Kallioon piilotettu

Yllätyin miten sopusuhtainen ja intiimi Temppeliaukion kirkko on - tosin vierailin siellä turistiaikojen ulkopuolella Arja Korisevan iltakonsertissa. Edellisestä käynnistäni lienee kymmenkunta vuotta. Kivikirkon kallioseinät sulkevat sisällä olijan ihanasti pehmeään syliinsä. Uskomatonta, miten kivikova kallio voi tuntua pehmeältä, lämpimältä ja turvalliselta, jopa ”voimaannuttavalta”.

Helsingin Temppeliaukion kirkko on Helsingin kolmanneksi suosituin nähtävyys Linnanmäen ja Suomenlinnan jälkeen. Kirkko on Töölön seurakunnan arkikäytössä, minkä lisäksi siellä käy lähes miljoona turistia vuosittain.

Valmistuessaan 1969 kirkon nimi oli Taivallahden kirkko, mutta jo kahden vuoden kuluttua nimi muutettiin Temppeliaukion kirkoksi. Yli 60 vuotta aikaisemmin vuonna 1906 kyseinen kallioaukio oli kaupungin asemakaavassa vahvistettu kirkon paikaksi, mistä juontaa nimi Temppeliaukio. Kirkon suunnittelusta järjestettiin 1930-luvulla kaksi arkkitehtuurikilpailua, joissa kummassakaan ei jaettu ensimmäistä palkintoa eikä suunnitelmat edenneet rakentamiseen. Vasta kolmannessa kisassa 1960-luvulla löytyi voittaja - arkkitehtiveljesten Timo ja Tuomo Suomalaisen Kivikirkko, joka ikäänkuin upotettiin aukion kallioihin.

Arja laului tapansa mukaan komeasti ja karismaattisesti. Mutta enemmän minua puhuttelee tanssilava-Arja kuin kirkko-Arja. Hänen puheensa uskosta ja Jumalasta eivät minua koskettaneet, vaikka laulajasta edelleen tykkäänkin.

Nautin ja rauhoituin, kun konsertin lopuksi Arja lauloi vanhan ja tutun lastenvirren Suojelusenkeli. Töölön pimeässä illassa laulu kaikui kauniisti ja lohduttavasti.

Maan korvessa kulkevi lapsosen tie,

vaan ihana enkeli kotihin vie.

Niin pitkä on matka, ei kotia näy,

vaan ihana enkeli vieressä käy.

Kivikirkon vaatimaton sisäänkäynti

Eilisen myrskyä

Lisää sukkia

Jättikorillinen vanhoja seiskaveikka-lankoja hupenee pikku hiljaa. Se on uskottava, vaikka tuntuu että kymmenet lankakerät eivät katoaisi mihinkään.

Lankoja riittää vielä ainakin pariksi vuodeksi - uskon. Väriyhdistelmiä riittää, mutta jokunen perusväri - harmaa, metsänvihreä, murrettu keltainen - täytynee ostaa kirjavien kuviolankojen rauhoittamiseksi.

Hiljakseen täytyy kutoa, jotta kuluneet olkapäät kestävät...

Lumikelloista hiilijalanjälkeen

Lumikelloja Punavuoren puistikossa.

Tiukasti keväässä kiinni ollaan edelleen - auringonpaistetta ja lumikelloja. Mieltä se piristää, mutta toisaalta lämpö, lumettomuus ja aikaiset kevätkukat pistävät mummin miettimään ilmaston muutosta ja omaa hiilijalanjälkeään. Se taas nostaa syyllisyyttä siitä, miten vähän olen vielä valmis muuttamaan omia tapojani ilmastoystävälliseen suuntaan.

Asiaa pohtiessani päädyin Greenpeacen sivuille, josta  löytyi mm. Viisi arkista ilmastotekoa:

• Matkusta ilmastoystävällisesti.
• Syö enemmän kasviksia ja heitä pois vähemmän.
• Säästä energiaa, esim lämmitys.
• Käytä valtaasi, esim vaalit, taloyhtiöt.
• Kuluta vähemmän.

Listaa lukiessani ajattelin, että hyvinhän tässä pärjätään ja ilmastotekoja tulee tehtyäkin. Mutta listan ympäripyöreys helpottaa itsensä huijaamista. Asiasta innostuneena päätin kokeilla netistä löytyviä ilmastolaskureita. WWF:n laskuri vaikuttaa turhan monimutkaiselta - sopinee ilmastoasioihin jo hyvin perehtyneille, ei tällaisille uusinnokkaille. 

Onneksi löysin Sitran lyhyen, nopean ja yksinkertaisen elämäntapatestin (täällä) ja täytin sen rehellisesti. Tuomio oli karua luettavaa: hiilijalanjälkeni on yli 12.000 kg Co2e, kun se testin tehneillä keskimääräärin on vähän yli 7.000. Etenkin oma auto, lentomatkailu, ravintolassa syönti sekä juustojen ja maitotuotteiden runsas käyttö näyttivät lisäävän hiilijalanjälkeäni.

Pistää mummin miettimään lumikellojen ja lapsenlasten tulevaisuutta.

Helmipäiviä

Eilen tiistaina pääkaupunkiseudulla oli yksi tammi-helmikuun upeimmista päivistä. Pari plus-astetta ja aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta. Meren rannassakaan ei tuullut liikaa, ja maa oli kuiva ja lumeton.

Kävelin sekä Kaivarin kaunista rantaa että Itä-Helsingissä, jossa yli 20 koskelon parvi kiisi nytkähtäen edestakaisin kadoten välillä salamana pitkille sukelluksille. Ja päivän valoa riitti jo yllättävän pitkälle :):)

Yö Tampereella

Viikonloppuna olin kaksi yötä hotellissa Tampereella, kun osallistuin paikallisen tanssiseura Hurmion järjestämään Nääs-tanssitapahtumaan (täällä).

Hotelliksi valikoitui Scandic-ketjun perushotelli Koskipuistossa, koska ketjun hotelleissa saa 20 %:n seniorialennuksen. Ja ovathan ne perusmukavia ja siistejä. Tällä kertaa hotelli tosin oli ääriään myöten täynnä, koska kaupungissa oli mm. jotkut rakennusalan messut. Etenkin sunnuntaiaamun aamiaisella oli valtava ruuhka, eikä ravintolassa riittänyt istumapaikkoja kaikille halukkaille.

Olin ajatellut mennä Tampereelle perjantaina hyvissä ajoin ja käydä Sara Hildenin museossa. Onneksi edellisenä päivänä tarkistin netistä museon aukioloaikoja ja huomasin, että museo on kiinni tammikuun ja avataan vasta 1.2 eli lauantaina. Jo toistamiseen minulle kävi niin, että aikeeni vierailla ko. museossa kariutui siihen, että museo oli kiinni näyttelyn vaihdon takia. Eli odotukset vaan nousee, kun museo jäi edelleen näkemättä :):)

Onneksi Sacandic-hotellin ikkunasta oli upea iltanäkymä kauniisti valaistuun Koskipuistoon ja Koskikeskuksen padolle. Siinä riitti ihailtavaa parinkin maalauksen edestä.

Muuten en Tamperetta ehtinyt enkä jaksanut katsastaa, sillä kaksi päivää kului tiiviisti Hurmion harjoitussaleilla Tesomassa. Tangoa, rumbaa ja valssia - Tampereen tyylillä.

Kiehtovia esineitä

Wärtsilän maitokannu

Designmuseon keräilynäyttelyssä (täällä) oli esillä monia jänniä esinettä, jotka eivät kuulu peruskeräilijän top-kymppiin. Mutta ne pistivät silmään, koska niihin törmää harvemmin designlehdissä tai sisustusblogeissa.

Ihastuin mm. Wärtsilän 1950-luvulla valmistamaan maitokannuun, jossa oli käytetty tummansinistä emaloitua terästä ja muovia. Funktionaalisen kaunis kannu kuului ruotsalaisen Thomas Lindbladin muovi- ja metalliastiakokoelmaan.

Samassa näyttelyhuoneessa oli myös keräilijä Jonas Forthin laaja tiikki-esineiden kokoelma, jonka mielenkiintoisena yksityiskohtana oli helsinkiläisten Backmanin veljesten tiikistä valmistama Luisto-pulkka. Vastakkaisella seinällä oli suomalais-yhdysvaltalaisen pariskunnan Lisa ja John Herwegin mm. amerikkalaisilta kirpputoreilta keräämiä suomalaisia maljakoita. Tätä ns. Fennia-nimistä käsinmaalattua fajanssisarjaa valmistettiin Arabian tehtailla 1900-luvun alkuvuosina ja toimitettiin vain vientiin, lähinnä Yhdysvaltoihin.

Eli perusjuttujen lisäksi Keräilijät ja kokoelmat -näyttelystä jokaiselle museovieraalle löytyy jotain yllättävää ja/tai mielenkiintoista. Ja onpa kiva kahviokin pienen museokaupan kyljessä...

Tiikkinen pulkka

Arabian käsinmaalattuja maljakoita 1903.

Lasia, muumeja ja ryijyjä

Designmuseon värikäs rappukäytävä

Helsingin Designmuseossa on maaliskuun puoleen väliin asti kiva näyttely, jossa on esillä yksityisihmisten keräämiä esineitä muoviastioista ja emalikattiloista vanhoihin ryijyihin ja arvokkaisiin koriste-esineisiin. Paljon kauniita käyttö- ja koriste-esineitä, mutta myös keräilijöiden himoitsemia uniikkiyksilöitä ja 1950-luvun lapsuudesta tuttuja arkiastioita.

Ihastuin mm. Saara Hopean (1925-84) 1950-luvulla suunnittelemiin juomalaseihin, jotka kuuluvat nuoren Iivari Viilomaan pääosin kirpputoreilta keräämään lasi- ja mukikokoelmaan. Lasiesineitä rakastavana ihailin pitkään myös kauppaneuvos Kyösti Kakkosen keräämiä Gunnel Nymanin (1909-48) uniikkeja lasiesineitä. Varsinkin viehkeän vaaleanpunainen Ruusunlehti-niminen paksureunainen lasivati vei sydämeni.

Keräilijä Tuomas Sopasen kokoelmaan kuuluu mm. yli 500 ryijyä, joista näyttelyssä oli kuusi valioyksilöä 1700-luvun perinneryijyistä nykypäivän moderneihin hapsuryijyihin. Vanhin, yli 200 vuotta vanha morsiusryijy oli ällistyttävän hyväkuntoinen ja riemastuttavan ”moderni”.

Kiva ylläri oli törmätä muumiaiheiseen lastenlautaseen - samanlainen, jolta me Siskon kanssa söimme Lauttasaaren kodissa 1950- ja 1960-lukujen vaihteessa. Meillä molemmilla oli matala ja syvä lautanen sekä sarjaan kuuluva vanhanaikainen muumimuki. Mukit ovat vuosien kuluessa kadonneet, mutta joku lautanen löytyy vielä keittiökaapin perältä :):)

Nautiskellen tutkin keräilijöiden mielenkiintoisia kokoelmia, vaikken itse systemaattista keräilyä harrastakaan. Vaikka innokas kirppareiden luuhaaja olenkin...

Saara Hopean juomalaseja (1956)

Gunnel Nymanin Ruusunlehti (1948)

Muumi-aiheinen lastenlautanen1950-luvulta

Morsiusryijy (villa, puuvilla) 1798

Kirkko ja sen kuva

Asun kahden kirkon - Agricolan kirkon ja Johanneksen kirkon - välissä. Kaksioni olohuoneesta näkyy (kurkkaamalla) Argicolan kirkon lähes sata metrinen torni (täällä) ja makuuhuoneesta näkyisi, ellei viereiset kerrostalot peittäisi näkymää, Johanneksen kirkon sirot kaksoistornit.

Johanneksen kirkko valmistui 1891 Helsingin laitamaille ripeästi kasvavan kaupungin kolmanneksi kirkoksi Vanhan kirkon (1838) ja Tuomiokirkon (1852) lisäksi. Alkuun kirkkoa kutsuttiin Uudeksi kirkoksi, mutta pian nimeksi vakiintui Johanneksen kirkko. Kirkkohan oli rakennettu Punanotkon kukkulalle, jossa kaupunkilaiset olivat perinteisesti polttaneet kokkoa juhannuksena, Johannes Kastajan syntymäpäivänä.

Johanneksen kirkon on suunnitellut ruotsalainen arkkitehti Erik Melander, joka voitti 1878 järjestetyn arkkitehtuurikilpailun. Kirkko on uusgoottilaisen siro ja koristeellinen, ja paikkaluvultaan Suomen suurin kivikirkko. Alkuun kirkossa oli 3000 istuinpaikkaa, mutta nykyään istumaan mahtuu 2200 ihmistä. Kymmenisen vuotta sitten kirkko siirtyi suomenkieliseltä Tuomiokirkkoseurakunnalta ruotsinkieliselle Johanneksen seurakunnalle (Johannes församling).

Johanneksen kirkko on henkeä salpaavan kaunis ja komea. Kävelen sen ohi useita kertoja viikossa. Olen katsellut ja ihaillut sitä joka suunnalta, joka säässä ja joka vuodenaikana. Välillä pää kenossa yrittäen hahmottaa tornien korkeutta ja välillä silmät sirrissä auringon häikäistessä. Sisällä en ole vielä käynyt, sillä useimmiten olen liikkeellä Muru-koiran kanssa, joka ei ymmärrettävästi pääse kirkkoon. Uskon ihastuvani kirkkoon entistä enemmän, kunhan kurkkaan vielä sen sisälle.

Käydessäni Ateneumissa runsas viikko sitten (täällä) ilahduin, kun törmäsin siellä Sulho Sipilän (1895-1949) ja Greta Hällfors-Sipilän (1899-1974) maalauksiin, joissa oli kuvattu Johanneksen kirkkoa ympäristöineen. Taiteilijapari asui Laivurinrinteen kerrostalossa kirkon vieressä ja kumpikin maalasi useita tauluja kotinsa ikkunasta näkyvästä kaupunkimaisemasta. Greta Sipilän maalauksen Johanneksen kirkosta voisin ottaa kotini seinälle - jännän rohkea ja leikkisä 1910-luvun teokseksi.

Johanneksen kirkko sisältä - eläkemummin to do -listalla :):)

Greta Hällfors-Sipilä: Johanneksen kirkko (n. 1918)

This Is Us

Amerikkalainen This Is Us on paras sarja tai ainakin yksi parhaista. Sarja, jonka lumo ei laimene kausien edetessä. Suomessa sarjan neljäs kausi alkoi Nelosella ja Ruudussa nyt tammikuussa, ensimmäinen kausi esitettiin Yhdysvalloissa 2016.

This Is Us kertoo perheestä, johon kuuluu isä, äiti sekä kolmoset - kaksi poikaa ja yksi tyttö. Joka jaksossa kerrotaan kolmosista sekä lapsina että aikuisina - milloin kunkin näkökulmasta, ja aika ajoin kuvataan myös perheen vanhempien välisiä suhteita sekä heidän lapsuuttaan ja vanhempiaan. Luulisi sekavaksi, muttei ole.

Sarja käsittelee ymmärryksellä ja huumorilla vanhempien huolta lapsista, lasten irtautumista vanhemmistaan, outoja parisuhteita ja vaikeita sisarussuhteita. Rasismia, liikalihavuutta ja alkoholismia tarkkanäköisesti, mutta lämmöllä. Sotaa, kuolemaa, rakkautta, eroja. Isoja, jopa siirappisia ja puhkikaluttuja juttuja, mutta kaikki istuu yllättävän hyvin sarjaan.

Rakastan sarjaa. Harmittaa kun suoratoistopalveluista ei löydy vanhoja kausia, jotta niistä voisi nauttia uudelleen.