Olipa kerran.

Taivas putoaa, 2025

Salon taidemuseossa on vuoden loppuun asti esillä kuvanveistäjä Jukka Lehtisen (s.1962) kookkaita teoksia, joista useimmat on valmistettu kankaista, vanerista, teräksestä ja/tai muoveista. Monet teoksista myös liikkuvat ja ”hengittävät”, koska niihin puhalletaan sysäyksittäin ilmaa. 

Teokset ovat niin isoja, että niitä mahtuu vain pari kuhunkin museon neljään näyttelyhuoneeseen. Jännittävää nähtävää, mutta silti näyttely ei ollut ihan minun juttuni. Saattaa kuitenkin olla, että menen Veturitalliin vielä toistamiseen lastenlasteni kanssa. Uskon, että he kiinnostuisivat ja innostuisivat noista leikkisistä ja ”elävistä” teoksista.

Tykkäsin näyttelyn nimestä Olipa kerran. - pisteen kanssa :) Kuten näyttelyn esitteessä sanotaan ”lause sisältää sekä tarinan alun että sen lopun”. Nimi viittaa ”paitsi satuihin myös mahdollisuuteen kaiken katoavaisuudesta. Se, mikä on totta tänään, ei välttämättä ole olemassa enää huomenna - ei ihmisessä, ei yhteiskunnassa eikä ympäristössä.”

Tosin minä en tavoittanut tätä ajatusta tai tunnetta katsoessani näyttelyn teoksia. Mutta ehkä näyttely ja etenkin sen nimi saivat minut pohtimaan elämään kuuluvaa jatkuvaa muutosta…

Iso paha susi, 2025

Syys sykkii

Varhaisaamua mökillä

Pirunportaat

Kaivopuistossa voi yllättäen törmätä kapeaan rotkoon, joka johtaa Ursan tähtitornilta viereiseen leikkipuistoon. Kyseessä on luonnollinen geologinen muodostelma - puolisen metriä leveä ja kymmenisen metriä pitkä railo kallioiden välissä. 

Kaivopuiston rotko, joka tunnetaan myös Pirunportaina, on rauhoitettu jo vuonna 1922, ja pohjan kiviportaatkin on rakennettu vuosikymmeniä sitten. Helsingissä on noin 30 muuta rauhoitettua luonnonmuistomerkkiä, joista useimmat on hiidenkirnuja tai erikoisia puita. 

Kiva ja yllättävä kävelykohde keskellä kaupunkia. Koettava ennen alkutalven jääkelejä :)

Lilaa luonnossa

Lila tuntuu olevan syksyn väri - ennen ruskaa. Ja se sopiikin hienosti kesästä muistuttavan vihreän sekaan. Kylmästä hidastuneet ja kangistuneet kimalaisetkin näyttävät viimeisillä voimilla takertuneen lilan värisiin ahdekaunokkeihin, joita ihailen päivittäisillä kävelyillä Murun kanssa.

Aamupalalla Ukin mökin isojen ikkunoiden edessä saatamme usein viipyä pitkään järvelle avautuvaa luontoa ihaillen. Varsinkin silloin, kun mökillä on ollut yövieraita, kuten alkuviikosta oli Lontoontyttö, joka tuli hakemaan mökillä hoidossa olleen Love-kissan (täällä) takaisin kotiin. 

Pitkillä aamupaloilla saattaa nähdä myös ihania yllätyksiä :) Heinäkuussa ikkunan editse jolkotteli komea kettu (täällä). Ja tällä viikolla huomasin, että jo kuukauden poissa ollut tuttu västäräkkipariskunta (täällä) oli palannut terassikävelyilleen - ainakin hetkeksi. Piti ihan netistä tarkistaa, koska västäräkit lähtevät, ja vastaus oli syys- tai lokakuussa. 

Aurinkoisia syyspäiviä - sateiden lomassa - maalla ja kaupungissa :)

Mitähän nuo valkoiset pisteet lilan keskellä ovat? Yritin selvittää, mutta en onnistunut…

Se on - Koskela

Upeaa teatteria. Upeaa lavastusta. Upeaa näyttelemistä. Upeaa kuorolaulua. Kansallisteatterin isolla näyttämöllä saa tänään ensi-iltansa upea sovitus ja upea esitys Väinö Linnan klassikosta Täällä Pohjantähden alla.

Näin näytelmän eilen sen viimeisessä ennakkonäytöksessä ja olin myyty. Parasta teatteria, mitä olen pitkään aikaan nähnyt. Ohjaaja Lauri Maijala onnistui loistavasti. Näytelmä oli toimiva kokonaisuus, jossa esiintyjät ja kaikki elementit tukivat saumattomasti toisiaan. 

Esitys oli näyttämön juhlaa. Lavastus (Kati Lukka), valot (Kalle Ropponen) ja muut tehosteet olivat vailla vertaa. Kuten myös musiikki (Jani Rapo), jona kuultiin sekä mahtipohtisia työväenlauluja että nautittavasti uudelleen sovitettuna tuttua Täällä pohjantähden alla -laulua. Ehkä juuri nämä kuorokohtaukset toivat mieleeni 1960-luvun legendaarisen Lapualaisoopperan, vaikka en kyseistä näytelmää aikoinaan nähnytkään…

Näyttelijät - yksin ja joukoissa - kertoivat hienosti Koskelan perheen tarinaa alkaen 1880-luvulta pappilan torppari Jussista ja kuokasta ja päättyen Jussin pojanpojan Vilhon kuolemaan jatkosodan viimeisenä kesänä vuonna 1944. Tosin ennakkonäytöksessä joidenkin näyttelijöiden puhe kuului hieman epäselvänä permannon puoliväliin. 

Näytelmän hämäläisen hidas alku pitkine taukoineen oli heti hieno - lisäten odotuksia tulevasta. Ja jokaisen kolmen näytöksen loppukohtaukset olivat vaikuttavia ja tunteikkaita. Moni katsoja - minä muiden joukossa - pyyhki kyyneleitä. 

Rakastin näytelmän (lähes) jokaista hetkeä :) Lähes-sanalla viittaan näytelmän viimeiseen puolituntiseen, jonka ihmisissä ja juonen käänteissä putosin välillä kärryiltä. Onneksi näytelmä loppui hienoon kuoroesitykseen, joten kärryiltä putoamisenikin unohtui…

Kiitos koko tiimille sykähdyttävästä teatterikokemuksesta. Eikä haitannut yhtään vaikka esitys kesti kolme ja puoli tuntia. Päinvastoin - ne kolme ja puoli tuntia olivat yhtä nauttimista. 

Ja seurana ollut Siskokin nautti :)

Teatterin portaikon ikkunoissa on Eliel Saarisen (1873-1950) suunnittelemia lyijylasiteoksia.

Suuren näyttämön kattoa koristaa vuonna 1932 valmistunut Yrjö Ollilan (1887-1932)

Thalian peili -niminen teos, jonka malleina on ollut teatterin näyttelijöitä.

Taiteilija kuoli myöhemmin ilmeisesti kattomaalauksen väriaineista saamaansa myrkytykseen.

Sorollaa Suomessa

Odaliski, 1884

Sinebrychoffin museossa avatussa Espanja-näyttelyssä (täällä) oli kolme Joaquin Sorollan maalausta. Minulle Valenciassa syntynyt Sorolla on ollut tuntematon suuruus, vaikka jo elinaikanaan hän oli yksi Espanjan suosituimpia ja kansainvälisesti tunnetuimpia kuvataiteilijoita. Ja on sitä edelleen, ellei jopa aiempaa suositumpi…

Minä tutustuin Sorollaan ja hänen teoksiinsa viime keväänä, kun Malagassa oli taiteilijan yksityisnäyttely (täällä). Joaquin Sorollaa (1863-1923) pidetään valon, veden ja liikkeen mestarina. Hän onkin maalannut paljon aurinkoisia merenrantakuvia, mutta myös paljon muuta - lukuisia kuvia perheestään ja puutarhoista sekä kasoittain muotokuvia. 

Sorolla on jäänyt mieleeni myös siksi, että espanjalaiseksi hänen nimensä on ollut ”helppo” muistaa :) Monilla - etenkin yli sata vuotta sitten eläneillä espanjalaisilla taiteilijoilla - on tuntunut olevan pitkiä ja vaikeasti mieleen jääviä nimiä, kuten Mariano Fortuny y Marsal tai Jose Maria Gallegos y Arnosa.

Luin netistä, että Espanjassa sukunimissä on aina kaksi nimeä, joista ensimmäinen on isän (ensimmäinen) sukunimi ja toinen äidin (ensimmäinen) sukunimi, jotka yhdistetään ja-sanalla, mikä espanjaksi on y (tai i  katalonian kielellä). Eli syntyvä lapsi saa sukunimekseen oikeastaan molempien isoisiensä nimet :) Sorollankin virallinen nimi on Joaquin Sorolla y Bastida…

Kaksiosaista sukunimeä käytetään pääosin virallisissa yhteyksissä ja arkielämässä pärjää yleensä vain ensimmäisellä sukunimellä. Eli edellä mainitut, tauluissakin esiintyneet taiteilijoiden pitkät nimet voisivat yhtä hyvin olla lyhyemmissä muodoissaan, kuten Sorollan tapauksessa.

Ja sitten takaisin Helsinkiin Espanja myyttien takaa -näyttelyyn ja Joaquin Sorollan maalauksiin. Värikylläinen Odaliski, mikä muuten tarkoittaa itämaista jalkavaimoa, oli parikymppisen Sorollan maalaama aikana, jolloin itämaiset aiheet olivat niin taiteilijoiden kuin keräilijöidenkin suosiossa. Museon esitetekstin mukaan taiteilijan myöhemmiltä vuosilta olevan Alaston-taulun mallina on saattanut olla hänen vaimonsa Clotilde (1865-1929), joka tuolloin vuonna 1912 olisi ollut 47-vuotias…

Olisin toivonut Sinebrychoffin näyttelyyn (täällä) enemmän Sorollaa, jonka maalaukset ovat alkaneet kiinnostaa minua. Malagan Carmen Thyssenin taidemuseossa (täällä) esillä olleet maalaukset olivat yhtä lukuunottamatta lainassa Madridissa olevasta Sorollan taide- ja kotimuseosta. Eli sinne seuraavaksi :) Nettitietojen mukaan remontin takia pari vuotta suljettuna ollut museo avataan sopivasti alkuvuodesta 2026.

Espanja-näyttelyn jälkeen aloin entistä enemmän innostua myös Madridin Prado-museosta, jossa sanotaan olevan maailman laajin espanjalaisen taiteen kokoelma. Ehkä molemmat museotoiveeni toteutuvat ensi talven Espanjan matkan yhteydessä…

Rouva Traumann, 1898

Alaston keltaisella divaanilla, 1912

SyysSaloa

Sieniä lahokannon nokassa ja vesipisaroita mehiläisen turkissa. Vaaleanvihreää torvisammalta 

ja suven sinisiä muistoja. Illalla salamoi ja ukkosti, ja aamukävelyllä kaipasin sormikkaita.

Se on Salon syksyä se :)

Goyan ja Picasson välissä

Jose Maria Gallegos y Arnosa (1857-1917): Pyhä Theresa kardinaalin edessä, 1889

Sinebrychoffin taidemuseossa Helsingissä avautui runsas viikko sitten ihana näyttely - Espanja myyttien takaa. Näyttely täyttää museon ensimmäisen kerroksen lisäksi kellarikerroksessa vaatehuoneen vieressä olevan ns. punaisen kellarin. Esillä on runsaat 60 teosta, jotka kaikki - muutamaa ensimmäisessä huoneessa olevaa Francisco de Goyan piirrosta lukuunottamatta - ovat lainassa parista eri espanjalaisesta taidekokoelmasta. 

Espanjalaisista kuvataiteilijoista Suomessa tunnetaan yleensä Francisco de Goya (1746-1828) ja Pablo Picasso (1881-1973), joista edellinen vaikutti lähinnä 1700- ja jälkimmäinen 1900-luvulla. Mutta 1800-luvun kuvataiteilijat ovat jääneet vieraiksi ainakin minulle ja ehkä monelle muullekin suomalaiselle.

Tätä Sinebrychoffin näyttely pyrkii paikkaamaan esittelemällä 1800-luvun ja 1900-luvun alun espanjalaisia mestareita ja heidän töitään. Näyttelyn nimi Espanja myyttien takaa viittaa siihen - jos oikein ymmärrän ?? - että näyttelyssä pyritään tuomaan esille myös muuta kuin romanttisoituja Espanja-kuvia härkätaisteluineen ja flamencoineen. Ja muutakin kuin uskonnollisia maalauksia, jotka olivat espanjalaisen maalaustaiteen keskiössä 1800-luvun lopulle asti. 

Ihan en kuitenkaan saanut kiinni tuosta ymmärtämästäni näyttelyn juonesta, mutta siitä huolimatta nautin tosi paljon upeiden maalausten katsomisesta ja tutkimisesta. Ja katsomista ja tutkimista todella riitti. Oli paljon väriä, valoa ja yksityiskohtia, ja etenkin 1900-luvun alun töissä näkyi myös rauhallisempaa ja riisutumpaa ilmaisua. 

Taidemuseon Espanja-näyttely on auki ensi vuoden alkuun asti, joten saatan jopa käydä nauttimassa maalauksista vielä toistamiseen. Kiitos iki-ihanan museokortin :)

Joaquin Agrasot (1837-1919): Alaston, ajoittamaton

Antonio Maria Fabres y Costa (1854-1938): Koraania opettamassa, 1882

Francisco Pradilla (1842-1921): Pitsinnypläystä häitäni varten, 1908

Lluis Masriera (1872-1958): Laulutunti, n.1900

Santiago Rusinol (1861-1931): Puigcerdan pikku parturi, 1890

Nicolau Raurich i Petre (1871-1945): Öinen kylä, n.1912

Kaksi galleriaa

Rauha Mäkilä: Tavantakainen

Eilen pistäydyin mökiltä Helsingissä ja kotona Punavuoressa. Hoidettuani pari kaupunkiasiaa piipahdin kahdessa keskustan taidegalleriassa. Galleria Halmetojassa Kalevankadulla oli Maisa Majakan keramiikkanäyttely ja Helsinki Contemperaryn tiloissa Bulevardilla oli esillä Rauha Mäkilän öljymaalauksia. 

Tykkäsin molemmista - kummastakin galleriasta ja kummastakin taiteilijasta. Maisa oli minulle tuttu aiemmin mm. Taattisten tilalta (täällä), ja onpa minulla jopa yksi hänen kiehtovista savitöistään (täällä). Sen sijaan Galleria Halmetoja oli minulle uusi tuttavuus, ja ihastuinkin kovasti tuohon katutasossa olevaan kaksihuoneiseen näyttelytilaan. Minusta taisi kertaheitolla tulla sympaattisen gallerian vakikävijä - vaihtuuhan esillä olevat teokset lähes kuukausittain…

Maisa Majakan teoksista tykkäsin etenkin pienistä lasitetuista posliinihahmoista, esimerkiksi sylikkäin istuvista mustavalkoisista Pygmalion kaksosista. Nimi Pygmalion, joka oli myös koko näyttelyn nimi, viitannee kreikkalaisen mytologian kuvanveistäjään, joka rakastui veistokseensa.

Minua viehätti myös Majakan Jatkot-niminen, parista eri osasta koottu keramiikkareliefi. Kuten teoksen nimessäkin mainittiin se oli tehty mukaellen Tove Janssonin saman nimistä öljymaalausta, jota vuodenvaihteessa ihastelin Janssonia näyttelyssä Helsingin taidemuseossa (täällä).

Helsinki Contemperaryn näyttelytila oli minulle tuttu viime syksyltä, jolloin kävin katsomassa Anna Retulaisen puutarha-aiheisia maalauksia (täällä), mutta sen sijaan kuvataiteilija Rauha Mäkilä (s.1980) oli uusi tuttavuus. Kuten Majakan töissä myös Mäkilän töissä oli hiljaista huumoria, joka puri minuun.

Contemperaryssa yksi hurmaavimmista teoksista oli suurikokoinen maalaus kolmesta taidemuseossa seisovasta ja käsilaukkuja puristavasta mummosta :) Useimpien Mäkilän teosten nimet eivät minulle ihan auenneet, esimerkk8nä Tavantakainen ja Chaplin 1982. Mutta se ei haitannut, sillä oikeastaan tykkäsin siitä, että sai yrittää miettiä nimien jujua…

Vähitellen museo-innostukseni laajenee ehkä myös gallerioihin, joita pitkään olen vierastanut ”liian vaikeina”. Kunhan vain löydän ne ”oikeat” eli minulle sopivat galleriat…

Maisa Majakka: Pygmalion Twins 

Maisa Majakka: Internal Golem Effect 

Maisa Majakka: Jatkot (Tove Janssonin mukaan) 

Tove Janssonin vuonna 1941 maalaama Jatkot, joka tunnetaan myös nimellä Krapulapäivä. 

Rauha Mäkilä: Chaplin 1982

Sivukuva

Olen kuvannut Ukin mökkiä monesti ja monelta suunnalta - ja julkaissut näitä mökkikuvia myös blogissani. Mutta harvemmin pari vuotta sitten valmistunutta ”mökkiä” on tullut kuvattua pihanpuolelta ja sisääntuloon nähden oikealta…

Joten pitihän tämäkin kuvakulma ikuistaa. Tosin arkkitehtiystävämme Petrin suunnittelema mökki on upea katsoi tai kuvasi sitä miltä suunnalta tahansa :)

Love mökillä

Tyttären Love-kissa on runsaan viikon hoidossa Ukin mökillä, kun Tytär vierailee entisessä kotikaupungissaan Lontoossa. Kissa on kotiutunut loistavasti - tykkää kun eläkeläiset ovat pääosin sen seurana kotona :) 

Love rakastaa mökin isoja ikkunoita ja leveitä ikkunalautoja. Se saattaa istua tai makoilla pitkiä aikoja ikkunoiden edessä katsellen järven aaltoja, pilvien vaellusta ja lehtien putoamista. Eli kissa on nopeasti sisäistänyt mökillä elämisen jujun:) 

Love-kissa tuntuu nauttivan mökin muista eläinasukeista - Mummin Muru-koirasta ja Opiskelijatytön Dora-koirasta, joka sekin oli pitkän viikonvaihteen mökkihoidossa - tosin emäntänsä ja tämän puolitoistavuotiaan Pikkupojan kanssa. 

Eli vilskettä ja lovea on riittänyt, ja mukavaa on ollut :)

Symppistä Salossa

Olin matkalla aamujunalla Salosta Turkuun. Junalle kävellessä harmittelin aikaista lähtöä ajatellen, että asemarakennuksen kuppila ei varmaankaan ole vielä auki. Eli kahvila Asema, jonka ulkoterassilla vierailin heinäkuussa 2019 (täällä).

Yllätyin kuitenkin positiivisesti, sillä vanhan odotustilan yhteydessä oleva kahvila oli jo auki, ja ihan mukavasti siellä riitti myös kahvittelijoita. Totesin ikäiselleni kahvilanpitäjälle, että aikaisinhan te avaatte. ”Näin on, ennen seitsemää pääsee jo sisälle.”, kuului vastaus :) Tarkistin asian myöhemmin vielä netistä, ja kahvila Asema on todella auki arkisin klo 6.30-18 ja viikonloppuisin vähän lyhyemmin.

Vitriinissä näin tuoreen näköisiä sämpylöitä ja joitakin pullia. Vähän harmitti, kun sämpylät oli pakattu muovikääreisiin, mikä viittasi siihen että ne eivät olisi paikalla valmistettuja. En ehtinyt maistaa, mutta seuraavalla kerralla pitää kysyä emännältä asiaa ja ehkä myös maistaa :)

Vuonna 1898 valmistunut puinen asemarakennus oli komea (täällä). Valmistuessa rakennuksessa oli lipunmyynnin, odotustilan ja ravintolan lisäksi myös asemapäällikön asunto. Nykyään enää vain odotustila ja kahvila - lipunmyynti loppui vuonna 2014.

Karu, mutta kodikas vanhanajan baari - ilman keskikaljaa. Paikka, jossa aika tuntui pysähtyneen jonnekin 1970-luvulle. Vetosi minuun :) 

Syksyä

Kuulasta ja kaunista - keltaista ja kosteaa. Se on syksyä se :)

Muistoja mummolasta

Meritalon yhdistetyssä koulu- ja kotimuseossa (täällä) törmäsin pariin tuttuun esineeseen, jotka herättivät muistoja lapsuuteni mummolasta Karkussa (täällä). Opettaja Kallion työhuoneessa oli samannäköinen valtava puinen kassakaappi kuin aikoinaan oli taatan työhuoneessa. Kaapissa olleen laatan mukaan kassakaappi oli valmistettu Grundströmin Kassakaappitehtaalla Tampereella eli lähellä Karkkua :)

Tutun näköinen oli myös opettajaperheen olohuoneessa ollut oksista taivuteltu ja valkoiseksi maalattu rottinkituoli. Tällaisia aivan identtisiä tuoleja oli mummolan pihanpuoleisella terassilla useampi - taatan ison keinutuolin lisäksi :) Pari tuolia ehti kulkeutua meillekin Salon mökille, mutta ovat jo vuosia sitten hajonneet ja päätyneet kaatopaikalle.

Kolmas tuttu juttu oli Kaarina-paperinukkearkki, joka näkyi museon vanhojen lelujen joukossa. Arkki oli enemmän kuin tuttu. Presiis samanlaisen ostimme Siskon kanssa mummolan viereisessä olleesta pienestä paperikaupasta, ja Kaarinalla leikittiin useita vuosia…

Lisää juttua Karkun taatasta (täällä) ja mummista (täällä) - isäni 1890-luvulla syntyneistä vanhemmista. 

Rakennus, jossa isovanhempani asuivat 1920-luvulta 1970-luvulle, on edelleen hyväkuntoinen ja hyvinhoidettu - tosin ei enää kenenkään sukulaisen omistuksessa.

Entinen mummola valokuvattuna syyskuun alussa 2025.

Viimeisiä viedään

Tori on yksi kesän lempipaikoistani Salossa (täällä). Sitä se on ollut jo yli 40 vuotta eli siitä asti, kun nuorena Ukin kanssa hankimme mökin Enäjärven rannalta noin 30 kilometrin päästä Salon keskustasta. Alkuvuosikymmeninä torilla tuli käydyksi lähes joka lauantai, ja nyt eläkeiässä väliin jopa useammin…

Eikä kumpikaan meistä - ei tori enkä minä - ole hirveästi muuttunut :) Tai ehkä vähän. Ehkä juuri sillai sopivasti, että sovimme edelleen hyvin yhteen - tori ja minä. 

Taas tänään käytiin :) Ostettiin Annabellaa, papuja, maissia, omenoita, puolukoita, kanttarelleja ja punaisia ja keltaisia minitomaatteja. Ja tietysti käytiin myös torikaffella ja herkuteltiin kylmäsavustetulla lohella täytetyllä ruisleivällä, joka (aina) puolitetaan Ukin kanssa. Sekä pehmiksellä, jonka nykyään otan (aina) pahvikuppiin ja josta Ukki saa särppiä (vähän) - sen minkä kapealla kahvitikulla saa noukittua :)

Torilla näkyi, että syyskuussa ollaan ja viimeisiä viedään. Osa torimyyjistä oli jo jättäytynyt talvitauolle ja  jäätelökioskikin myi viimeisen päivän kunniaksi pehmiksiä puoleen hintaan…

Salon koulumuseo

Salossa - keskustan lähellä Moision puutarhakaupunginosassa - on pieni koti- ja koulumuseo Meritalo, joka tosin on auki vain kesäkuukausina. Pari vuotta sitten äkkäsin museon ja siitä asti olen ajatellut käydä siellä. Vihdoin elokuun viimeisinä päivinä sain aikeeni toteutettua. 

Meritalo oli sikoinaan Joensuun kartanon renki- eli väentupa. Vuonna 1870 kartanon silloiset omistajat Armfeltitit lahjoittivat puutalon kansakouluksi entiselle Uskelan kunnalle. Nykyään Uskela on osa Salon kaupunkia, ja kyseinen kansakoulu olikin ensimmäinen kiinteä kansakoulu koko nykyisen Salon alueella.

Uskelan kansakoulu avattiin vuonna 1873, ja pari vuotta myöhemmin rakennusta vielä laajennettiin rakentamalla talon kylkeen iso sali uudeksi luokkahuoneeksi sekä lasitettu kuisti. Nykyään kyseisessä luokkahuoneessa on nähtävillä 1900-luvun alun luokkahuone vanhoine pulpetteineen ja opetustauluineen. Kalustus ei tosin ole alkuperäinen, mutta huonekalut ja muut koulutavarat ovat samalta aikakaudelta ja pääosin ovat koottu Salon seudulta ja lähiympäristöstä.

Vuonna 1885 koulun opettajaksi tuli Jaakko Kallio, joka seuraavana vuonna meni naimisiin Hanna Åkerroosin kanssa. Synnytettyään kolme poikaa myös Hanna alkoi opettaa koulussa. Opettajaperhe myös asui Meritalossa, jossa museovieraat saavat tutustua heidän kolmehuoneiseen kotiinsa. Samoin kuin luokkahuoneessa, kotimuseonkaan sisustus ei ole alkuperäinen eikä siksi niin kiinnostava.

Myöhemmin Jaakko Kallio osti vanhan koulutalon eläkekodikseen ja vuonna 1965 Kallion perikunta lahjoitti talon Salon kaupungille. Kymmenkunta vuotta myöhemmin 1970-luvun alussa kouluna ja asuntona toiminut Meritalo avattiin museona.

Meritalo oli viehko kesäinen museokohde. Ei mikään helmi, mutta ihan jees :) Etenkin vanha luokkahuone herätti muistoja omista kansakouluvuosista Kulosaaren Domuksessa - saaren ensimmäisessä kerrostalossa.

Mistä nimi Meritalo? Siihen en löytänyt vielä vastausta :)