Aamuhämyssä

Kirjoja tuplana

Kahta on vaikea vastustaa: Lankoja ja Kirjoja. Lankaostoja olen viimeikoina onnistunut aika hyvin välttämään, koska lankakorit paisuvat neulomista odottavia keriä. Mitä nyt viime viikon kirpparireissulla oli pakko pelastaa pari seiskaveikka-pussia (täällä).

Toistaiseksi pystyn pidättäytymään uusien aikuisten kirjojen ostosta - parin viime vuoden aikana lukemattomien kirjojen kasat sohvan vieressä ovat kasvaneet suhteettomasti. Mutta lastenkirjoja on edelleen "pakko" ostaa. Onneksi hinnat kirppareilla ovat alhaisia - yleensä 20 sentistä pariin euroon.

Hämeenlinnan kirppiskierroksella ostin kahdella eurolla Selma Lagerlöfin (1858-1940) Peukaloisen retket villihanhien seurassa (WSOY 1994) - lyhennetty (296 sivua!) laitos Juhani Ahon sata vuotta vanhasta suomennoksesta Maija Karman (1958) kuvituksella. Tämän jälkeen löysin vielä pikkupojille ehkä helppolukuisemman version samasta tarinasta - Nils Holgerssonin ihmeellinen matka - Päivö Taubertin suomentamana ja Lars Klintingin isoilla mukavilla värikuvilla (WSOY 1989). Maksoi myös kaksi euroa, joten sekin päätyi ostoskoriin.

Tykkään Markus Majaluoman (1961- ) kirjoista, joista aikaisemmin olemme pikkupoikien kanssa herkutelleet kirjoilla Isä, koska joulupukki tulee? (WSOY 2005) ja Haikaroiden vauva (Tammi 1994). Majaluoma tunnetaan Nopolan sisarusten Heinähattu ja Vilttitossu -kirjojen veikeänä kuvittajana, mutta hänen omat humoristiset lastenkirjansa ovat hurmanneet niin minut kuin pikkupojat.

Kirppiskierroksella löytyi Majaluoman Isä, ostetaan kesämökki! (WSOY 2009) yhdellä eurolla ja Haikaroiden vauva 80 sentillä. Jälkimmäinen oli pakko korjata talteen annettavaksi vaikka Parasystävän tyttären pojille....

Porras Hämeessä

Sateisesta säästä huolimatta nautimme kaksipäiväisen Hämeen retkemme aikana sammalpeitteisistä harjuista ja kellertävistä viljapelloista, joiden halki köröttelimme pikkuteitä kiertäen Hämeenlinnasta Forssan kautta Riihimäelle. Autoon oli pakattu myös lenkkikengät ja metsävaatteet, mutta tällä kertaa kirpputorit veivät voiton...

Portaan pikkukylässä "ehdimme" onneksi kävellä pikkuretken ihastellen vanhoja harmaahirsisiä rakennuksia, joista useimmat ovat edelleen asuttuja. Porras on Hämeen härkätien varressa Kanta-Hämeessä. Kylän nimi tarkoittaa pitkospuuta tai entisajan silta ja viittaa siltaan, joka kulki kylän kohdalla kapean Turpoonjoen yli. Porras on toimiva 400 asukkaan kyläyhteisö, jossa matkailijat voivat yöpyä museoksi kunnostetun Nahkurinverstaan pihapiirissä.

Kodikkaassa Nahkurinverstaassa (täällä) on kaksi 2-6 hengen huoneistoa kunnostettu yöpyjille. Oiva paikka, jos haluaa retkeillä viereisissä Saaren tai Torronsuon kansallispuistoissa.

Häme hallussa

Mummin, Lontoontytön ja Opiskelijatytön kesäretki Hämeeseen - pääkohteena alueen kirpputorit. Aamulla ajettiin Mummin kuplalla Hämeenlinnaan ja aloitettiin kierros paikallisesta Kierrätyskeskuksesta. Samassa korttelissa löytyi sokerileipuri Suominen, jossa piipahdettiin myöhäisellä aamupalalla: kaikille kahvia ja ruisleipää - lisäksi Mummille vaniljapulla, Lontoontytölle kristallipulla ja Opiskelijatytölle paikallinen macaron-leivos.

Levähdyksen jälkeen jatkettiin Opiskelijatytön oivalla opastuksella ensin Keksikadun Suurkirpputorille, sitten Timon torille ja Kantolan kammarin kautta ehdittiin sopivasti ennen kuutta vielä Kulmakirppikselle.

Verkatehtaan kuppilassa tankattiin kahvia ja ruisleipää ennen 50 kilometrin matkaa Forssaan. Illallinen syötiin lähes tyhjässä ravintola Vispilässä (täällä): päivän kala (lohta), nyhtölammasburger ja grillattu maksa sekä lopuksi lähitilan juustoja. Ruoka oli ok ja palvelu ystävällistä. Pankkiautomaatin jälkeen ajeltiin parinkymmenen minuutin matka ilta-auringon ja sateenkaarten värittämän kauniin pelto- ja järvimaiseman halki yöpymispaikkaamme Nahkurinverstaalle.

Entisöidyn Nahkurinverstaan ystävällinen emäntä, alakerran puusauna ja kirppissaaliin tutkiminen kruunasivat "tyttöjen" mukavan reissupäivän.

Aarresaari

Salon kirpputoreista Vilhonkadulla sijaitseva Aarresaari on paras. Tilava, siisti ja valoisa - ainakin näin kesällä. Myynnissä monenmoista: lasten ja aikuisten vaatteita, astioita, keräilyrompetta, pientä kodin kamaa, valaisimia, lehtiä, kirjoja ym. ym. Ja tavara vaihtuu ahkeraan. Lisänä iso kahvila sekä hyvä ja edullinen (iso kuppi santsilla 1,5 euroa) kahvi. Ja hinnat pääosin kohdallaan.

Eilen kiertelin pitkästä aikaa Aarresaarella yksinäni. Sain rauhassa tutkia ja näprätä jokaisen pöydän tarjontaa. Ilman että rakentelin sisääni paineita että joku muka odottaa että minun pitäisi kiirehtiä. Rakastan paineetonta ja kiireetöntä hortoilua kirppukamojen keskellä. Mihinköhän tuotakin on käytetty? Miksi tuo on jäänyt käyttämättä? Minullakin oli tuollainen parikymmentä vuotta sitten.

Eilisen ekalla läpikäynnillä huomasin silmäkulmasta erään pöydän alahyllyllä lankapusseja. En mennyt edes tutkimaan, koska olen useasti pettynyt luultuani että puoleksi käytettyjä lankavyyhtejä onnistuisi löytämään halvalla. Yleensä lankamyyjät ovat olleet hyvin (liiankin) hintatietoisia. Toisella pöytäkierroksella kumarruin kuitenkin lankanyssyköiden äärreen. Yllätys, yllätys: pussillinen korkeintaan puoliksi käytettyjä seiskaveikka-lankoja maksoi vain kaksi euroa. Mummi osti kaksi pussia eli alakuvassa näkyvät seiskaveikka-langat yhteensä neljällä eurolla!

Syksyllä siis syntyy sukkia solkenaan. Toivottavasti, jotta lankakasat pienenisivät!

Kuvia blogiin - vihdoinkin

Blogiviikko mennyt häslätessä. Jo keväällä tuli ilmoitus, että Google ei enää tue Picassa-kuvaohjelman käyttöä Bloggerissa, vaan valokuvat on siirrettävä GooglePhotos-ohjelman kautta.Varoituksista huolimatta olen jatkanut hyväksi toteamani Picassan käyttöä, ja sulkenut silmäni väistämättömältä. Ja nyt se sitten todentui - eli Picassasta ei enää saa siirrettyä kuvia Bloggeriin.

Mummi joutui pulaan, kun nettiosaaminen on tuttujen rutiinien eli Picassan varassa. Useita päiviä olen räplännyt konetta yrittäen siirtää kuvia kännykän kamerasta blogiin. Lopulta nuoriso tuli avuksi, ja nyt yhteydet taas toimivat. Vaikka tykkäsin enemmän Picassasta....

Nettiosaamisesta vielä. Pari vuotta sitten etsin asiantuntijaa, joka osaisi neuvoa minua blogin tekemisessä, kuvien käsittelyssä ja siirtämisessä ym. Löysin netistä pikkufirman, josta nuorimies lupautui tulla kotiin opastamaan. Selitin jo puhelimessa ongelmani, ja kotiini tuli ihan mukava nuorukainen, joka väitti olevansa tietokoneen käytön asiantuntija. Yhteenkään blogiin liittyvään kysymykseeni en kuitenkaan saanut vastausta - ainoa mitä minulle jäi käteen oli lasku. Ja tupakkaa miehellä kului - parin tunnin jutustelun aikana hänen piti käydä kahdesti ulkona tupakalla!

Nykyään yritän löytää vastauksia blogiongelmiini netin räpläämisellä kokeilemalla kaikkea mahdollista - ja mahdotonta - ja kysymällä apua omilta nuorilta. Välillä onnistun, välillä en. Jatkossa ehkä ikuisena kurssikärpäsenä etsin esim. työväenopistosta jonkun kurssin, jolla opastetaan blogin tekemisessä.Vinkkejä vastaanotetaan!

Mökillä sataa ja paistaa. Ihaillaan ukkosen jyrinää ja sateenkaaria. Kirkuvia kurkia, sukkelasti sukeltavia kuikkia ja rauhallisesti lipuvia joutsenia. Loppukesän nautintoja.

Tallinnan taivas

Patarein käytäviä

Patarein vankilamuseo Tallinnan rannassa on ränsistynyt, sottainen ja tunkkainen. Ja talvisin varmaan pimeä ja kylmä. Silti tai ehkä juuri siksi se on erittäin valokuvauksellinen - jopa siinä määrin, että keskittyessä kuvaamiseen lähes unohtaa rakennuksen surullisen menneisyyden. Rikoksista tuomitut sekä tutkinnalliset ja poliittiset vangit - kaikki samassa vankilassa, pahimmillaan yli 4000 miestä ja naista. Julmaa hierarkiaa ja pelottavaa väkivaltaa.

Ahtaat vankisellit, joihin asusti 30 vankia jakaen 15 sänkyä. Ristikkokattoiset pienet ulkoilukarsinat, jonne vangit kuljetettiin tunniksi kerran päivässä. Karmiva hirttohuone, jossa kuolemanrangaistukset toimeenpantiin toiseen maailmansotaan asti, sekä teloitusosasto, jossa viimeiset kuolemaantuomitut tapettiin ampumalla 1991 (Wikipedian mukaan). Ahdistava sairaalasiipi, jonka ruostuneet tutkimustuolit ja rikkoutuneet lamput vieläkin muistuttavat vangeille tehdyistä oudoista "tutkimuksista".

Patarei rakennettiin pari sataa vuotta sitten alkuaan merilinnoitukseksi (1840-66). Tämän jälkeen se toimi vuosina 1867-1919 kasarmina ja 1920-2002 vankilana. Elokuussa 2016 entisessä vankilassa kierteli hihittäviä nuoria kaljapullojen kanssa, ahkerasti valokuvaavia keski-ikäisiä ja joitakin hiljaisia lapsiperheitä. Kauhistellen ja valokuvaten, kuten minäkin eläkeläismummi.

Yleensä liitän yhteen postaukseen enintään kaksi kuvaa, nyt on pakko panna enemmän - sisääntulosta ulkoporttiin.

Fuskun vaste

Eilen Malmilla sali täyttyi fuskaajista. Selittyikö tanssikansan ryntäys osin elokuun halvoilla hinnoilla? Kympillä sai kolme tuntia opetusta. Tukalan kuumaa, mutta kivaa. Naisia oli kaksi kertaa enemmän kuin miehiä. Liekö hameväki pihimpää vai innokkaampaa oppimaan?

Välillä miellän tanssivani liian raskaasti. En oikein itse hahmota, mistä tunne johtuu. Olen sopusuhtainen - en lihava, joskin olen jäykempi kuin nuoremmat menijät. Mutta se ei selittäne kaikkea. Tunne korostuu kädenali-tansseissa, kuten fuskussa ja chachassa.

Eilen viejänä ollut Maikku-assari saattoi kommentissaan antaa minulle jotain vihjettä. Maikku huomautti - osaavasti kehujen lomassa - , että avoimessa otteessa käteni ovat liian jäykät. Yleensä aloittelevien naisten ongelmana on, että heidän kätensä ovat liian velttoina, jolloin sekä viejän että seuraajan on vaikea tuntea vastetta. Kuuliaisena oppilaana olen yrittänyt kiinnittää vasteeseen erityistä huomiota, joten lopputuloksena pidän ilmeisesti käsiäni jopa liian jäykästi. Eräät viejät ovat sanoneet, että minulta tulee hyvä vaste. Olen ottanut sen kehuna, mutta ehkä he ovat yrittäneet hienotunteisesti minulle viestiä, että vasteeni on liian voimakas. Liian voimakkaan käsivasteen antavaa naista on raskas viedä....

Maikku opasti, että esim. fuskun normaalissa avoviennissä käsivaste asteikolla 1-10 on noin 3-5, ja vain kädenalituksissa ym muissa erikoisjutuissa vaste käsiotteessa nousee tasolle 9-10. Eli vasteen hienosäätöä ohjelmaan...

Ujo

Ujous on merkki siitä, että sielu on elossa. Ihmisen pitäisi olla huolissaan, jos mikään ei jännitä. Jos osaa ujostua ja hämmentyä, on vielä toivoa. Herkkä kykenee tuntemaan ja huomaamaan erilaisia tunteita.

Herkkyys on syvällisen onnellisuuden edellytys, mutta tekee samalla meistä haavoittuvia. Ujoudesta (ja herkkyydestä) tulee ongelma, kun se leimataan heikkouden ja huonommuuden merkiksi. Herkkyys on ihmisen arvokkainta osaa. Sitä täytyy vaalia. 

Näin kirjoittaa psykiatri Juhani Mattila Kodin Kuvalehden kolumnissa (14/2015). Ujoutta ja herkkyyttä on meissä kaikissa - toivottavasti. Eri asteisina tosin, eikä sitä tarvitse mielestäni mieltää erityisherkkyydeksi.