllätyin, miten paljon etenkin Etelä-Suomesta löytyy vanhoja kartanoita. Näistä kuitenkin vain pieni osa on avoinna yleisölle esim. ravintoloina, hotelleina ja/tai museoina. Useimmat vanhat kartanot ovat edelleen yksityisomistuksessa tai erilaisilla yhdistyksillä - osa hyvässä ja osa huonossa kunnossa.

Hullaannuin täysin Louhisaaren komeudesta, kauneudesta ja tyylikkyydestä - ja rakennuksen jännästä symmetriasta sekä tietty talon ja koko tilan kiehtovasta historiasta. Joskaan viereisen ravintola/kahvilan buffet-luonas ei ollut kummoinen - Tyttärien mielestä muistutti 1990-luvun kouluruokaa… 

PS. Yllä oleva valokuva on 10-vuotiaan Pikkupojan ottama. Itse en olisi äkännyt ottaa vinoa kuvaa. Pojasta polvi paranee :):)

Kartanon komeaa portaikkoa.

Luola-nimisen huoneen eksoottiset seinämaalaukset ovat 1830-luvulta. 

Huoneessa asui yleensä perheen vanhin tytär.

Tarinan mukaan yksi kartanon omistajista sulki ulos lähtiessään

vaimonsa Välikköhuoneen pieneen ikkunalliseen komeroon.

Vihreä, Sininen ja Keltainen

Opiskelijatytön ja Lontoontytön Tilan pihapiirissä on pari sataa vuotta vanha sivurakennus, jota on vuosikymmeniä sanottu Pakariksi. Nimen historia on vielä selvittämättä.

Pakarirakennuksessa on kolme erillistä vanhanaikaista makuuhuonetta, jotka edelliset asukkaat ovat ristineet siniseksi, vihreäksi ja keltaiseksi vanhojen tapettien päävärien mukaan. Tosin eri vuorokauden aikoina ja vaihtelevassa valossa sininen näyttää väliin vihreältä, vihreä siniseltä ja keltainen oranssilta…

Päärakennuksessa on kahdelle - ja yöpyville tutuillekin - riittävästi huoneita, joten Pakarin huoneet odottavat vielä yöpyjiä :)

Sininen huone

Vihreä huone

Keltainen huone

Tunnelmia Tilalta

Viikko kuluu Tilalla vikkelään. Työntäyteistä, mutta seurallista, viihtyisää, kaunista ja kodikasta. Hommia riittää niin ulkotöissä kuin keittiössä - kaikille :) Siivousta, raivausta, ruoanlaittoa, lastenhoitoa. 

Väliin kesäkeittoa, sylittelyä ja jalkapalloa. Peruskesää Merimaskun Tilalla :):) 

Oman kanalan kokkelia

Tuulen Ystävä

Vasta nyt eläkkeellä ja mökin rauhassa olen alkanut kuulla ja kuunnella tuulta. Ja ihastunut ja kiintynyt. 

Tuulen kuulee, mutta sen myös näkee ja tuntee. Mikä sen ihanampaa kuin kesätuulen vieno hipaisu poskella tai jännittävämpää kuin syystuulen pisteliäs puraisu otsalla. Tuuli on väliin leutoa ja leppeää, väliin lämmintä ja pehmeää. Toisinaan raivokasta ja repivää, jopa pelottavaa tai uhkaavaa. 

Tuulesta on moneksi, ja ehkä siksi se kiehtoo. Tuulella on Ystävä - ja varmaan muitakin :)