Puun henkiä

Kävelin pitkästä aikaa Murun kanssa Kaivopuistossa - siis puiston alueella, pääosin leikkipaikan ja viime syksynä pysyvästi suljetun ravintola Kaivohuoneen ympärillä. Ja siellä oli niiin kaunista ja vehreää sekä rauhallista. Ja kaiken kukkuraksi puisto oli täynnä ihanaa linnunlaulua - mutta myös äkäisiä ja harmillisia hanhia poikasineen…

Leikkipuiston reunalla sananmukaisesti törmäsin lähes parimetriseen puuveistokseen. Paksuun lahoavaan puunrunkoon oli taitavasti veistetty käsiä, jalkoja ja ilmeikkäitä kasvoja. Kiinnostavaa ja kiehtovaa. Tämän ihmisveistoksen takana oli vielä toinen lappeellaan oleva puunrunko, johon oli kaiverrettu joutsenen kuva.

Ilmeisesti puuveistokset ovat olleet puistossa pidempään, mutta tämä oli eka kerta kun minä ne näin. Ja ihastuin :) Samoin kuin joku vuosi sitten ihastuin Lauttasaaren kartanon puutarhassa useamman vuoden olleeseen Lahopuutarha-nimiseen tilateokseen (täällä).

Kotona luin netistä, että puuveistokset, joita Kaivopuistosta pitäisi löytyä neljä kappaletta, on veistänyt kuvataiteilija ja tanssija Sanna Karlsson-Sutisna (s.1965), ja ne - samoin kuin Lauttasaaren Lahopuutarha -  saavat hiljakseen maatua ympäristöönsä. Tykkään ideasta :)

Tykkään myös puunveistosten pehmeydestä ja siitä, että ne todella vähitellen muuttuvat maaksi. ”Maasta sinä olet tullut, maaksi pitää sinun jälleen tuleman.” Kuolema ei ole elämän loppu…

Pikkupoikien Utopia

Kävin kolmen Pikkupojan kanssa juhannusretkellä Fiskarsissa - samoin kuin viime juhannuksena (täällä). Valtavasti ihmisiä, mutta kummasti kaikki mahtui eikä ahtaus häirinnyt minua, kuten herkästi tapahtuu. Mutta parkkipaikkaa oli vaikea löytää. Onneksi viimein äkkäsimme hyvän paikan Seuraintalo Lukaalin vierestä. 

Retkemme pääkohde oli Fiskarsin iso leikkipuisto ja värikäs sateenkaarijätski, jota sai puiston viereisestä ulkokahvilasta. Lisäksi Pikkupojat innostuivat yli sata vuotta vanhasta paloasemasta, joka tosin oli lopettanut varsinaisen toimintansa jo 1970-luvulla ja joka viime vuonna oli kunnosttu Fiskarsin neuvontapisteeksi.

Rakennuksen sisälle oli jätetty yksi entinen paloauto ja neljä vanhaa, letkutornissa ”kuivuvaa” sammutusletkua. Äätestihana Fiskars-opas kertoi pojille palokunnan historiasta ja jaksoi antaumuksella vastailla poikien loputtomiin kysymyksiin. Mummilta suurkiitos :) 

Retken iloisin yllätys oli kuitenkin se, kun sattumalta törmäsimme Pikkupoikien toiseen mummiin. Hän oli menossa katsomaan Kuparipajan näyttelytilassa avattua Onoman eli Fiskarsin käsityöläisten, muotoilijoiden ja taiteilijoiden osuuskunnan kesänäyttelyä. Ja me lähdimme hänen matkaansa :)

Tässä Utopia-nimisessä näyttelyssä oli esillä yli 40 eri käsityöläisen ja taiteilijan teoksia. Me mummit yritimme parhaamme mukaan selittää Pikkupojille, mitä Utopia tarkoittaa - mutta huonolla menestyksellä. Itsellenikin sanan merkitys on ja oli aika hämärä, vaikka apunamme oli näyttelyn kuraattorin Anna Ruthin näkemys asiasta: ”Minulle utopia merkitsee saavuttamatonta unelmaa uudesta yhteiskuntajärjestyksestä. Järjestelmää, jolla on tietyt reunaehdot ja jonka päämäärä häilyy etäisenä hehkuna kaukana horisontissa.” Käsitteen hämäryydestä huolimatta Pikkupojat piirsivät innokkaasti tätä varten varatulle seinälle omia mielikuviaan Utopiasta :) 

Itselleni mieleenpainuvinta näyttelyssä oli Wally Dionin taianomainen, lähes läpinäkyvä ”tilkkukangas” Uncomman Valor sekä ulos rinteeseen matonkuteista ja pääkalloista rakennettu Pyhä Paikka - Reetta Rannan Lupus Sacra -niminen tilateos. Jälkimmäinen etenkin sen takia, että olimme kaikki - niin pojat kuin mummit - yhtä innostuneita, kun saimme osallistua teoksen luomiseen ripustamalla omat kuteenpätkämme puiden oksille.

Fiskars ei taaskaan pettänyt :) Ja paljon kiinnostavaa jäi vielä näkemättä…

Wally Dion: Uncommon Valor, 2025

Piitu Nykopp: Parsittu paratiisi, 2025

Reetta Ranta: Lucus Sacra, 2025

My view

Maisema, jota olen tuijottanut jo yli 40 vuotta. Maisema, jonka ikuistin blogiini ensi kertaa talvella 2013 (täällä), ja sen jälkeen se on esiintynyt jutuissani lukuisia kertoja Semaisema-tunnisteen alla :)

Alkuvuosina Semaisemaa saattoi katsoa vain vanhan mökin normikokoisesta ikkunasta - tai rannan notskipaikalta. Nykyään tätä levollista järvimaisemaa voi ihailla loputtomasti Ukin uuden mökin jättiikkunoiden lisäksi mökin terassilta ja isosta lasikosta. 

Ja sitähän ihaillaan. Päivittäin ja väliin jopa tunneittain, sillä Semaisema muuttuu jatkuvasti mm. auringon valon ja tuulen sekä vuorokauden ja vuoden ajan mukaan.

Edelleen tuttu näkymä lumoaa ja rauhoittaa minua. Ja kutsuu valokuvaamaan. It’s Myview :)

Majoja maalla

Juhannuksen alusviikolla Taattisten tilalla oli kolmipäiväinen lasten majanrakennusleiri. Esikoisen 7-vuotias nuorimmainen osallistui leirille ja minä olin hänen seuranaan illat ja yöt. 

Pikkupoika rakenteli joka päivä viisi tuntia majoja niityille ja metsään 12 muun innokkaan ikätoverinsa kanssa Iiro Tujulan osaavassa ohjauksessa. Illat tutustuimme yhdessä Taattisten tilaan ja ympäröivään Merimaskuun käyden mm. kesäteatterissa (täällä). Ja yöt nukuimme Pikkupojan tädin eli Taattisten tilan toisen emännän vierashuoneessa. 

Ja kyllä meillä oli hauskaa, joten ensi vuonna uudestaan. Ja silloin otamme ehkä mukaan myös Pikkupojan serkun - Mummin toisen lapsenlapsen…

Iiron työpöytää

Iiron jakama kartta ohjeineen piha-alueesta

Juhannus kukkii :)

Rauhallisesti ruusuja ihaillen tai riehakkaammin bilekukkia kurkistaen :)

Kesäilta teatterissa

Aurinkoinen kesäkuun ilta sujui 7-vuotiaan kanssa mukavasti Merimaskun kesäteatterissa Taattistenjärven rannalla. Pikkuriikkinen ulkoteatteri oli kiinnittänyt huomioni, kun pari viikkoa aiemmin olin kävellyt koiran kanssa Taattistenjärventiellä. Pakkohan tuota Merimaskun kesäteatteria oli kokeilla :)

Niin istuimme Lontoontytön ja 7-vuotiaan sekä parin sadan muun innokkaan teatterin - ja Merimaskun - ystävän kanssa tiistai-iltana katsomassa Venla Kuitusen ohjaamaa ja merimaskulaisen Tanja Sirenin kirjoittamaa Kaikki laivaan -nimistä komediaa Kollolan kotiseututalon idyllisellä pihalla. 

Viihdyttävää ja ihanan kototekoista. Palaamme varmasti ensi vuonna - varsinkin kun 7-vuotiaskin totesi: ”Paras esitys ikinä !” Vähän harmitti, että Kollolan kotiseututalon pienimuotoinen kotimuseo ei ollut vielä auki. Kuulemma avoinna vain heinäkuussa, joten tänne palataan…

Väliajalla teatterilipulla sai ”ilmaiseksi” valita joko grillimakkaran tai kahvin ja pullan. Lähes kaikki teatterivieraat asettuivat makkarajonoon :)

Alppien ruusuja :)

    Alkukesästä Ilolan metsäpuutarhassa (täällä) riittää erilajisia ja monenvärisiä alppiruusuja. 

    Iloa silmille ja mielelle - lähes loputtomiin :) 

Hurmaava Ilola

Ilola yllätti - ja hurmasi minut täysin :) Ilolan arboretum on yksityinen, mutta yleisölle avoin, noin parin kymmenen hehtaarin kokoinen hoidettu metsäpuutarha Kruusilan kylässä Salon Kiikalassa. 

Ilola on tunnettu etenkin alppiruusuista eli rhododendroneista ja näiden atsaleoiksi nimetyistä alalajeista, joita alueelle on yli 30 vuoden aikana istutettu noin 3000 yksilöä. Ja edelleen niitä kasvatetaan ja istutetaan lisää :) Alueen vanhimmat ja suurimmat alppiruusut ovatkin valtavia ”rodopentaita” - yli kaksi metriä korkeita ja vähintään saman levyisiä :) 

Alppiruusuja alueella on kaikkialla, mutta alkuperäinen ”rodopuisto” on tien vieressä jo ennen varsinaisen metsäpuutarhan sisääntuloa. Vaikka tätä ei huomaisikaan, ei menetä hirveästi. Sillä monenvärisiä rodoja kasvaa siroteltuna sinne tänne ympäri metsäpuutarhaa - ihanasti muiden kasvien ja puiden seassa - ja minusta ne ovat jopa kauniimpaa ja parempaa nähtävää kuin vieriviereen istutetut parikymmentä rodopensasta :) 

Nykyään alppiruusut ja atsaleat ovat vain osa Ilolan puutarha-aluetta, jossa on noin 250 erilaista puu- ja kasvilajia. Ja ihana - heti rannasta äkkijyrkkä - iso lampi, jonka keskellä on pieni saari, jossa tietenkin myös alppiruusuja :) Ja toinen pienempi lampi, jossa lumpeet olivat juuri kesäkuun puolivälissä aloittamassa kukkimista :) Ja valtavasti tuoksuvia suopursuja sekä toinen toistaan mielenkiintoisempia havupuita. Ja paljon paljon muuta kaunista ja yllättävää, kuten pieniä veistoksia ja muita taideteoksia.

Ilolan arboretum on yhden miehen unelma ja luomus. Puutarhuri Ari Laakso muutti 1980-luvulla isoisänsä veljen vanhalle pientilalle, joka oli tällöin ollut jo kymmenisen vuotta tyhjillään, ja alkoi hommiin :) Ensimmäiset vierailijat tulivat tilalle ihailemaan Laakson puutarhaa 1990-luvun puolivälissä, ja sen jälkeen kävijöitä on riittänyt. 

Nykyään metsäpuutarha on auki yleisölle kahden euron maksua vastaan joka päivä toukokuusta lokakuulle. Alueella risteilee hyvin hoidettuja polkuja, ja lammen kiertävältä, parin kilometrin pituiselta reitiltä löytyy useita penkkejä. Ja onpahan alueella vaatimaton kahvilakin :)

Hyvällä tuurilla voi nähdä myös eläimiä. Minä näin telkkäemon kahden poikasen kanssa sekä polun poikki kipittävän metsähiiren. Onneksi en kuitenkaan kyykäärmettä, joista ilmoitustaululla varoitetaan…

Kuusi metriä käsiä

Uusinta uutta Didrichsenin taidemuseon veistospuistossa on italialais-amerikkalaisen Lorenzo Quinnin kuusimetrinen veistos, joka paljastettiin pressujen alta Helsinki-päivänä eli kesäkuun 12. päivänä. Tämä sattui olemaan juuri sama päivä, jolloin mökille ajaessani piipahdin museossa (täällä).

Enlightenment (Valaistuminen) -nimisen veistoksen paljastustilaisuus oli ollut samana aamuna ja vielä iltapäivällä metallisia suojatelineitä purettiin aivan tien laidassa olevan veistoksen ympäriltä. Olisikohan kyseessä Villa Didrichsenin omistajien ja taidekokoelman perustajien Marie-Louise ja Gunnar Didrichsenin kädet? Näin voisi ainakin kuvitella…

Italialaisen äidin ja amerikkalaisen isän - näyttelijä Anthony Quinn (1915-2001) - poika Lorenzo Quinn (s.1966) on tunnettu kansainvälinen nykytaiteilija, joka eli nuoruutensa sekä Italiassa että Yhdysvalloissa ja joka nykyään asuu perheineen Espanjassa. Didrichsenin taidesäätiön juhlavuotensa kunniaksi tilaama teos Enlightenment on Quinnin ensimmäinen julkinen teos Pohjoismaissa. 

Paljastuspäivänä kahta hopeista kättä esittävä veistos ei ollut parhaimmillaan. Alkuun en ollut edes varma, kuuluivatko hopeanväriset rakennustelineen myös hopeanväriseen taideteokseen. Onneksi purkumiehet kertovat minulle, että kaikki telineet ja pressut kannetaan pois iltaan mennessä :) 

Hopeakädet vaatinevat toisen - rauhallisen - tutustumisen. Vielä en saanut niihin oikein mitään kosketusta… Mutta mieleen ne jäivät, mikä sekin on merkityksellistä…

Moorea ja muuta

Henry Moore: Three piece reclining figure: draped 6/9, 1975

Didrichsenin taidemuseon perustaneet Marie-Louise ja Gunnar Didrichsen hankkivat ensimmäisen Henry Mooren veistoksen vuonna 1960 arkkitehti Viljo Revellin suosituksesta. Revell oli pari vuotta aiemmin suunnitellut perheen Kuusisaareen valmistuneen talon ja hänen mielestään rakennus olisi täydellinen vasta, kun sen pihalla olisi Mooren pronssiveistos Reclining figure on pedestal.

Viljo Revell ja brittiläinen kuvanveistäjä olivat ystävystyneet Torontossa, jonne oli valmistumassa Revellin suunnittelema kaupungintalo ja sitä ”täydentämään” kaupunki oli tilannut Mooren kookkaita veistoksia. Miesten ystävyys johti siihen, että myös Didrichsenit innostuivat Henry Mooren teoksista. Ja Reclining figure on pedestal (Lepäävä hahmo jalustalla) tervehtiikin vierailijoita kunniapaikalla Kuusisaaren museon sisääntulon läheisyydessä - atriumpihaa hallitsevan uima-altaan vieressä (täällä). Tämä Didrichsenin ensimmäinen Moore oli myös koko Suomen ensimmäinen Moore :)

Tämän jälkeen museon kokoelmiin on hankittu lisää Henry Mooren (1898-1986) veistoksia, joista moni oli esillä museon uudessa Modernia! -kokoelmanäyttelyssä. Näyttelyssä oli myös mm. espanjalaisen Pablo Picasson litografioita ja venäläisen Wassily Kandinskyn (1866-1944) akvarelleja. Ja tietenkin useampi Helene Schjerfbeckin maalaus, joita Didrichsenin kokoelmasta löytyy toistakymmentä. 

Ja yksittäisiä teoksia muilta tunnetuilta 1900-luvun taiteilijoilta. Minulle tuntemattomampi oli ranskalainen Maurice Blanchard (1903-1969), jonka värikkääseen ja leikkisään öljymaalaukseen tykästyin :) 

Myös nuorena kuolleen Ahti Lavosen (1928-1970) suurikokoinen maalaus kiinnosti. Alkuun etenkin siksi, että Ahdin puoliso oli ollut taiteilija Maija Lavonen, jonka ryijyihin ihastuin talvella Designmuseossa (täällä). Mutta minua viehätti myös nähdä, kuinka hyvin tämä kolmivärinen maalaus sopi kotimuseon kalusteisiin. Sitten luinkin esitetekstistä, että teos oli ostettu vartavasten tälle paikalle perheen olohuoneen sohvan yläpuolelle.

Tykkäsin - niin museon uudesta näyttelystä kuin museorakennuksesta (täällä) ja sen puutarhasta.

Pablo Picasso (1881-1973): Le peintre, 1964 

Joan Miro (1893-1983): Femme a la chevelure degaite, 1960

(Nainen, jonka kampaus on sekaisin) - Ihana nimi :)

Maurice Blanchard: Place de Tertre, 1952

Helene Schjerfbeck (1862-1946): Mustasuinen omakuva, 1939

Ahti Lavonen: Composizione plastica II, 1965