Madeira in my mind

Suvi Aholan arvostelusta Eeva Kilven kirjasta Sininen muistikirja (2019)

Eeva Kilven uusin - Sininen muistikirja - julkaistiin maaliskuussa. Ensimmäinen painos on loppuunmyyty, joten joudun toistaiseksi tyytymään kirjasta julkaistuihin lehtileikkeisiin ja blogiystävien referointeihin (mm. täällä). 

Mutta asiaan. Yli 90-vuotias runoilija uskoo kuolevansa ellei tanssi. Jaan tämän tunteen hänen kanssaan. Minä elän ainakin viikon, sillä huomenna lennän Espoon TanssiGurun (täällä) kanssa viikoksi tanssileirille Madeiralle 40 innokkaan tanssin harrastajan kanssa. Viitenä aamupäivänä treenaamme Kimmo ja Marika Lasasen johdolla fuskua, buggia, rumbaa, salsaa ja bachataa, ja lopun aikaa keksimme ehkä muuta kivaa tekemistä :):). 

Olen viimeisen parinkymmenen vuoden aikana käynyt Ukin kanssa Madeiralla ainakin viisi kertaa. Pääasiassa saarelle on vetänyt sen rehevyys ja kauniit levada-vaellusreitit. Viikon matkoilla olemme omatoimisesti kävelleet 3-5 eri levadaa karttojen ja opaskirjojen avulla. Kevyillä vaelluskengillä ja maalaisjärjellä olemme selvinneet loistavasti. Apuna on ollut Ukin hyvä suuntavaisto ja rauhallinen sinnikkyys. 

Hyviä oppaita ja kirjoja levadavaelluksista löytyy netistä useita, samoin kännykkään ladattavia kartta-appeja. Viimeisestä levadaretkestämme on jo yli viisi vuotta, ja silloin luotimme englanninkieliseen Sunflower-sarjaan kuuluvaan John ja Pat Underwoodin Landscapes of Madeira, josta hankimme aina viimeisen painoksen. Menneiden muistoksi tilasin netistä Underwoodin kirjan 13. painoksen (2017). Olen selannut kirjaa, mutta tuntuu että kartat ja reittiselostukset eivät ole enää yhtä perinpohjaisia kuin ennen. Kultaako aika muistot? Vai olenko vain tottunut nykyajan supertarkkoihin googlekarttoihin...

Pääosin olemme valinneet easy ja moderate -tasoisia levadoita ja kääntyneet herkästi takaisin, jos polku on näyttänyt vaurioituneelta tai osoittautunut muuten kulkukelvottomaksi. Useimpien polkujen alku- ja loppupisteisiin pääsee paikallisbusseilla, joskus olemme tarvinneet taksikyytiä. Bussien aikataulut kannattaa tarkistaa edellisenä päivänä, sillä vaikka osa kulkee kerran tunnissa, osa saattaa ajaa vain 1-2 kertaa päivässä. Mukanamme on aina hyvä kartta, vähintään kaksi isoa pulloa vettä ja kunnon eväät termoskannuineen sekä ”hätävarana” suklaapatukoita, kaksi minikokoista konjakkipulloa ja ampiaisallergikolle adrenaliinit. Ja kännykät, vaikkei nykyisiä paikannusjuttuja ja nettikarttoja alkuun ollutkaan. 

Olemme rauhallisia vaeltajia. Pysähdymme usein maisemia ja ympäristöä ihailemaan, ja vähintään kerran pitkälle kahvi/leipä/hedelmä- ja huilitauolle. Näin kävellessämme levadaretkeemme menee yleensä 5-6 tuntia (bussimatkat päälle). Retken jälkeen on taivaallista istua maaseutukylän kapakkaan oluselle, joskin usein juomaa ja/tai ruokaa löytyy vasta bussimatkan jälkeen lähimmästä pikkukaupungista tai vasta Fuchalista.

Eli ensi viikko on tanssia ja kevyttä vaellusta tuulisella Madeiralla. Tällä kertaa yksin. Tai 40 pääosin ennestään tuntemattoman tanssihullun kanssa.

Neljä viidestä

Nuoriso tuhoaa vanhaa hoitopöytäänsä vuosituhannen vaihteessa. 

Tästä on vain silmänräpäys :):) Entä heidän syntymästään...

Lehtikuuset upeimmillaan

On etuoikeus asua maassa, jossa on neljä vuodenaikaa. Saa kunniapaikalta seurata, miten auringon lämpö ja valo muuttavat luontoa ja ihmisiä. Kaikki puhkeaa hetkessä kukkaan.

Olen aina rakastanut sitä lyhyttä hetkeä keväästä, kun koivujen hiirenkorvat ovat puhjenneet mutta eivät vielä ole auenneet täysikokoisiksi lehdiksi. Ja kun hennot kerkät alkavat työntää päätään tummanvihreistä kuusenoksissa. Hieman tahmeina, mutta poskenpehmeinä ja herkän vihreinä. 

Tänä vuonna saan koivujen ja kuusten lisäksi seurata Kaivopuiston rannan lehtikuusten neulasten puhkeamista kevätilotteluun. Mistä se kaikki kasvun ja uudistumisen voima - auringosta ja valosta :)

Kuhiseva keko

Jäin pääsiäisen jälkeen vielä yksikseni - tai kahden koiran kanssa - mökille parantelemaan kevätflunssaa. Ja mikä on ollessa: Salossa mitattiin tänään kevään lämpöennätys eli 21,7 astetta. 

Heräilen hiljakseen auringon noustessa puoli kuuden aikoihin, ja sammun sänkyyn tyytyväisenä iltayhdeksältä. Päivät lähinnä lueskelen Mia Kankimäen ihanista yönaisista ja seurailen kevään humahtavaa etenemistä. Valkovuokot ovat avanneet kukkansa, kielot työntävät ponnekkaasti varsiaan ja leskenlehdet alkavat jo kuihtua. Pihakoivuun on tänään ilmestynyt isot limenvihreät hiirenkorvat. Ja päivittäin lähistöllä lentelee useampi sitruuna- ja kaaliperhonen. Ja västäräkkipari keikkuu pihalla, mikä joka vuosi ärsyttää 12-vuotiasta Chloe-koiraa.

Mökin sisällä kevät on herättänyt myös ison, rakastamani marraskuunkaktuksen, johon on ilmestynyt viisi pullukkaa valkoista nuppua.

Rauhaa rikkovat vain aivastukset ja nenän jatkuva valuminen sekä Muru, joka on keksinyt karata tyhjälle naapuritontille monta kertaa päivässä. Ilmeisesti keväällä mielenkiintoisia hajuja on enemmän kuin talvella tai keskikesällä. Sen sijaan vanha Chloe pitää lähes raahata lyhyellekin päivälenkille.

Pääsiäiseni

Yli kolmekymmentä vuotta olen viettänyt lähes jokaisen pääsiäisen Salon mökillä erilaisilla perhe-, suku- ja ystäväyhdistelmillä. Tänä vuonna mökillä kävivät kolme viidestä lapsestamme, yksi Vävypoika, yksi avominiä ja kaikki neljä lastenlastamme. Yövieraiksi jäivät Opiskelijatyttö, Opiskelijapoika perheineen sekä Esikoisen kaksi vanhinta Pikkupoikaa.

Pääsiäisemme oli haravointia ja kukkapenkkien rapsuttelua sekä saunomista ja paljuilua. Kävelyä ja kuikkien, sitruunaperhosten ja leppäkerttujen tarkkailua. Pikkuautoja ja legoja, tulppaaneja ja sinivuokkoja sekä lammasta, savukalaa ja suklaamunia. Ja tietenkin settiin kuului myös Salon retki torikahveineen ja kirpputoreineen. Ja paljon päiväunia.

Pääsiäinen on siirtymäriittimme kesään. Summertime - and the living is easy...

Luonnon näytelmä

Kiirastorstaina saimme seurata tuttua, mutta aina yhtä hienoa ja vaikuttavaa näytelmää - jäiden lähtöä. Useimmiten jäät Salon Enäjärvestä ovat sulaneet vasta vappuna, mutta tänä vuonna näytelmä aikaistui yli viikolla. Kesäinen lämpö sulatti jään vajassa vuorokaudessa (täällä).

Jäisen näytelmän sivurooleissa vuorottelivat pari tuttua telkkää, lähilahdessa huudelleet joutsen- ja kurkipari sekä uutena tuttavuutena aivan rannassa uiskennelleet, henkeäsalpaavan komeat kuikat. Mukana pyörivät myös perussorsat, lokit, tiaiset ja upeaääniset mustarastaat.

Tätä kaikkea katselimme ja kuuntelimme vilvotellessamme Opiskelijatytön kanssa mökkisaunan terassilla - lähes täysikuun (19.4) möllöttäessä vastapäisen rannan kuusten latvojen yllä.

Ja talviuimari-Tyttö pulahti järvessä :):)

Taru vai totuus

Ville Vallgren: Topelius ja lapset

Kävellessäni eilen Punavuoresta Kruununhakaan oikaisin Designmuseon edessä olevan pienen Koulupuistikon poikki. Keskustassa asuessani olen alkanut aiempaa enemmän kiinnittää huomiota Helsingin lukuisiin patsaisiin, joista Helsingin taidemuseon (HAM) nettisivuilta löytyy paljon mielenkiintoista tietoa (täällä).

Koulupuistikossa ei voi olla huomaamatta Ville Vallgrenin (1855-1940) suunnittelemaa kirjailija Sakari (Zacharias) Topeliuksen (1818-1898) pronssista muistomerkkiä. Paljastettaessa vuonna 1932 tämä Topelius ja lapset -niminen patsas oli melkoisen kohun keskiössä. Ruotsalainen kirjallisuusseura oli 1920-luvun lopussa järjestänyt kilpailun Topeliuksen muistomerkistä. Voittajaksi valittiin Gunnar Finnen (1886-1952) suunnittelema Taru ja totuus -niminen, kahdesta alastomasta naisfiguurista koostuva veistosteos. Osa aikakauden kulttuuriväestä ei hyväksynyt modernia muistomerkkiä. Kirjailija Maila Talvion johdolla vastustajat organisoivat kansalaiskeräyksen, jonka turvin he pystyttivät tämän Ville Vallgrenin aiemmin hautamuistomerkiksi suunnitteleman Topelius ja lapset -patsaan nykyiselle paikalleen. Tämä tapahtui sopivasti pari kuukautta ennen kuin Finnen ”virallinen” Taru ja totuus -teos paljastettiin Esplanadin keskustan puoleiseen päähän.

Tästä syystä Helsingin keskustassa on edelleen lähekkäin kaksi hyvin erilaista Topelius-muistomerkkiä. Minua miellyttää enemmän varpaille nousseet Taru ja totuus, mutta kannattajia löytynee molemmille veistoksille.

Gunnar Finne: Taru ja totuus

Kohti aurinkoa

Täällä ollaan

Kylässä

Torstaina kävin Espoon kaupunginteatterissa katsomassa yhden nykytanssin klassikoista Rosas danst Rosas, joka on belgialaisen koreografi Anne Teresa de Keersmaekerin tanssiteos vuodelta 1983. Neljä naistanssijaa liikkuivat lavalla tauotta puolitoista tuntia toistaen kurinalaisessa järjestyksessä teknisiä, hyvää kehonhallintaa vaativia, monotonisia liikkeitä - väliin vain äänekkään hengityksen säestämänä. Hypnoottista ja lumoavaa katsottavaa. Tykkäsin.

Ennen esitystä kävin syömässä Tapiontorilla ravintola Kylässä (täällä). Olen monesti kävellyt Tapiolassa asuvan Äitimuorin kanssa vuonna 2014 avatun ravintolan ohi, mutta vasta nyt poikkesin sisälle syömään. Sopusuhtainen tila, jonka valtavista ikkunoista valo tulvii kauniisti sisään. Onneksi ikkunoita ei ole peitetty!

Torstain alkuillasta asiakkaita oli mukavasti ja tarjoilu toimi ystävällisesti ja sutjakkaasti. Ja viinilista näytti asiaatuntemattomasta asiantuntevalta :):) Lyhyeltä pääruokalistalta en tahtonut löytää mieluisaa annosta, ja lopulta päädyin perusjuttuun eli paistettuun loheen. Ihan ok valinta, vaikkei kummemmin hätkähdyttänytkään. Jälkkäriksi herkuttelin tyrniparfeella, jonka makeutta lisäsi kinuskikastike ja iloisena yllätyksenä lautaselta löytyi myös porkkanamuruja. Avecina portugalilaista portviiniä tulevan Madeiran matkan kunniaksi :):)

Kyläilyn jälkeen istui mielellään täydellä vatsalla ja vain seurasi sivusta nuorten tanssijoiden antaumuksellista ja hikistä esitystä.

Kaupunkikävelyä

Kaivopuiston rantaa

Liuskasaarta

Laivanvarustajankatua

Iloksi

Ostan nykyään vaatteeni ja kenkänikin pääosin kirpputoreilta. Viime viikolla löysin sattumalta Munkkiniemestä Iloksi-nimisen vaate/lifestylekaupan (täällä), jossa oli paljon makuuni ja tyyliin sopivia vaatteita. Lisänä kiva myyjä plus mukava ja rento fiilis. Joten se oli menoa...

Pitkästä aikaa ostin pari vaatetta uutena ja täydellä hinnalla. Nyt on mummolla kevättä ja kesää varten upouutta: hemaisevan terrakotta PartTwon pellavaneule, ihanat kukkahousut ja housuihin sopiva, iso roosanvärinen puuvillahuivi.

Iloksi koitui iloksi.

Asukokonaisuuteen sopivat nahkanilkkurit ostin Punavuoren käytettyjen vaatteiden kaupasta.

Ilmeisen vähän käytetyt, joten maksoin peräti 50 euroa.

Puutarhassa tapahtuu

Harakat varastelivat munia lähistöllä olevista mustarastaan pesistä. 

Emot lentelivät hätääntyneenä puutarhassa 

ja pari rikoutunutta vihertävää munaa tippui nurmikolle.

Sinivuokot availivat kukkiaan lämpimällä seinänvierustalla. 

Aina yhtä hurmaavaa ja mielettämän kaunista. 

Kaksi isoa ja pörröistä kimalaista pörräsi nurmikkopihan krookuksissa.

Seurasin niiden touhuja innosta puikeana, kaikka kesällä inhoan ja pelkään kaikkia pistiäisiä.

Mutterille mieli

Yksi lempikuppiloistani - Kaivarin ”mutteri”, jonka virallinen nimi on kahvila Compass eli Kompassi (täällä) - avattiin lauantaina. Alkuun suosittu kesäkahvila on auki vain viikonloppuisin, ja silloinkin vain sään suosiessa. Tänä viikonloppuna sää todella suosi, ja paikka täyttyikin alta aikayksikön. Olimme Murun kanssa aikaisin liikkellä, joten saimme vielä paraatipaikan ohikulkevien ihmisten ja koirien seurailuun :):)

Pitihän sitä heti päästä herkuttelemaan Hesan parhaalla mantelikroisantilla. Onneksi Mutterilla oli riittävästi huopia lämmikkeeksi kylmää merituulta vastaan.

Oikea kahvila Mutteri (täällä) on Lauttasaaressa, jossa tämä arkkitehti Bertel Liljequistin suunnittelema mutterin muotoinen puurakennus on toiminut vuodesta 1927 lähtien. Nykyään kahvilasta vastaa Tommi Leppälä - sama mies joka häärää myös Kaivarin ”mutterilla”.  Tommin isä (?) Pertti Leppälä rakensi Kaivarin ”mutterin” itse vuonna 1994 Sipoossa, josta se siirrettiin Kaivopuistoon. Pikkuruisen kahvilan varastotilat, kylmiöt ym. sijaitsevat maan alla, jonne pääsee maassa, kahvilan takana olevasta ovesta/luukusta.

Ei kesää ilman Kompassia...

Kompassi koko komeudessaan.

Käytiin Kiasmassa

Kaksivuotiaan ratikkakaverini kanssa ajeltiin tällä viikolla Kiasmaan. Päävierailukohteemme oli Hrafnhildur Arnardottir -nimisen islantilaisen 50-vuotiaan naistaiteilijan Nervescape VIII -niminen värjätyistä peruukeista tehty tilateos museon 5. kerroksessa. Vaikeasti lausuttavan ja muistettavan nimensä takia taiteilija on ottanut käyttöönsä nimen Shoplifter (suomeksi näpistelijä). Nimi löytyi niiden nimien joukosta, joiksi Hrafnhildur on ihmisten suussa vääntynyt.

Huoneen katosta roikkuu pörröisiä kirkkaanvärisiä jättimatoja. Punaiset, keltaiset, vihreät ja siniset pörhöt saavat hymyilemään ja relaamaan. Haluaa painaa poskensa pörröiseen piiloon, ja onneksi museon muista teoksista poiketen pörrömatojen varovainen koskettelu on sallittua. Juokseminen sen sijaan on erityisellä kyltillä kielletty, joskin se tuntui ainakin torstaina kiehtovan useimpia pikkuihmisiä. Vahvojen, iloisten värien energisoivaa voimaa oli isossa huoneessa ilmeisen vaikea vastustaa...

Pörrömatojen lisäksi Kaksivuotiasta kiehtoivat rakennuksen monenmuotoiset ja eripituiset portaat ja tietenkin hissit. Ja lukuisat tarkasti harkitut ikkuna-aukot, joista avautui upeita näkymiä ympäröivään keskustaan. Yhdessä kyykistyimme monen erikokoisen ikkunan ääreen seuraamaan niin videoesitystä vastapäisen Musiikkitalon seinässä, viereisen työmaan kaivinkoneita, töistä kotiin kiirehtiviä helsinkiläisiä kuin upean väristä sinisorsaurosta, joka oli löytänyt aurinkoisen paikan aivan museon kyljestä.

Iiu Susirajan (s. 1975) pääosin omakuvia sisältäneen Kuivakka iho -nimisen valokuvanäyttelyn kävelimme nopeasti läpi. Pikkupoikaa kuvat eivät tuntuneet kiinnostavan, vaikka etukäteen jopa vähän pelkäsin josko Susirajan oudot kuvat herättävät vaikeasti vastattavia kysymyksiä.

Tykkään Kiasmasta - sekä sen ulko- että sisäpuolesta, arkkitehtuurista ja useimmista näyttelyistä. Parasta on museon keskeinen ja piipahtamaan kutsuva sijainti. Plussaa on myös mukava ja valoisa kahvila, vaikka itse vaihtaisin museokaupan kahvilan taakse rakennuksen peräpäähän. Mutta business is business...

Kaksivuotias viihtyi ja jaksoi hyvin museossa, vasta kotimatkalla iski totaalitenä. 

Silta Saareen

Merisataman edessä kivenheiton matkan päässä Kaivopuiston rannasta on kolme pientä, toisiinsa yhteydessä olevaa saarta: Liuskasaari, Liuskaluoto ja Uunisaari, jonka pieni, kapea ja matala kanava jakaa Eteläiseen Uunisaareen ja Pohjoiseen Uunisaareen. Kesäisin kuhunkin saareen pääsee tiheästi kulkevalla yhteysaluksella ja talvisin lyhyttä ponttoonisilta pitkin. Jokaisessa saaressa on myös kahvila/ravintola, joista vain Uunisaaren kuppila on auki ympäri vuoden - Liuskasaaren HSS Paviljong ja Liuskaluodon Skiffer toimivat vain kesäisin.

Olen asunut jo kokonaisen talven Punavuoressa ja lähes päivittäin kävellyt Kaivopuiston rannassa, mutta ponttoonisilta on jäänyt kokeilematta. Vasta huhtikuun aurinko ja valoisat aamut pakottivat minut viimein poikkeamaan peruskoirareitiltäni pitkin parisataa metristä siltaa ensin Uunisaaren ja sieltä Liuskasaareen. Ja kyllä kannatti. Merta ja sileitä kallioita rakastaville upea paikka.

Huhtikuisen saarivisiittini kruunasi kahvila/ravintola Uunisaari, jossa on isot ikkunat (lähes kuin lasiseinät) ja iso aurinkoterassi sekä pehmeän rasvainen kroisantti ja hyvä kahvi. Seitsemältä aukeava kahvila palvelee kävelijöiden ja kesäuimareiden lisäksi saaressa sijaitsevan saunan aamukylpijöitä - ravintolana Uunisaari toimii vain tilauksesta.

Puhtaanvalkoinen joutsenparikin viihtyi Uunisaaren rannassa, vaikka rantakallioiden ja -kivien vahvat vihreät raidat ja rantavedessä kelluvat vihertävät möykyt kielivät mahdollisista leväongelmista.

Aamusyli