Herkuteltiin kääryleillä

Vietimme isänpäivää Tyttärien tilalla Taattisilla. Mukaan pääsivät Ukki-isän lisäksi toinen isä eli Opiskelijapoika 1- ja 6-vuotiaiden Pikkupoikiensa kanssa sekä Juniori Tyttökaverinsa kanssa. Esikoisen perhe oli flunssassa, Pikkupoikien äiti vatsataudissa ja Lontoontyttö Lontoossa :)

Opiskelijatytön kanssa päätimme valmistaa kaalikääryleitä legendaarisen Mysi Lahtisen (1938-2019) ohjeen mukaan. Ohje on kuudelle hengelle ja se on julkaistu mm. Hesarin vanhassa kuukausiliitteessä (9/2017). 

Kääryleiden täytteeksi laitoimme sekä hirven jauhelihaa, jonka Opiskelijatyttö oli saanut naapurissa asuvalta metsästäjältä, että Tyttären lähimetsästä keräämiä suppilovahveroita. Ison ja litteän kaalinpään ostimme Raision Prismasta, jossa niitä myydään käärylekaalin nimellä. 

Olen tehnyt kaalikääryleitä Mysin ohjeen mukaan vuosien aikana syksyisin ehkä noin kahden vuoden välein. Yleensä ne ovat olleet aina herkullisia. Tällä kertaa valmiissa kääryleissä oli mielestäni liian vähän suolaa. Syy saattoi olla siinä, että en käyttänyt valeluun tarpeeksi vahvaa kasvislientä. Myöhemmin huomasin, että Mysin omassa keittokirjassa olevan kääryleohjeen (mutta ei Hesarissa olleen) mukaan myös täytteeseen laitetaan suolaa.

Kaalikääryleet ovat parhaimmillaan seuraavana päivänä. Mutta toki ne voi syödä heti uunista oton jälkeenkin :) kuten me lauantai-iltana teimme.

Täyte:

800 g sika-nautajauhelihaa ja/tai pieniksi silputtuja, voissa paistettuja tatteja tai suppilovahveroita

1 dl raakaa puuroriisiä 

1 muna

Kaalin sisuslehdet silppuna

Tilkka siirappia ja tilkka kermaa

1 tl valkopippuria (ja suolaa)

Voita pellille

Valeluun:

4 dl kermaa 

Maltillisesti siirappia

5-6 dl vahvaa liha- tai kasvislientä

Keitä kaalinpää kokonaisena suolattomassa vedessä. 

Kun lehdet ovat vähän laiskistuneet, nosta kaali siivilään valumaan.

Ruskista sienet. Keitä puuroriisi liha- tai kasvisliemessä pakkauksen ohjeen mukaan.

Valmista täyte: Sekoita liha, sienet, riisi, muna ja kaalisilppu. 

Lisää valkopippuri, tilkka siirappia ja tilkka kermaa (ja suolaa).

Irrota kaalin lehdet. Leikkaa paksuimmat lehtiruodit ohuemmiksi. 

Silppua sisimmät pikkulehdet täytteen joukkoon.

Asettele kaalinlehti kupera puoli alaspäin ja nosta täytettä lehdelle.

Taita ensin kaalin lehden kantaosa ja sitten reunat täytteen päälle. Käännä rullalle.

Kuumenna korkealaitainen, tyhjä pelti uunissa.

Ota kuuma pelti ulos ja sulata siinä reilusti voita.

Lado kääryleet vieri viereen pellille reunapuoli alaspäin. 

Pistä pelti 225 asteiseen uuniin ja paista kunnes kääryleet saavat selvästi väriä.

Vedä pelti ulos ja valele kääryleitä reippaalla kerman lorolla ja niukalla siirapin lorolla. 

Käännä kääryleet ympäri ja paista puoli tuntia. Toista valelu ja kääntäminen.

Laske lämpö 175 asteeseen. 

Paista kääryleitä vielä 2-3 tuntia.

Tänä aikana käännä kääryleet vielä ainakin kerran ja 

valele usein runsaalla kermalla ja niukalla siirapilla sekä väliin vahvalla liha- tai kasvisliemellä.

Paistamisen jälkeen anna kääryleiden jäähtyä uunissa. Peitä jäähtyneet kääryleet ja pane kylmään yöksi. Seuraavana päivänä valele kääryleet uudelleen kaalin keitinliemellä tai kasvisliemellä ja lämmitä miedossa uunissa. Tee kermakastike paistinliemestä.

Loppuillan pelasimme Kuusivuotiaan kanssa Uno-korttipeliä. Ja herkuttelimme Opiskelijatytön leipomalla kurpitsa-pähkinäkakulla - nam. Kaikki paitsi kaksi Isää, joista vanhempi torkahteli Pakarintuvan keinutuolissa ja nuorempi oli nukuttamassa juhlista väsynyttä Yksivuotiasta.

Yksivuotias antoi isälleen tervetulleen isänpäivälahjan. Kaikkien - ja etenkin isänsä - yllätykseksi vesseli nukkui ensimmäisen kokonaisen yönsä putkeen - heräämättä kertaakaan :):)

Joulua kohti 2/22

Ostin Turun torilta pussin Jussin piparkakkuja, jotka oli valmistanut paimiolainen Tannisten kotileipomo. Ja olivatpa maukkaita ja hyviä. Juuri sopivasti mausteita. Ja osa taikinan rasvasta oli oikeaa voita, mikä saattoi osin selittää makua…

Lisäksi piparit olivat juuri oikean kokoisia. Eivät liian pieniä, eivätkä liian suuria. Eivät liian paksuja, eivätkä liian ohuita. 

Paras pipari -kisan ehdoton voittaja :)

Lasia ja vinoa pintaa

Ukin mökkityömaa marraskuun toisella viikolla. Ikkunalasit ja terassin lasiovi on asetettu. Samoin tummanharmaan ulkoseinän sälelaudat. Ja sisällä toimii jo lattialämmitys.

Vesikatossa ollaan, ja talon sisällä pysyy lämpö. Hyvä tilanne vastaanottaa joulukuun mahdollisia pakkasia - tai vesisateita :)

Olohuone-keittiö-kuutio :)

Makuuhuonepäätyä

Uloke ruokapöytää varten

Överibrunssi Museokadulla

Viime sunnuntaina päätimme Siskon kanssa tavata vaihteeksi Töölössä. Treffipaikaksi valitsin Buongiorno-nimisen pienen kahvilan Museokadulla. Opiskelijapojan asuessa perheineen Töölössä ohitin usein tämän kuppilan hakiessani hänen Pikkupoikansa läheisestä päiväkodista. Ajattelin monesti, että tuossa voisin joskus poiketa. Mutta silloin se jäi vain ajatukseksi…

Mutta nyt - Opiskelijapojan perheen muutettua jo Töölöstä Espooseen - toteutin aikeeni ja tutustuin italialaishenkiseen ja -nimiseen Buongiornoon, jonne kutsuin Siskon sunnuntaiaamun brunssille. Italian matkoilta tuttu tervehdys buongiorno (huomenta) toivotti meidät tervetulleeksi aamun viileydestä sisälle lämpimään.

Hyvän huomenen saimmekin, sillä Buongiornon brunssi oli paitsi hyvä, niin runsas. Meille kummallekin tuotiin omat tarjottimet, joilla oli niin munakokkelia, leikkeleitä, mozarellaa, kurkkua ja tomaattia kuin jugurttia ja hedelmiä sekä valtava täytetty kerrosleipä. Annokset olivat tositosi runsaita, ja minusta yksi annos olisi riittänyt meille kahdelle :) Tai ei sittenkään, sillä yllättäen Sisko söi oman tarjottimensa nopeasti tyhjäksi, ja minäkin jaksoin lähes kaiken. Parasta oli munakokkeli, joka oli riittävän löysää ja riittävän suolaista :):)

Buongiorno oli pieni, vain kolme 2-4 hengen pöytää plus kaksi kahden tuolin korkeaa ns. baaripöytää. Useimmat kävijät näyttivät ostavan brunssikassit mukaansa ja nauttivan herkut kotonaan. Siskon kanssa saimme onneksi kahvilasta hyvät paikat, sillä edelliset asiakkaat olivat tullessamme juuri lähdössä.

Istuimme, söimme ja juttelimme pitkään. Pidimme paikkoja varattuna ehkä liiankin pitkään. Mutta kun syömistä riitti - eikä juttukaan loppunut :) Kiitos taas mukavasta seurasta, Siskoseni.

Buongiorno Museokadulla

Joulua kohti 1/22

Ostin loppusyksyn ensimmäinen amarylliksen ihanasta 

Eiran kukkakioskista Eiran sairaalaa vastapäätä.

Koneen kartano

Olen käynyt useamman kerran entisen Lauttasaaren kartanon puutarhassa olevassa Puhuri-kahvilassa, jossa nykyään kävijöitä kahvittaa Patisserie Teemu Aura. Tykkään sekä paikasta että sen antimista tosi paljon (täällä). Kartanon päärakennuksessa en ole käynyt. Huomasin, että Lauttasaari-Seura järjestää sinne säännöllisiä opastuskierroksia, joten senkin asian aioin korjata lähiaikoina :)

Vuodesta 2015 Lauttasaaren kartano on ollut Koneen Säätiön omistuksessa ja säätiön työntekijöiden toimitilana. Säätiö on kunnostanut pitkään tyhjillään olleen päärakennuksen, vieressä olevan pienemmän puisen huvilan - ns. punaisen tuvan - sekä näiden ympärillä olevan puutarhan. Rahaa on käytetty säästelemättä, ja kaikki on pyritty entisöimään sellaisiksi kuin niiden tiedetään olleen 1920-luvulla.

Punainen tupa oli kartanon ensimmäinen päärakennus. Sen rakennutti 23-vuotias Mårten Weurlander vuonna 1792. Tämän jälkeen kartano on vaihtanut usein omistajaa. Nykyisen päärakennuksen rakennutti 1837 Claes Wilhelm Gylden (1802-1872), joka toimi pitkään Maanmittaushallituksen ylitirehtöörinä (nyk. pääjohtaja). Viimeinen yksityinen omistaja oli kauppaneuvos Julius Tallberg (1857-1921), joka 1911 osti kartanon kesähuvilakseen. Vuonna 1946 hänen miniänsä brittiläissyntyinen Clara Tallberg (1886-1964) myi tilukset rakennuksineen Allergiasäätiölle, jolta omistus 1978 siirtyi Helsingin kaupungille. 

Nykyään Lauttasaareen pääsee sujuvasti jopa metrolla, kun vuosina 1914-1936 sinne kuljettiin lautalla (täällä), ja sillan valmistuttua autoilla. Lauttamatkasta juontui myös saaren vuonna 1918 käyttöön otettu suomenkielinen nimi Lauttasaari. Ruotsiksi saaren nimi oli jo pitkään ollut Drömsö, minkä todennäköisin alkuperä oli saksilainen, moreeniharjua tarkoittava sana drum.

Kartanon kauniisti entisöity ja hyvin hoidettu puutarha (täällä) on kaikille avoin, samoin kuin kartanon piharakennuksessa toimiva kahvila, josta jo edellä mainitsin. Mukava ja herkullinen piipahduskohde aivan Lauttasaaren metroaseman kyljessä :)

Janne Nabb ja Maria Teeri: Lahopuutarha. Ympäristötaidetta kartanon puutarhassa :)

 

Lauttasaaren kartano vuonna 1930 (Helsingin Kaupunginmuseo, valokuva Sääski Oy)

Herkuttelua kotiKulmilla

Lehtikaalia ja metsäsieniä 

Viikonloppuna teki mieli ravintolaan syömään. Tutkin netistä lähiseudun vaihtoehtoja. Huomasin, että Tehtaankadun ”telakkapäädyssä” vuosia ollut ja maukasta ruokaa tarjoava BasBas oli jokin aika sitten avannut samaan kortteliin BasBas Kulma -nimisen kakkosravintolan. Huomasin myös, että Kulma oli kerännyt paljon kehuja. Joten eikun kokeilemaan.

Soittaessani Kulmaan minulle selvisi, että heti ravintolan avattua kello neljältä löytyi vielä tilaa, mutta muuten ilta oli täyteen buukattu. Kysyessäni koirasta superystävällinen tarjoilija kertoi, että koiran sai tuoda ravintolan etuosaan ja että hän saisi järjestettyä minulle paikan sinne. Joten eikun tekemään lähtöä :)

Ja olipa herkkua. Kulman menuta ei löydy netistä, joten yritän karkeasti kuvata mitä herkkuja söin. Alkupalaksi oli ruokaisa salaatti lehtikaalista ja metsäsienistä. Ja se oli ehkä illan maukkain annos, vaikka pääruokana tarjoiltu avotulella grillattu seabassi (tarjoiltaessa vielä kuumaa, mikä harvinaista plussaa) ylsi lähes samalle tasolle herkullisuudessaan. Yleensä olen aina pettynyt lehtikaaliin - sitkeää ja säikeistä, mutta Kulman lehtikaali oli pehmeää ja maukasta. Kalan kanssa olin valinnut myös salaatin: keräsalaatin pala sinihomejuustokastikkeen kanssa. Herkuttelusta ei meinannut tulla loppua…

Paitsi, että yllättäen jälkkäri - porkkanakakku, jonka päällä oli valtaisa kasa sitruunalla maustettua rahkaa (??) - ei ollut parasta syömääni porkkanakakkua. Mutta se melkein unohtui, koska kaikki muu oli minusta supermaukasta ja maittavaa. 

Ruokajuomana join tarjoilijan suosittamaa tislaamatonta kuohuviiniä. Se oli kuohutonta eikä mielestäni yhtään kuohuviiniä, mutta tykkäsin. Ja sehän oli pääasia. Kulma on kuulemma erikoistunut erilaisiin artesaaniviineihin, mitkä ei minulle kerro oikein mitään…

Palvelu oli silmiinpistävän ystävällistä ja huomioivaa, mutta ei iholle tulevaa. Tarjoilijoita oli riittävästi - ainakin vielä alkuillasta :) Ja tarjoilijoita tarvittiinkin, sillä BasBas Kulma jatkui Tehtaankadun ja Telakkakadun kulmasta niin pitkälle, että kun istuin ko kulmassa (etenkin koirille ja omistajille tarkoitettu loossi), en nähnyt ravintolan perälle asti.

Mukava uusi lähibistro, jonne palaan varmasti toiste. Huolimatta siitä, että melkein kaikki - ellei peräti kaikki - muut näkemäni ruokailijat olivat järjestäin lasteni ikäisiä. Taidan olla jo aika vanha…

Grillattua seabassia

Salaattia ja sinihomejuustoa

Porkkanakakkua ja sitruunarahkaa

Kulman ”koiraosasto” :) 

Avoin ovi

Vaatimattoman alttarin edessä on matala puinen lavitsa - ruumisarkkua varten - ja lavitsan vieressä odottavat hiekalla täytetty metalliämpäri ja lapio. Alttarin yläpuolella tilaa hallitsee yksinkertainen ja rauhoittava metallinen krusifiksi. Valkoiset kynttilät on sytytetty kahteen kahdeksan haaraiseen, komeaan kynttelikköön.

Seison Leposaaren hautausmaan kappelissa, jota käytetään lähinnä vainajien siunaustilaisuuksissa. Kappeli oli poikkeuksellisesti auki yleisölle Pyhäinpäivän iltana, mikä olikin yksi syy viime lauantain hautausmaaretkelleni (täällä). 

Viimeksi olen käynyt sisällä kappelissa viime vuosisadalla tai tarkemmin :):) viime vuosituhannella. Sekä Alma-mummi että Aune-anoppi siunattiin Leposaaren kappelissa haudan lepoon 1980-luvulla. Ja asuessani lapsuuteni hautausmaan vieressä Kulosaaren puistotiellä kävimme siellä joitakin kertoja jouluaaton lyhyessä kirkkojuhlassa. Tai ehkä kävimme. Saattaa olla, että se on ollut vain minun toiveajatteluani…

Jännä, miten paljon kuolemasta puhuessa tulee käytettyä vakiintuneita sanontoja, kuten esim edellä ”haudan lepoon”. Turvallisia sanoja, jotka ”kaikki” ymmärtävät ja hyväksyvät. Miten saman asian sanoisi toisin tai selkokielellä?  Oikeastaan ”haudan lepoon” on aika kauniisti ja lohduttavasti sanottu…

Pyhäinpäivän iltana kuolema oli selvästi läsnä hämärässä siunauskappelissa. Puinen lavitsa ja ”arkkuhiekka” muistuttivat konkreettisesti kuolemasta. Kuoleman vahva ja rehellinen läsnäolo pienessä, intiimissä kappelissa tuntui yllättävän pelottavalta. Kaikki me kuolemme - minä ja kaikki läheiseni… Pelottava ajatus - edelleen, vaikka olenkin asiaa omalta osaltani yrittänyt kohdata ja hyväksyä. 

Eikä kukaan tiedä koska kukin kuolee, eikä sitä missä järjestyksessä… 

Ilta hautausmaalla

Pyhäinpäivän iltana päätin lähteä tutulle Leposaaren hautausmaalle (täällä). En velvollisuudesta, vaan omasta halusta käydä katsomassa kynttilämerta, jonka oletin kohtaavani pimenevässä marraskuun illassa Kulosaaren kyljessä olevalla pienellä saarella. Ja samalla sytyttää muistokynttilän isäni ja Alma-mummin haudalle.

Tunnelma juhlapäivänä pimeällä hautausmaalla on aivan erilainen kuin arkipäivisin päivän valossa. Päiväsaikaan käydessäni kiertelen ja kaartelen pienellä hautausmaalla pitkään. Löydän hautakivistä tuttuja. Pysähtelen ja muistelen lapsuuttani ja nuoruuttani Kulosaaressa. Vähän ihmisiä, ja hautausmaa huokuu rauhaa ja hiljaisuutta.

Pyhäinpäivän iltana oli pimeää ja paljon ihmisiä - pääosin pienissä porukoissa. Useimmille haudoille oli sytytetty yksi tai useampi kynttilä. Tästä huolimatta hautoja oli vaikea nähdä, puhumattakaan niiden tunnistamisesta.

Huomasin kaipaavani päivän valoa ja sitä, että voin katsella ja lukea hautoja, tutkia erilaisia hautakiviä ja ihastella kukkia. Kävellä ja mietiskellä. Toisaalta rauhoittuminen oman läheisen haudan ääreen oli minulle pimeässä paljon luontaisempaa kuin valoisammassa. Sain olla täydellisessä rauhassa omassa muistokuplassani :) Ehkä osin tämän takia viihdyin isän haudan edessä tavallista pidempään…

Kaikella on puolensa… Ja hautausmaata peittävää valomattoa oli ihana katsella.

Isän ja Alma-mummin hauta 

Aamunrepäisy 31

Aamun Hesarissa (HS 3.11.22) oli toimittaja Maija Aallon kolumni, 

jossa hän pohti ”neuronormaalien” ihmisten ja nepsy-ihmisten yhteiseloa. 

Nepsy tarkoittaa synnynnäisiä neuropsykiatrisia haasteita, esim. autismikirjo tai adhd.