Sorollaa Suomessa

Odaliski, 1884

Sinebrychoffin museossa avatussa Espanja-näyttelyssä (täällä) oli kolme Joaquin Sorollan maalausta. Minulle Valenciassa syntynyt Sorolla on ollut tuntematon suuruus, vaikka jo elinaikanaan hän oli yksi Espanjan suosituimpia ja kansainvälisesti tunnetuimpia kuvataiteilijoita. Ja on sitä edelleen, ellei jopa aiempaa suositumpi…

Minä tutustuin Sorellaan ja hänen teoksiinsa viime keväänä, kun Malagassa oli taiteilijan yksityisnäyttely (täällä). Joaquin Sorollaa (1863-1923) pidetään valon, veden ja liikkeen mestarina. Hän onkin maalannut paljon aurinkoisia merenrantakuvia, mutta myös paljon muuta - lukuisia kuvia perheestään ja puutarhoista sekä kasoittain muotokuvia. 

Sorolla on jäänyt mieleeni myös siksi, että espanjalaiseksi hänen nimensä on ollut ”helppo” muistaa :) Monilla - etenkin yli sata vuotta sitten eläneillä espanjalaisilla taiteilijoilla - on tuntunut olevan pitkiä ja vaikeasti mieleen jääviä nimiä, kuten Mariano Fortuny y Marsal tai Jose Maria Gallegos y Arnosa.

Luin netistä, että Espanjassa sukunimissä on aina kaksi nimeä, joista ensimmäinen on isän (ensimmäinen) sukunimi ja toinen äidin (ensimmäinen) sukunimi, jotka yhdistetään ja-sanalla, mikä espanjaksi on y (tai i  katalonian kielellä). Eli syntyvä lapsi saa sukunimekseen oikeastaan molempien isoisiensä nimet :) Sorollankin virallinen nimi on Joaquin Sorolla y Bastida…

Kaksiosaista sukunimeä käytetään pääosin virallisissa yhteyksissä ja arkielämässä pärjää yleensä vain ensimmäisellä sukunimellä. Eli edellä mainitut, tauluissakin esiintyneet taiteilijoiden pitkät nimet voisivat yhtä hyvin olla lyhyemmissä muodoissaan, kuten Sorollan tapauksessa.

Ja sitten takaisin Helsinkiin Espanja myyttien takaa -näyttelyyn ja Joaquin Sorollan maalauksiin. Värikylläinen Odaliski, mikä muuten tarkoittaa itämaista jalkavaimoa, oli parikymppisen Sorollan maalaama aikana, jolloin itämaiset aiheet olivat niin taiteilijoiden kuin keräilijöidenkin suosiossa. Museon esitetekstin mukaan taiteilijan myöhemmiltä vuosilta olevan Alaston-taulun mallina on saattanut olla hänen vaimonsa Clotilde (1865-1929), joka tuolloin vuonna 1912 olisi ollut 47-vuotias…

Olisin toivonut Sinebrychoffin näyttelyyn (täällä) enemmän Sorollaa, jonka maalaukset ovat alkaneet kiinnostaa minua. Malagan Carmen Thyssenin taidemuseossa (täällä) esillä olleet maalaukset olivat yhtä lukuunottamatta lainassa Madridissa olevasta Sorollan taide- ja kotimuseosta. Eli sinne seuraavaksi :) Nettitietojen mukaan remontin takia pari vuotta suljettuna ollut museo avataan sopivasti alkuvuodesta 2026.

Espanja-näyttelyn jälkeen aloin entistä enemmän innostua myös Madridin Prado-museosta, jossa sanotaan olevan maailman laajin espanjalaisen taiteen kokoelma. Ehkä molemmat museotoiveeni toteutuvat ensi talven Espanjan matkan yhteydessä…

Rouva Traumann, 1898

Alaston keltaisella divaanilla, 1912

SyysSaloa

Sieniä lahokannon nokassa ja vesipisaroita mehiläisen turkissa. Vaaleanvihreää torvisammalta 

ja suven sinisiä muistoja. Illalla salamoi ja ukkosti, ja aamukävelyllä kaipasin sormikkaita.

Se on Salon syksyä se :)

Goyan ja Picasson välissä

Jose Maria Gallegos y Arnosa (1857-1917): Pyhä Theresa kardinaalin edessä, 1889

Sinebrychoffin taidemuseossa Helsingissä avautui runsas viikko sitten ihana näyttely - Espanja myyttien takaa. Näyttely täyttää museon ensimmäisen kerroksen lisäksi kellarikerroksessa vaatehuoneen vieressä olevan ns. punaisen kellarin. Esillä on ehkä noin viitisenkymmentä teosta, jotka kaikki - muutamaa ensimmäisessä huoneessa olevaa Francisco de Goyan piirrosta lukuunottamatta - ovat lainassa parista eri espanjalaisesta taidekokoelmasta. 

Espanjalaisista kuvataiteilijoista Suomessa tunnetaan yleensä Francisco de Goya (1746-1828) ja Pablo Picasso (1881-1973), joista edellinen vaikutti lähinnä 1700- ja jälkimmäinen 1900-luvulla. Mutta 1800-luvun kuvataiteilijat ovat jääneet vieraiksi ainakin minulle ja ehkä monelle muullekin suomalaiselle.

Tätä Sinebrychoffin näyttely pyrkii paikkaamaan esittelemällä 1800-luvun ja 1900-luvun alun espanjalaisia mestareita ja heidän töitään. Näyttelyn nimi Espanja myyttien takaa viittaa siihen - jos oikein ymmärrän ?? - että näyttelyssä pyritään tuomaan esille myös muuta kuin romanttisoituja Espanja-kuvia härkätaisteluineen ja flamencoineen. Ja muutakin kuin uskonnollisia maalauksia, jotka olivat espanjalaisen maalaustaiteen keskiössä 1800-luvun lopulle asti. 

Ihan en kuitenkaan saanut kiinni tuosta ymmärtämästäni näyttelyn juonesta, mutta siitä huolimatta nautin tosi paljon upeiden maalausten katsomisesta ja tutkimisesta. Ja katsomista ja tutkimista todella riitti. Oli paljon väriä, valoa ja yksityiskohtia, ja etenkin 1900-luvun alun töissä näkyi myös rauhallisempaa ja riisutumpaa ilmaisua. 

Taidemuseon Espanja-näyttely on auki ensi vuoden alkuun asti, joten saatan jopa käydä nauttimassa maalauksista vielä toistamiseen. Kiitos iki-ihanan museokortin :)

Joaquin Agrasot (1837-1919): Alaston, ajoittamaton

Antonio Maria Fabres y Costa (1854-1938): Koraania opettamassa, 1882

Francisco Pradilla (1842-1921): Pitsinnypläystä häitäni varten, 1908

Lluis Masriera (1872-1958): Laulutunti, n.1900

Santiago Rusinol (1861-1931): Puigcerdan pikku parturi, 1890

Nicolau Raurich i Petre (1871-1945): Öinen kylä, n.1912

Kaksi galleriaa

Rauha Mäkilä: Tavantakainen

Eilen pistäydyin mökiltä Helsingissä ja kotona Punavuoressa. Hoidettuani pari kaupunkiasiaa piipahdin kahdessa keskustan taidegalleriassa. Galleria Halmetojassa Kalevankadulla oli Maisa Majakan keramiikkanäyttely ja Helsinki Contemperaryn tiloissa Bulevardilla oli esillä Rauha Mäkilän öljymaalauksia. 

Tykkäsin molemmista - kummastakin galleriasta ja kummastakin taiteilijasta. Maisa oli minulle tuttu aiemmin mm. Taattisten tilalta (täällä), ja onpa minulla jopa yksi hänen kiehtovista savitöistään (täällä). Sen sijaan Galleria Halmetoja oli minulle uusi tuttavuus, ja ihastuinkin kovasti tuohon katutasossa olevaan kaksihuoneiseen näyttelytilaan. Minusta taisi kertaheitolla tulla sympaattisen gallerian vakikävijä - vaihtuuhan esillä olevat teokset lähes kuukausittain…

Maisa Majakan teoksista tykkäsin etenkin pienistä lasitetuista posliinihahmoista, esimerkiksi sylikkäin istuvista mustavalkoisista Pygmalion kaksosista. Nimi Pygmalion, joka oli myös koko näyttelyn nimi, viitannee kreikkalaisen mytologian kuvanveistäjään, joka rakastui veistokseensa.

Minua viehätti myös Majakan Jatkot-niminen, parista eri osasta koottu keramiikkareliefi. Kuten teoksen nimessäkin mainittiin se oli tehty mukaellen Tove Janssonin saman nimistä öljymaalausta, jota vuodenvaihteessa ihastelin Janssonia näyttelyssä Helsingin taidemuseossa (täällä).

Helsinki Contemperaryn näyttelytila oli minulle tuttu viime syksyltä, jolloin kävin katsomassa Anna Retulaisen puutarha-aiheisia maalauksia (täällä), mutta sen sijaan kuvataiteilija Rauha Mäkilä (s.1980) oli uusi tuttavuus. Kuten Majakan töissä myös Mäkilän töissä oli hiljaista huumoria, joka puri minuun.

Contemperaryssa yksi hurmaavimmista teoksista oli suurikokoinen maalaus kolmesta taidemuseossa seisovasta ja käsilaukkuja puristavasta mummosta :) Useimpien Mäkilän teosten nimet eivät minulle ihan auenneet, esimerkk8nä Tavantakainen ja Chaplin 1982. Mutta se ei haitannut, sillä oikeastaan tykkäsin siitä, että sai yrittää miettiä nimien jujua…

Vähitellen museo-innostukseni laajenee ehkä myös gallerioihin, joita pitkään olen vierastanut ”liian vaikeina”. Kunhan vain löydän ne ”oikeat” eli minulle sopivat galleriat…

Maisa Majakka: Pygmalion Twins 

Maisa Majakka: Internal Golem Effect 

Maisa Majakka: Jatkot (Tove Janssonin mukaan) 

Tove Janssonin vuonna 1941 maalaama Jatkot, joka tunnetaan myös nimellä Krapulapäivä. 

Rauha Mäkilä: Chaplin 1982

Sivukuva

Olen kuvannut Ukin mökkiä monesti ja monelta suunnalta - ja julkaissut näitä mökkikuvia myös blogissani. Mutta harvemmin pari vuotta sitten valmistunutta ”mökkiä” on tullut kuvattua pihanpuolelta ja sisääntuloon nähden oikealta…

Joten pitihän tämäkin kuvakulma ikuistaa. Tosin arkkitehtiystävämme Petrin suunnittelema mökki on upea katsoi tai kuvasi sitä miltä suunnalta tahansa :)

Love mökillä

Tyttären Love-kissa on runsaan viikon hoidossa Ukin mökillä, kun Tytär vierailee entisessä kotikaupungissaan Lontoossa. Kissa on kotiutunut loistavasti - tykkää kun eläkeläiset ovat pääosin sen seurana kotona :) 

Love rakastaa mökin isoja ikkunoita ja leveitä ikkunalautoja. Se saattaa istua tai makoilla pitkiä aikoja ikkunoiden edessä katsellen järven aaltoja, pilvien vaellusta ja lehtien putoamista. Eli kissa on nopeasti sisäistänyt mökillä elämisen jujun:) 

Love-kissa tuntuu nauttivan mökin muista eläinasukeista - Mummin Muru-koirasta ja Opiskelijatytön Dora-koirasta, joka sekin oli pitkän viikonvaihteen mökkihoidossa - tosin emäntänsä ja tämän puolitoistavuotiaan Pikkupojan kanssa. 

Eli vilskettä ja lovea on riittänyt, ja mukavaa on ollut :)

Symppistä Salossa

Olin matkalla aamujunalla Salosta Turkuun. Junalle kävellessä harmittelin aikaista lähtöä ajatellen, että asemarakennuksen kuppila ei varmaankaan ole vielä auki. Eli kahvila Asema, jonka ulkoterassilla vierailin heinäkuussa 2019 (täällä).

Yllätyin kuitenkin positiivisesti, sillä vanhan odotustilan yhteydessä oleva kahvila oli jo auki, ja ihan mukavasti siellä riitti myös kahvittelijoita. Totesin ikäiselleni kahvilanpitäjälle, että aikaisinhan te avaatte. ”Näin on, ennen seitsemää pääsee jo sisälle.”, kuului vastaus :) Tarkistin asian myöhemmin vielä netistä, ja kahvila Asema on todella auki arkisin klo 6.30-18 ja viikonloppuisin vähän lyhyemmin.

Vitriinissä näin tuoreen näköisiä sämpylöitä ja joitakin pullia. Vähän harmitti, kun sämpylät oli pakattu muovikääreisiin, mikä viittasi siihen että ne eivät olisi paikalla valmistettuja. En ehtinyt maistaa, mutta seuraavalla kerralla pitää kysyä emännältä asiaa ja ehkä myös maistaa :)

Vuonna 1898 valmistunut puinen asemarakennus oli komea (täällä). Valmistuessa rakennuksessa oli lipunmyynnin, odotustilan ja ravintolan lisäksi myös asemapäällikön asunto. Nykyään enää vain odotustila ja kahvila - lipunmyynti loppui vuonna 2014.

Karu, mutta kodikas vanhanajan baari - ilman keskikaljaa. Paikka, jossa aika tuntui pysähtyneen jonnekin 1970-luvulle. Vetosi minuun :) 

Syksyä

Kuulasta ja kaunista - keltaista ja kosteaa. Se on syksyä se :)

Muistoja mummolasta

Meritalon yhdistetyssä koulu- ja kotimuseossa (täällä) törmäsin pariin tuttuun esineeseen, jotka herättivät muistoja lapsuuteni mummolasta Karkussa (täällä). Opettaja Kallion työhuoneessa oli samannäköinen valtava puinen kassakaappi kuin aikoinaan oli taatan työhuoneessa. Kaapissa olleen laatan mukaan kassakaappi oli valmistettu Grundströmin Kassakaappitehtaalla Tampereella eli lähellä Karkkua :)

Tutun näköinen oli myös opettajaperheen olohuoneessa ollut oksista taivuteltu ja valkoiseksi maalattu rottinkituoli. Tällaisia aivan identtisiä tuoleja oli mummolan pihanpuoleisella terassilla useampi - taatan ison keinutuolin lisäksi :) Pari tuolia ehti kulkeutua meillekin Salon mökille, mutta ovat jo vuosia sitten hajonneet ja päätyneet kaatopaikalle.

Kolmas tuttu juttu oli Kaarina-paperinukkearkki, joka näkyi museon vanhojen lelujen joukossa. Arkki oli enemmän kuin tuttu. Presiis samanlaisen ostimme Siskon kanssa mummolan viereisessä olleesta pienestä paperikaupasta, ja Kaarinalla leikittiin useita vuosia…

Lisää juttua Karkun taatasta (täällä) ja mummista (täällä) - isäni 1890-luvulla syntyneistä vanhemmista. 

Rakennus, jossa isovanhempani asuivat 1920-luvulta 1970-luvulle, on edelleen hyväkuntoinen ja hyvinhoidettu - tosin ei enää kenenkään sukulaisen omistuksessa.

Entinen mummola valokuvattuna syyskuun alussa 2025.

Viimeisiä viedään

Tori on yksi kesän lempipaikoistani Salossa (täällä). Sitä se on ollut jo yli 40 vuotta eli siitä asti, kun nuorena Ukin kanssa hankimme mökin Enäjärven rannalta noin 30 kilometrin päästä Salon keskustasta. Alkuvuosikymmeninä torilla tuli käydyksi lähes joka lauantai, ja nyt eläkeiässä väliin jopa useammin…

Eikä kumpikaan meistä - ei tori enkä minä - ole hirveästi muuttunut :) Tai ehkä vähän. Ehkä juuri sillai sopivasti, että sovimme edelleen hyvin yhteen - tori ja minä. 

Taas tänään käytiin :) Ostettiin Annabellaa, papuja, maissia, omenoita, puolukoita, kanttarelleja ja punaisia ja keltaisia minitomaatteja. Ja tietysti käytiin myös torikaffella ja herkuteltiin kylmäsavustetulla lohella täytetyllä ruisleivällä, joka (aina) puolitetaan Ukin kanssa. Sekä pehmiksellä, jonka nykyään otan (aina) pahvikuppiin ja josta Ukki saa särppiä (vähän) - sen minkä kapealla kahvitikulla saa noukittua :)

Torilla näkyi, että syyskuussa ollaan ja viimeisiä viedään. Osa torimyyjistä oli jo jättäytynyt talvitauolle ja  jäätelökioskikin myi viimeisen päivän kunniaksi pehmiksiä puoleen hintaan…

Salon koulumuseo

Salossa - keskustan lähellä Moision puutarhakaupunginosassa - on pieni koti- ja koulumuseo Meritalo, joka tosin on auki vain kesäkuukausina. Pari vuotta sitten äkkäsin museon ja siitä asti olen ajatellut käydä siellä. Vihdoin elokuun viimeisinä päivinä sain aikeeni toteutettua. 

Meritalo oli sikoinaan Joensuun kartanon renki- eli väentupa. Vuonna 1870 kartanon silloiset omistajat Armfeltitit lahjoittivat puutalon kansakouluksi entiselle Uskelan kunnalle. Nykyään Uskela on osa Salon kaupunkia, ja kyseinen kansakoulu olikin ensimmäinen kiinteä kansakoulu koko nykyisen Salon alueella.

Uskelan kansakoulu avattiin vuonna 1873, ja pari vuotta myöhemmin rakennusta vielä laajennettiin rakentamalla talon kylkeen iso sali uudeksi luokkahuoneeksi sekä lasitettu kuisti. Nykyään kyseisessä luokkahuoneessa on nähtävillä 1900-luvun alun luokkahuone vanhoine pulpetteineen ja opetustauluineen. Kalustus ei tosin ole alkuperäinen, mutta huonekalut ja muut koulutavarat ovat samalta aikakaudelta ja pääosin ovat koottu Salon seudulta ja lähiympäristöstä.

Vuonna 1885 koulun opettajaksi tuli Jaakko Kallio, joka seuraavana vuonna meni naimisiin Hanna Åkerroosin kanssa. Synnytettyään kolme poikaa myös Hanna alkoi opettaa koulussa. Opettajaperhe myös asui Meritalossa, jossa museovieraat saavat tutustua heidän kolmehuoneiseen kotiinsa. Samoin kuin luokkahuoneessa, kotimuseonkaan sisustus ei ole alkuperäinen eikä siksi niin kiinnostava.

Myöhemmin Jaakko Kallio osti vanhan koulutalon eläkekodikseen ja vuonna 1965 Kallion perikunta lahjoitti talon Salon kaupungille. Kymmenkunta vuotta myöhemmin 1970-luvun alussa kouluna ja asuntona toiminut Meritalo avattiin museona.

Meritalo oli viehko kesäinen museokohde. Ei mikään helmi, mutta ihan jees :) Etenkin vanha luokkahuone herätti muistoja omista kansakouluvuosista Kulosaaren Domuksessa - saaren ensimmäisessä kerrostalossa.

Mistä nimi Meritalo? Siihen en löytänyt vielä vastausta :)

Tertti lumoaa - edelleen

Tertin kartano Mikkelissä on tuttu vuosien takaa. Siellä on niin kahviteltu, syöty kuin yksin tai ystävien kanssa useamman kerran, mutta edelleen se viehättää minua. 

Ja aina Tertistä löytyy jotain uutta. Tällä kertaa pääsin tutustumaan vanhan kivinavetan raunioille rakennettuun ”salaiseen” puutarhaan, joka viime vuonna oli varattu vain ennakkoon tilatuille opastuksille (täällä). Kun tarkemmin ajattelen, niin luulen, että muuripuutarha avataan edelleen tilattujen opastusten lisäksi vain Tertissä yöpyjille… 

Käydessämme pitkästä aikaa tervehtimässä Mikkelissä asuvia Parasystäviä yövyimme Tertin kartanon kodikkaissa aittahuoneissa. Ja Muru pääsi mukaan, sillä myös koirat ovat tervetulleita kartanoon - yöpymisestä tosin joutuu maksamaan 35 euroa/yö :)

Tertissä oli kaunista, siistiä, kodikasta ja ystävällistä. Hyvin hoidettuja kukkia ja nurmikenttiä, haravoituja hiekkateitä. Koivukuja, omenapuutarha ja patsaspuisto sekä pieniä kutsuvia istumaryhmiä koivun siimeksessä, ryytimaan keskellä ja metsän reunassa. Ja pari pilvipenkkiä pilvien bongaamiseen :)

Alkuillasta illastimme päärakennuksen pitopöydässä. Buffetpöytä oli kaunis ja runsas, mutta kokonaisuus oli pettymys. Mikään ei erityisemmin jäänyt mieleen, vaikka joku vuosi sitten olin buffetista vielä tosi innostunut (täällä). 

Ehkä tällä kertaa - toisin kuin silloin - odotukseni olivat liian suuret :) Saattoipa makunystyröihini vaikuttaa myös se, että väliin keskustelimme aika rankoistakin aiheista - elämän arvaamattomista yllätyksistä… Oikeastaan vain pääruokana tarjoiltu fasaani-kanttarellipata vaikutti etukäteen kiinnostavalta, mutta liha olikin harmittavan sitkeää. 

Ja se ruuhka. Jonotimme ruokaa kartanon sokkeloisissa tiloissa noin 50 muun eläkeläisen kanssa. Mieleen tuli entisajan ruotsinlaivat. Ihmettelinkin etukäteen, miten iso buffetpöytä oli tarjolla tavallisena arkimaanantaina - miten ruokailijoita riittää? Eläkeläisryhmän kartanoreissu oli siihen selitys, mutta bussilastillinen eläkeläisiä toi myös epämiellättävää ruuhkaa. Puolensa ja puolensa…

Onneksi pöytämme oli omassa rauhassaan kartanon pienessä perähuoneessa - kahden muun ”ulkopuolisen” pöytäseurueen kanssa. Ja oma ruokaseurammehan - Parasystävä ja Miehensä - oli superia :)

Aittahuoneen asukkaille oli varattu pari sateenvarjoa sekä isot ja pienet kumisaappaat :) 

Vaaleassa aittahuoneessa oli parveke, josta kaunis näkymä niitylle ja ilta-aurinkoon - jees :)

Yllätys muuripuutarhassa :)

Seittejä syksyyn

Rakastan hämähäkkien verkkoja :) En niinkään sisällä huoneissa olevia, mutta ulkona luonnossa ne ovat upeita taidonnäytteitä. Ja näin elo-syyskuussa niitä ei voi olla näkemättä, varsinkaan aamuisin kun kastepisarat kimaltelevat niiden ohuilla seiteillä.

Tosin osa hämähäkinverkoista näyttää lähinnä järjestäytymättömiltä sykeröiltä, mutta osa on käsittämättömän säännönmukaisesti koottuja. Vaikea käsittää, miten pieni hyönteinen saa sellaisen aikaiseksi - ja ilmeisen nopeasti.

Viikonloppuna törmäsin myös rantakäärmeen pieneen poikaseen, joka oli suloisella kerällä saunan tummilla portailla. Toivottavasti se löytää lajitoveriensa luokse ennen ilmojen viilenemistä…

Pikkuruinen rantakäärmeen poikanen nautti syysauringosta saunan rappusilla - supersuloinen :)

Valon kirkko

Yksi tyttäristäni asuu tällä hetkellä Lauttasaaressa, joten minun tulee taas kierreltyä varhaislapsuuteni maisemissa. Yllättävän paljon saarella on edelleen tuttua, vaikka muutin saarelta pois kansakoulun ensimmäisen luokan jälkeen :) Jopa entinen kotitaloni Lauttasaarentiellä on edelleen pystyssä ja hyvässä kunnossa (täällä). 

Tuttua on Otavantie, joka lähti ”alaspäin” suoraan kotipihastamme silloisen kaupungin palstapuutarhan vierestä. Kotkavuori, jonka vanhassa puuhuvilassa oli leikkikoulu, jonne sain kävellä yksin ”metsän poikki”. Myllykallion (kansa)koulu, jonka ensimmäisellä luokalla opin tavaamaan. Äitimuori muistaa vieläkin, miten hän tankkasi kanssani useana iltana sanan i-loi-nen tavaamista - mutta jatkuvasti minä tavasin sanan väärin :) 

Ja Lauttasaaren kirkko, joka valmistui kansakoulun viereen syksyllä 1958, ja jostain syystä mieleeni on jäänyt myös kirkon ensimmäinen ja pitkäaikainen kirkkoherra Voitto Viro. Vanhempani eivät olleet mitään ”kirkkoihmisiä”, mutta ilmeisesti uusi kirkko ja sen valmistuminen oli tuolloin suosittu puheenaihe, sillä miten muuten nimi Voitto Viro olisi jäänyt kuusivuotiaan pikkutytön mieleen. Saattoi tosin olla, että kotona puhuttiin pääosin kirkon arkkitehtuurista ja sen suunnittelijoista Keijo Petäjästä (1919-1988) ja hänen vaimostaan Marjasta (1923-2025), sillä isäni oli koko ikänsä kiinnostunut arkkitehtuurista. 

Lauttasaaren kirkko kiinnostaa ja innostaa myös minua - edelleen - 73-vuotiaana :) Viimeksi ihailin kirkkoa sisältä marraskuussa 2023 (täällä). 

Viime viikolla kiertelin Murun kanssa Myllykallion metsiä ja ihmeesti kirkko veti minua taas puoleensa. Kurkistin ovesta miettien, tohtisinko jättää ikävää mahdollisesti haukkuvan Murun ulos ja piipahtaa sisällä. Kirkon työntekijä näki minut ja Murun oven raossa ja huikkasi: ”Tervetuloa sisään. Ja koirakin saa tulla.” 

Ja niin me astelimme - Muru ja mummi - tyhjän kirkon keskikäytävää kohti alttarin yksinkertaista ja tyylikästä ristiä. Muru ihmeissään, mutta rauhallisena, ja minä - käännyttyäni alttarin edessä - nautin taideteosta muistuttavasta näkymästä -  valossa välkkyvät urkupillit hennosti värjättyjen ikkunoiden edessä - ja upeasta lamppumerestä, joka ikäänkuin lepäsi penkkirivien päällä.

Ensimmäinen kirkko, jonne sain mennä koiran kanssa. Näin voisi olla useamminkin, jos kirkossa on korkeintaan pari ihmistä eikä siellä ole mitään tapahtumaa, ja jos koira on siisti, rauhallinen ja tottelevainen.