Minä elän

Tuusulassa Erkkolaa (täällä) vastapäätä on talo, jossa Aleksis Kivi eli elämänsä viimeiset kuukaudet loppuvuodesta 1872. Lähes 150 vuotta myöhemmin talvella 2022 tämä maalaamaton, pieni lautamökki on kuin vanhasta suomalaisesta maalauksesta. Valkeiden ja puhtaiden nietosten keskellä, lumipeitteisten kuusien ympäröimänä, risuaidan reunustaman maapläntin keskellä. Vaatimattomana, mutta itsetietoisena. Minä elän - edelleen :)

Aleksis Kivi (1834-1872) - syntyjään Alexis Stenvall - kuoli vain 38-vuotiaana tässä veljensä Albert Stenvallin kodissa Tuusulassa. Tätä ennen ensimmäinen suomenkielinen ammattikirjailija oli ollut puoli vuotta hoidossa Helsingissä Lapinlahden sairaalassa mm. mielen sairauksien ja ongelmien takia. Sen aikaisten mielisairaaloiden hoitokeinot olivat nykytiedon valossa epäinhimillisiä ja haitallisia tai jopa vaarallisia. Teemu Keskisarjan kirjassa Saapasnahka-torni - Aleksi Kiven elämänkertomus (2017) hoitoja kuvataan mm. seuraavasti: 

”Lapinlahti pakkomakuutti potilaita kylmissä vesialtaissa verkon alla. Oksennusviinikivi tyhjensi vatsan. Lääkittäessä suunavaaja ruhjoi hampaita ja ikeniä. Vakiovempaimia olivat pakkopaita, pakkomuhvi, pakkonaamio, pakkotuoli, pakkovuode ja pakkokäsineet.”

Syksyllä 1872 Kivi kotiutettiin parantumattomana veljensä pieneen kotiin, jossa räätäliveljen ja tämän vaimon lisäksi asui heidän neljä pientä lastaan. Parin kuukauden kuluttua uudenvuodenaattona Kivi kuoli. Viimeisinä sanoina Aleksis Kiven kerrotaan sanoneen veljelleen: ”Minä elän.” Historioitsija Keskisarja uskoo, että nämä sanat mitä ilmeisemmin on totta eikä tarua.

Aleksis Kivestä ei ole jäänyt yhtään valokuvaa eikä elinaikana maalattua muotokuvaa. Yleisin hänestä liikkuva kuva on taidemaalari Albert Edefeltin piirros (1873). Tämän mallina on ollut Kiven ystävän Albert Forssellin (kadonnut) piirros, jonka tämä puolestaan oli luonnostanut neljä vuorokautta kuolleena olleesta Kivestä ennen kirjailijan hautaamista.

Aleksis Kiven kuoleman 150 juhlavuoden 2022 teemana Tuusulan museoissa on osuvasti mielen hyvinvointi. Minä elän - edelleen :)

Albert Edefelt: Aleksis Kivi (1873)

Väriä Erkkolassa

Väriä alakerrassa.

Piipahdin Tuusulassa - kolme varttia Hesasta - ja tutustuin yhteen Tuusulanjärven taiteilijakodeista, runoilija J.H. Erkon Erkkolaan. Lähistön neljä muuta taiteilijakotia/kotimuseota olivat helmikuussa kiinni: kirjailija Juhani Ahon Ahola, taidemaalari Pekka Halosen Halosenniemi, taidemaalari Eero Järnefeltin Suviranta ja säveltäjä Jean Sibeliuksen Ainola. Kiinni oli myös viereisellä tontilla oleva Aleksis Kiven kuolinmökki. Halosenniemi avautuu maaliskuussa, mutta Ahola, Ainola ja Suviranta sekä kuolinmökki ovat avoinna ainoastaan kesäaikaan.

Runoilija, kansakoulunopettaja ja kulttuurivaikuttaja Juhana Henrik eli J.H. Erkko rakennutti ystävänsä ja naapurinsa Pekka Halosen suunnitelman ja tämän veljen Antti Halosen rakentaman Erkkolan vuonna 1902. Kansallisromanttinen kaksikerroksinen hirsirakennus, jonka sisäänkäynnin yllä on aittamainen luhtiparveke. 

Perheettömän J.H. Erkon (1849-1906) kuoleman jälkeen Erkkola oli pitkään yksityiskotina, kunnes Tuusulan kunta osti ja kunnosti rakennuksen ja avasi sen museona vuonna 2007 Jane ja Aatos Erkon säätiön avustuksella.

Erkko tuo ensimmäisenä mieleen Helsingin Sanomat. Lehti liittyykin läheisesti J.H. Erkkoon, sillä hänen veljensä Eero Erkko (1860-1927) perusti ystävineen 1880-luvulla suomenkielisen Päivälehden. Lehti joutui sensuurin lakkauttamaksi 1904, minkä jälkeen toimituskunta perusti Helsingin Sanomat. Eero Erkon jälkeen hänen poikansa Eljas (1895-1965) ja pojanpoikansa Aatos (1932-2012) olivat kumpikin Sanoma-yhtiön suuromistajia ja hallitusvaikuttajia toimien myös Hesarin päätoimittajina. 

Helmikuun alussa Erkkola oli tyhjä - paikalla oli vain minä ja lipunmyyjä. Muutenkin talo oli lähes autio. Vähän kalustusta, eikä yhtään  H.J. Erkon aikaista huonekalua, taulua tai koriste-esinettä.

Nykyään Erkkola toimii pienenä näyttelytilana. Helmikuussa talossa oli kuvittaja ja taidemaalari Martta Wendelinin (1893-1986) vähemmän tunnettuja suunnittelutöinä - vaatteita, huonekaluja ja puutarhoja. Wendelin oli oikeastaan se syy, miksi menin Erkkolaa. Martta oli Alma-mummin eli Äitimuorin äidin (täällä) lapsuuden ja nuoruuden ystävä. 

Perjantaina Erkkolassa oli suunnittelutöiden ohella esillä vain jokunen Martan maalaus. Täytyy palata kesäkuussa, kun museossa avautuu Täällä jossain - Martta Wendelinin elämää ja taidetta sotien aikaan -niminen uusi näyttely.  Ja sillon pystyn tutustumaan myös muihin alueen kiinostaviin taiteilijakoteihin :)

Onneksi Erkkolassa oli ainakin kolme iso ja upeaa kaakeliuunia, joita kelpasi ihastella :):) Rakennus itsessään oli makuuni liian tumma ja ”ahdas”. Tavataan kuitenkin uudelleen kesällä Martan maalausten äärellä :)

Talvinen Erkkola

Väriä yläkerrassa. 

Outo odotus

Kaivopuistossa puiston Neitsytkadun puoleisessa päässä on runsaat kymmenen vuotta ollut yli kolmemetrinen naisfiguri. Kuvanveistäjä Pekka Jylhän (s.1955) kiillotetusta pronssista tehty veistos, jonka nimi on Odotus - Äidin rakkaus on suurin (2010). Raskaana oleva, nuori nainen katsoo merelle - ja odottaa.

Patsas on matalalla kalliolla ilman jalustaa, mikä sopeuttaa sen mukavasti ympäröivään puistoon. Parin metrin päässä pitsihameisesta naisesta on pronssinen pallo, jota ei heti osaa yhdistää patsaaseen. Esittelytekstin mukaan pallo on rantapallo, vaikka minusta pallo muistuttaa ennemminkin pommia.

(K-kauppiaiden) Kesko on lahjoittanut patsaan Helsingin kaupungille äitienpäivänä 2010. Jännää ja kivaa patsaassa on se, että sekä naisen onton pitsihameen että rantapallon sisään on asetettu valot, jotka syttyvät iltaisin. 

Iltavalaistusta lukuunottamatta patsas ei ole koskaan ollut makuuni. Taideteoksessa on ollut jotain hämmentävää ja pelottavaa, neuvostotaiteesta muistuttavaa…

Aallon - ja Valon - päivä

Tänään Alvar Aallon synnyinpäivänä juhlistetaan suomalaisen arkkitehtuurin ja muotoilun sekä Alvar ja Aino Aallon päivää. On jopa uusi liputuspäivä, mikä sopiikin helmikuiselle Valon nimipäivälle. Valon ja Aaltojen juhlaa :)

Tykkään Aaltojen arkkitehtuurista ja muotoilusta, mutta lasinen perus-Aalto-vaasi ei ole koskaan ollut mieleeni. Sitä en voi kuitenkaan kieltää, etteivät kukat istuisi hyvin perus-aallossa. Vaasiin voi asetella kauniisti niin pari yksittäistä kukkaa kuin isomman kimpunkin. Myös minun on tunnustettava, että antipatiastani huolimatta vaasi on onnistunutta muotoilua.

Tänään Äitimuorin opaali aalto-vaasi täyttyi kotimaisilla tulppaaneilla, jotka vein hänen ilokseen. Olin asettanut kukat toiseen vaasiin, mutta kukista ja niiden asettelusta edelleen tarkka Äitimuori halusi ehdottomasti, että vaihdan vaasin. 

”Aalto ja tulppaanit yhteen soppii”, totesi Äitimuori. Mitäpä sitä kieltämään :)

Nauru pidentää ikää

Äitimuori (93v) siskonsa (91v) kanssa kesällä 2021

Minä olen

Pitkänen-Walter: Rikkoutuneita eleitä - eri valossa III, 2005-7

”Myös maalauksissa jokin ’liian hauras kuvaksi’ pyrkii tulemaan ilmaistuksi.”

”Maalauksen luonne kiteytyy paradoksiin: kuvan maalaaminen tarkoittaa kuvan rikkomista.”

Otteita taidemaalari, professori Tarja Pitkänen-Walterin Liian haurasta kuvaksi - maalauksen aistisuudesta -nimisen kuvataiteen väitöskirjan (2006) tiivistelmästä (täällä). Valokuvat ottanut taiteilijan näyttelystä Helsingin taidehallissa (täällä).

Pitkänen-Walter: Minä olen, 1998

Järki narikkaan :)

Käyn usein Helsingin taidehallissa. Mukava tila, jossa erilaiset näyttelyt pääsevät kivasti esille. Helppo pistäytyä - keskellä Hesaa Nervanderinkadun alussa Etu-Töölössä.

Pari viikkoa sitten taidehallissa avattiin Tarja Pitkänen-Walterin retrospektiivinen näyttely, johon on kerätty taiteilijan töitä viimeisen 40 vuoden ajalta. Kolmiulotteisia maalauksia ja yltäkylläistä väriä. Betonia, muovia, pellavaa, mehiläisen vahaa. Pienestä punaisesta pisteestä (jota luulin alkuun varausmerkiksi) tilaa ottaviin rakennelmiin, joista osa kiipeää seinille ja kattoon, osa valuu vapaasti lattioille. 

Taidemaalari Tarja Pitkänen-Walter (s.1960) vaikuttaa aikaansaavalta ja mielenkiintoiselta ihmiseltä. Hän on sekä taiteilija että opettaja ja tutkija. Maalaustaiteen professori Taideyliopiston Kuvataideakatemiassa ja kuvataiteen tohtori, jonka väitöskirja 2006 käsitteli mm. maalauksien moniaistisuutta, tilallisuutta ja psykoanalyyttista tulkintaa. 

”Laajennetuissa” maalauksissaan Pitkänen-Walter sekoittaa ennakkoluulottomasti eri materiaaleja ja tekniikoita. Hänen toiveenaan on, että taideteosten katsoja/kokija löytäisi yhteyden teoksiin enemmin aistimusten kuin ajattelun kautta. Teoksia lähestyttäisiin ajan kanssa aisteilla kokien, ei älyllisesti punniten.

Taidehallin huoneissa oli useita irrallisia tuoleja, joihin - ainakin osaan - katsoja/kokija sai istua ikäänkuin teosten joukkoon. Itse kokeilin eräässä nurkassa olevaa isoa punaista keinutuolia, jossa oli mukava syventyä tutkimaan ja aistimaan kaunista ja korkeaa näyttelytilaa, ajatuksella - tai tunteella:) - ripustettuja taideteoksia ja ohi vaeltavia näyttelyvieraita. 

Taideteosten moniaistillisuutta korostettiin sillä, että pariin teokseen oli yhdistetty ääntä - toiseen linnunlaulua ja toiseen porakoneen jyrinää. Ei täysin minun makuuni, sillä etenkin porakoneen käynnistyessä ääni kuului häiritsevästi kaikissa taidehallin tiloissa.

Koin pienenä ongelmana :) sen, että osa tuoleista kuului todennäköisesti taideteoksiin eikä niihin (ehkä) saanut istua. Ainakin yhdessä huoneessa vartija opasti, että tietty tuoli oli istumakiellossa. Tämän jälkeen minulta jäi moni istuin kokeilematta, kun en enää tiennyt mihin sai istua ja mihin ei. Olisin kovasti halunnut kokeilla esimerkiksi keskimmäisen huoneen roosan väristä, pehmeän kutsuvaa tuolia. Itseni lisäksi en nähnyt kenenkään muun istuvan näyttelytilan tuoleissa…

Maalauksellisia mietteitä -nimisen näyttelyn värikylläiset taideteokset aikaansaivat  minussa iloa, hymyä ja keveyttä, mutta myös ihmetystä ja hämmennystä. Jokunen herätti jopa surua tai ärtymistä ja osa ei koskettanut mitenkään. Joka tapauksessa viihdyin ja nautin. Aistit avoinna - pääosin :)

Taiteilijan hampaat, 2001

Eka huovutus - kiitos Kaisun

Huomasin Kaisun Tau(v)onpaikka-nimisessä blogissa helpon tuntuisen ohjeen huovutetuista villalapasista (täällä). Huovutus on ollut minulle täysin vieras juttu eikä aiemmin ole tuntunut yhtään omalta. Kaisun postaus kuitenkin houkutteli kokeilemaan. Ja onnistuin hienosti :):)

Neuloin tumput - Kaisun ohjeen mukaan - täysvillaisesta (100%) Lettlopi-langasta numero viiden sukkapuikoilla seuraavasti:

• Luo 40s ja jaa ne neljälle puikolle. 
• Neulo 3 krs helmineuletta eli joka toinen silmukka oikein ja joka toinen nurin, ja seuraavalla kerroksella sama mutta oikean silmukan päälle nurja ja nurjan päälle oikea.
• Neulo 30 krs oikeaa ennen peukaloa ja varaa peukalolle 7s. 
• Neulo vielä 30 krs oikeaa ja tee lopussa kärkikavennukset jokaisen puikon lopussa. 
• Neulo peukaloa varten (kolmella puikolla) 14 krs ennen kärkikavennuksia joka puikon lopussa. 
• Helppo peukalon ohje löytyy mm. täältä.
• Huovuta valmiit lapaset pesukoneessa 40 asteen normipesussa. 

Tumput siis onnistuivat yli odotusten. Superhelppo ja selkeä ohje :) Ja olivat vielä supermukavat ja käteen sopivat. Yllätyin positiivisesti. Aloitin jo toiset, ja rohkeasti kahdella värillä :)

Viekkukaveri :)

Hauraita hetkiä

Arnold Newman (1918-2006): Marilyn Monroe, 1962

”You don´t take pictures with your camera. 

You take pictures with your mind and your heart.”

Arnold Newman 

Michael Somoroff (s.1957): Arnold Newman, 1978

Lisää valokuvaaja Arnold Newmanin upeita valokuvia löytyy Salon Taidemuseossa (täällä).