Huone Täyshoitolantiellä

Remonttikiireisen viikon jälkeen olin viikonlopun tanssileirillä (täällä) Kasnäsissa Kemiönsaaren kärjessä. Lauantaista maanantaihin yövyin kylpylähotelli Kasnäsissa (täällä) merenrannalla Kasnäsin vilkkaassa satamassa.

Hotellissa asutaan pääosin rivitaloissa, joissa on oma terassi ja osasta myös merinäköala. Jos rakastaa kylpylöitä ja tykkää lapsiperhevilskeestä ja lohikaloilla kyllästetystä saaristolaisbuffeesta, viihtynee myös Kasnäsissa. Mutta tämä kombo ei ole minun ykkösjuttujani, joten se että majoituin jo toista kertaa hotelli Kasnäsissa, johtui ainoastaan käytännöllisyydestä. Urheilukursseilla on mukavinta ja helpointa, kun treenit, majoitus ja ruokailu ovat saman katon alla.

Tanssitreenit alkoivat lauantaiaamuna. Pari päivää aikaisemmin keksin, että lähtisinkin Kemiönsaarelle jo perjantaina. Kasnäsin hotellissa ei ollut enää tilaa, mutta läheisen Dragsfjärdin Panget-nimisestä hostellista minulle löytyi pikkuruinen huone veeseellä ja yhteissuihkulla.

Viihdyin kodikkaassa ja ystävällisessä, menneen ajan rappioromantiikkaa tihkuvassa ympäristössä, jossa kaksi lihavaa kissaa tassutteli asiakkaiden jaloissa ja jossa tarkkasilmäisempi olisi huomannut useamman fiksausta kaipaavan nurkan. Kun ei kiinnittänyt huomiota repsottavaan kukkatapettiin eikä käteen jäävään pöntönkanteen, saattoi täysin siemauksin nauttia emännän keittämästä sametin pehmeästä aamupuurosta ja ilmeisesti lähileipomon hyvästä kauraleivästä. Ja rauhasta.

Panget on toiminut Täysihoitolantiellä vuodesta 1930, ja nykyinen emäntä Birgitta Holmström kunnosti ja avasi paikan uudelleen 2015. Kuolleen näköinen terassi, suljettu kellaripubi ja hylätyn oloinen rantasauna panivat minut miettimään hostellin tulevaisuutta.

Toistaiseksi elämä hostellissa jatkuu uusia vieraita odotellessa. Lähtiessäni pihan pitkillä pyykkinaruilla kuivui parikymmentä lakanaa leudon merituulen puhaltaessa läheiseltä lahdelta.

Hostellin kodikas ruokasali

Aamunrepäisy 5

Lempeä Leposaari

Olen ärtynyt ja kiireinen - arkiset asiat hankaavat mieltä. Aamulla mökiltä kaupunkiin lähtiessä ajattelin muiden asioiden lisäksi käydä hautausmaalla katsomassa, miten kukat Isän haudalla ovat selvinneet helteistä. Päivä kaupungissa kului odotettua nopeammin. Kaipasin jo takaisin mökille, eikä ajatus hautausmaasta enää kiehtonut. Päätin kuitenkin pistäytyä Kulosaaren kyljessä olevassa Leposaaressa (täällä).

Avaan korkean ja painavan, hanhilta suojaavan rautaportin. Astun narskuvalle soratielle, jonka päässä, loivassa ylämäessä kohoaa pieni, sopusuhtainen ja kaunis kappeli. Aurinko kultaa terävän tornin päässä näkyvän ristin. Tavallisesti kuljen ensin suoraan soratietä kappelille ja vasta kappelin portailla käännyn oikealle kohti Isän hautaa. Nyt räväytän ja käännyn oikealle heti portilta ja kuljen haudalle pitkin rantaa.

Ja näen uusia juttuja :):) Kauniin, ympäristöstään poikkeavan haudan, joka on kokonaan upeasti kukkivien keltaisten suikeroalppien peitossa. Hetken päästä jään ihailemaan sulavalinjaista hautakiveä, jonka päälle on kasattu irtonaista luonnonkiviä - toista kymmentä erimuotoista kiveä. Liekö lastenlasten tuomia? Autolle palatessani huomaan keikkuhäntäiset västäräkit ja kappelin tornia kiertävät pääskyset.

Ärtynyt mieleni rauhoittuu lempeän Leposaaren suojissa.

Golfareiden Bistro

Kierreltyämme Ukin kanssa Wiurilan tilukset (täällä) tapasimme Esikoisen perheineen ja menimme porukalla syömään kartanon Bistroon. Ravintola Bistro (täällä) on kartanon entisissä talousrakennuksissa aivan golfkentän ”aloituspaikan” vieressä. Kodikkaan Bistron etuosassa on pari sohvaa ja löhötuoleja ja edessä vajaa kymmenpöytäinen katettu ulkoterassi.

Lauantaina puolen päivän jälkeen ravintolassa oli lisäksemme vain jokunen ruokailija: yksinäinen golfari, nuoripari vauvan kanssa ja kuusihenkinen rouvaseurue. Ruokalista oli pitsapainotteinen. Joskin Ukille löytyi menettelevä burgeri ja minulle punajuuri-chevrerisotto, joka oli harmittavan vetinen ja polttavan tulikuuma (mikrossa käytetty?). Esikoisen porukka tyytyi pitsoihin, jotka suolalisäyksen jälkeen maistuivat.

Alkuun jakamamme Bistron alkupalalautanen osoittautui nappivalinnaksi. Ensin tilasimme vain yhden, mutta heti lautasen nähtyämme pyysimme toisen - ja kaksi riitti hyvin kuudelle. Herkullisen maistuvaa, tuoretta ja kaunista. Muutama eri kinkku, pari tahnaa, sinihomejuustoa, miniminichilejä, paahdettuja pähkinöitä ja raikasta vihersalaattia maukkaalla kastikkeella ja sormisuolalla. Ja erikoisuutena naapuritilan pikkelöityjä omenanraakileita :):)

Bistron palvelu oli mutkatonta ja ystävällistä. Joskin ruokailun lopussa palvelu tuntui loppuvan kokonaan, ja jälkkärikahvit jäivät saamatta. Mutta siitäkin selvittiin tarjoilijan ystävällsellä, monisanaisella anteeksipyynnöllä.

Ja Murukin pääsi nukkumaan jalkoihini pöydän alle.

Wiurilan Bistron helmi: Runsas alkupalalautanen kymmenellä eurolla.

Kartanoelämää museossa

Elsa Ekkvistin ateljeessa Turussa valmistettu mekko. 

Ukki halusi Wiurilan kartanoon itse kartanomiljöön takia (täällä). Minua rakennusten ja ympäristön lisäksi paikalle veti kartanon kotimuseo. Enkä pettynyt.

Kotimuseon lukuisissa vitriineissä on esillä kartanossa käytössä olleita, Armfeltin suvun esineitä ja suvun historiasta kertovia valokuvia. Viereisellä vintillä on näytteillä myös kattava kokoelma Wiurilan kartanon ja viereisen Joensuun (Åminne) kartanon vanhoja hevosvaunuja ja rekiä.

Mielenkiintoista ja kiehtovaa. Lukemattomia kartanon arkeen ja juhlaan kuuluneita käyttöesineitä. Suosittelen :):)

Kartanon ensimmäinen jääkaappi.

Kaapin jäähdyttämiseen käytettiin jäälohkareita, joita laitettiin sen yläkannen allaolevaan laatikkoon. Jäät kerättiin talvella ja kesällä niitä säilytettiin kellarissa sahanpurujen peitossa. 

Mustia lastenvaunuja käytettiin kartanon kaikilla lapsilla vuodesta 1894 lähtien1950-luvulle asti. 

Hupullinen reki 1700-luvulta.

Visiitti Wiurilaan

Olemme mökkeilleet pitkälti yli 30 vuotta Salon seudulla, mutta emme ole koskaan käyneet Salon Halikossa olevassa Wiurilan kartanossa (täällä). Osin tämä johtunee siitä, että kartano on alkanut avautua yleisölle vasta 2000-luvulla ja osin siitä, että golf ei kiinnosta. Ainakin aurinkoisena kesälauantaina golf tuntuu olevan Wiurulan ytimessä: Wiurila Golfin 18-reikäinen nurmikenttä ympäröi kartanon ja pelaajien klubitilat ovat keskeisissä yleisölle avoinna olevissa rakennuksissa.

Ukki on kuitenkin pitkään halunnut käydä Wiurilassa lähinnä tutustumassa arvokkaaseen kartanomiljööseen. Joten lauantaina toteutimme hänen haaveensa.

Kartanoon saapuessa komeat keltaiset rakennukset näkyvät jo kaukaa. Ensimmäisenä vastaan tulevat kartanon vanhat puiset talousrakennukset ja niiden ympäröimä sisäpiha. Huomiota herättävät mahtipontiset julkisivut ovat arkkitehti CL Engelin suunnittelemat. Engelin ehdottamat pylväät olivat alkuun nykyisiä kapeammat ja kevyemmät, mutta silloinen omistaja Magnus Armfelt vaati arkkitehdilta tukevampia ja näyttävämpiä pylväitä. Talousrakennukset valmistuivat 1800-luvun puolivälissä parikymmentä vuotta kartanon päärakennuksen jälkeen. Nykyään rakennuksissa on taidenäyttelyitä, ravintola ja golfkeskus sekä kokous-, juhla- ja majoitustiloja.

Etäämmällä puiden siimeksessä häämöttää Charles Bassin suunnittelema päärakennus, joka on edelleen Armfeltin suvun yksityiskäytössä. Italialainen Charles (Carlo) Bassi (1772-1840) oli ensimmäinen Suomessa vakinaisesti toiminut ammattikoulutuksen saanut arkkitehti ja vaikutti lähinnä Turun seudulla. Hän muutti 8-vuotiaana Ruotsiin ja myöhemmin työn perässä Suomeen. Kartanorakennukseen pääsee vierailemaan vain ennakkoon varatuilla opastetuilla kierroksilla, joita järjestää mm. Kartanomatkat.

Historian kirjoissa Wiurilan kartano mainitaan jo 1400-luvulla ja nykyinen Armfeltin omistajasuku osti sen 1787. Anna-Louise Standertskjöd-Bruninghaus (s.1930) asui lapsuutensa kartanossa ja muutti sinne uudelleen 1968, jolloin hän aloitti pitkään tyhjillään olleiden rakennusten mittavat kunnostus- ja rakennustyöt. Nykyinen omistaja, Anna-Louisen tytär Anne-Marie Aminoff on avannut kartanoaluetta yleisölle 2000-luvulla laajentaen toimintaa taidenäyttelyillä, golfkentällä sekä koti- ja hevosvaunumuseoilla. Kartanon alueella on vuosia toiminut myös ratsastuskoulu ja ravintola.

Johtuen ehkä siitä, että kartanon tilat ovat osin yksityisessä ja osin julkisessa käytössä, alue kokonaisuudessaan oli makuuni sekava ja epämääräinen. Selkeän ja tiiviin (ja tutun) Mustion (täällä) jälkeen Wiurila oli pettymys.

Eniten ihastutti se, miten kauniisti ja vanhaa kunnioittaen entiset varasto- ja viljamakasiinit olivat kunnostettu. Aikoinaan upeasti rakennetut, sokkeloiset hirsi- ja puurakenteet pääsivät hienosti oikeuksiinsa. Tiloissa esillä olevat taideteokset jäivät auttamatta kakkosiksi. Mutta kiitos taiteen, vanhat rakennukset olivat entisöity:):)

Näkihän Ukki Engelin pylväät, vaikkei pettymyksekseen itse kartanoon päässytkään.

Tuija Lampinen: Muisti katoaa (2014)

Kahvia asemalla

Istun keltaiseksi maalatun puurakennuksen seinustalla. Rakennus hohkaa auringon lämpöä ja suojaa kaupungilta kantautuvilta liikenteen ja ihmisten ääniltä. Edessä kivinen asemalaituri ja parit raiteet, joiden yläpuolella oleva ilma väreilee lämmössä. Raiteiden takana kookkaita puupinoja, joiden edessä ja väleissä huojuu pitkiä maitohorsmia. Ihmisiä matkalaukkuineen valuu pikkuhiljaa laiturille odottamaan Helsinkiin ja Turkuun matkaavia junia, jotka pysähtyvät Salon asemalla.

Pistäydyin perjantain Salo-reissulla Salon asemalla olevassa Asema-kahvilassa Classic-jätskillä ja lepuuttamassa jalkojani. Yllättäen aseman raukea tunnelma vei minut lapsuuteeni ja Karkun asemalle.

Karkku ja sen asema tulivat tutuksi 1960-luvun alussa, kun Siskon kanssa matkustimme lomilla junalla Helsingistä Tampereen kautta Karkkuun ja takaisin Taatan ja Mummin luokse (täällä). Alkuun kolmisin Mummin seurassa ja myöhemmin kaksin Siskon kanssa. Aina mukana polakkaa tai ranskanleipää kinkulla ja hiilihapotonta keltaista Step- tai Siesta-limonadia.

Kiva rauhallinen hetki muistojen keskellä.

Mökillä klo 03.55

Vihreä syli

Punavuoren ja Eiran rajalla Tehtaankadun ja Kapteeninkadun kulmassa on pieni Eiranpuisto, joka kansan suussa on vuosikymmeniä tunnettu kukkapuistona. Ja oiva nimi onkin, sillä Eiranpuistossa on tänäkin vuonna upeat kukkapenkit. Etenkään kahta sykähdyttävää ruusupenkkiä ei voi pysähtymättä ohittaa.

Puisto istutuksineen on Helsingin ensimmäisen vakinaisen kaupunginpuutarhurin Svante Olsonin (1856-1941) luomus. Tämä saksalaistyylinen kaupunkipuisto valmistui 1915 ja oli alkujaan tarkoitettu ”parempiosaisten” kaupunkilaisten levähdyspaikaksi. Edelleen pienessä puistossa on 12 valkoista puupenkkiä. Vuosien kuluessa puisto on ulkoisesti säilynyt lähes muuttumattomana - runsaskukkaisena ja kauniina istuskelukeitaana.

Kaunista, siistiä, rauhoittavaa - sananmukaisesti yksi Helsingin vihreistä syleistä (täällä).

Paras punajuuri

Kesäherkkujen herkkua on punajuuri. Pehmeäksi (pitkään - 30-40 min) keitettynä ja voinokareen kanssa nautittuna. Joka kesä tykkään syödä uuden sadon punajuuria, mutta tänä kesänä olen saanut aivan erityisen hyviä punajuuria.

Salon torilla myydään Eskolan puutarhan salaatteja, vihanneksia ja juureksia. Eskolan tomaatit ovat hyviä, mutta Eskolan punajuuret vievät kielen: makeita ja pehmeitä - sanoinkuvaamattoman hyviä.

Maanantaina kuusi juurikasta maksoivat yhteensä 1,45 euroa :):)