Lasinen joulu

Vanhan raatihuoneen tiloissa toimivassa Porvoon museossa (täällä) on esillä muotoilija Saara Hopea-Untrachtin (1925-84) esineitä, pääosin lasiastioita. Rakennuksen kolmannessa kerroksessa on joulupöytä, joka on kokonaan katettu hänen Nuutajärven lasitehtaalle 1950-luvulla suunnittelemillaan käyttöastioilla - joulun henkeen paljon punaista ja vihreää. Pisteenä iin päälle pöydän yläpuolella roikkuu Hopean suunnittelema upea, valtava olkihimmeli. Kaunista ja nostalgista.

Porvoolainen Saara Hopea oli moniosaaja ja maailmanmatkaaja. Lasimuotoilun lisäksi hän oli kouluttautunut sekä huonekalujen että korujen suunnitteluun. Avioiduttuaan kultaseppänä ja valokuvaajana työskennelleen Oppi Untrachtin kanssa hän asui vuosia mm. Yhdysvalloissa, Intiassa ja Nepalissa.

Saaran värikkäät lasiesineet olivat kiva lisä mukavaan Porvoon päiväämme (täällä).

Päivä Porvoossa

Jos ilta Porvoossa oli ihana (täällä), niin päivä Porvoossa oli pakahduttava ja täynnä jouluhössötystä. Sattumalta olin nimittäin valinnut kaupunkilomamme ajankohdaksi viikonlopun, jolloin kulttuuri- ja kongressikeskus Taidetehtaassa (täällä) järjestettiin perinteiset joulumarkkinat. Ja sehän sopi meille. Vaikka en olekaan erityinen jouluihminen, niin kerran vuoteen katselu ja kiertely jouluihmisten ja -tavaroiden keskellä on ihanaa. Ja Taidetehdas sopi tähän tarkoitukseen kuin nenä päähän :):) Paljon hyväntuulisia ja keskustelunhaluisia myyjiä, joista monet olivat tulleet kauempaakin ja esittelivät pääosin itsevalmistamiaan tuotteita laidasta laitaan. Väkeä oli valtavasta, mutta sekään ei kiertelyä pahemmin haitannut.

Vanhaan kaupunkiin palattuamme kiertelimme hetken jouluisia kujia, kunnes nälkä ajoi meidät ruokapaikan hakuun. Se osottautui enemmän kuin ongelmaksi. Väkeä oli valtavasti liikkeellä ja lähes kaikkiin keskustan ravintoloihin oli pitkä jono. Inhoan ravintolaan jonottamista, mutta tyttärteni huumorilla selvisin.

Lopulta istuin Rihkamakadun meksikolais-saksalaisessa Zum Beispiel -ravintolan (täällä) takahuoneessa vauvaperheiden keskellä maistellen munakoisoburgeria, joka ei ihan mätsännyt makuuni. Mutta hälystä huolimatta palvelu pelasi, viineissä jaksettiin neuvoa ja ympäristö oli kiva. Ja seura mitä parhain - eli loppujen lopuksi ei valittamista. Paitsi jonot... Niitä riitti sisäänpääsyjonon jälkeen niin ruokaa tilatessa, lisäketsuppia hakiessa kuin ruokia maksaessakin. Jonoja, jonoja ja vielä kerran jonoja.

Jotain hyvää jonoista: Lisäketsuppijonossa edessäni oli kaunis nainen, joka tummilla isoilla silmillään tuijotti minua aikansa, kunnes kysyi: ”Oletko Anni? Olen Tuire.” Aina rohkea Tuire. Asuimme lapsuudessa viereisissä taloissa Kulosaaressa, ja viimeksi olemme nähneet kun minä olin 15- ja hän 10-vuotias. Uskomatonta että hän tunnisti minut. Loppujonotus kuluikin siivillä hämmästellen ja muistellen.

Auringon laskiessa ja päivän hämärtyessä näimme upean luonnon näytelmän, jonka ikuistaminen kännykkäkameralla ei onnistu. Kaksi valtavaa kottaraisparvea tanssi taivaalla useita kymmeniä minuutteja muodostaen jatkuvasti vaihtelevia kuvioita, ympyröitä ja ketjuja. Edestakaisin liikkuen lentäen vaihtuvissa kurinalaisissa muodistelmissa, joiden tummuusaste vaihteli valosta riippuen - kuin mustavalkoiset revontulet. 

Upea päätös upealle päivälle. Kiitos Porvoo ja Tyttäreni - toitte iloa ja lämpöä elämääni!

Ilta Porvoossa

Epätasaisia mukulakiviä ja kasapäin jouluvaloja. Joenrannassa pieni ja tyhjä, mutta kodikas ja lämmin Cafe Cellar (täällä), jossa aloitimme illan punaviiniglögeillä. Mäen päällä upeasti valaistu kivikirkko, jossa kuuntelimme ilmaiseksi tunnin verran kirkkokuoron esittämiä heleitä joululauluja - plussana neljä siroa tanssiopistolaista, jotka tanssivat täpötäyden kirkon keskikäytävällä.

Joen toisella töyrällä Näsin kartano, jossa ihastelimme Jukka Rintalan käsittämättömän kauniita ja taidolla valmistettuja iltapukuja. Kirkkopihan reunassa kaksikerroksinen ravintola SicaPelle (täällä), jossa herkuttelimme kuuden ruokalajin illallisella. 

Tätä kaikkea oli jouluun valmistuva Porvoo, jossa olin yöretkellä Opiskelijatytön ja Suomessa joulua viettävän Lontoontytön kanssa. Harvoin on ilta mennyt niin nappiin. Hurmaannuimme kaikki sekä Rintalan juhlapukujen upeista väreistä, Kellaribaarin ”salakapakkamaisuudesta” että Tuomiokirkon korkeuteen kohottavista holveista.

Ja pisteenä iin päälle oli SicaPelle, jossa ei löytynyt mitään valittamista. Herkuimmalta maistuivat lempeä kukkakaali spelttirisoton kanssa ja ennen varsinaista jälkiruokaa tarjoiltu vahva tryffelijuusto, joka melkein vei kieleni. Jopa epämukavalta näyttänyt matala sohva osottautui mukavaksi ja rennoksi istuimeksi kolmetuntisen dinnerin ajaksi. Ravintolan nimi tulee muuten porvoolaisen kuvanveistäjä Ville Vallgrenin (1855-1940) lemmikkiporsaasta Sikapellestä :):)

Ainoa pikkumiinus retkessämme oli hotelli, jonka varasin liian myöhään. Keskustasta löytyi vapaita huoneita enää hotelli Seurahovista (täällä), joka aikoinaan rakennettiin 1950-70 -luvuilla mainetta niittäneen, Vuoristojen omistaman hotelli-ravintola Seurahuoneen tilalle. Seurahovi oli makuuni liian hajuton, mauton ja ”laatikkomainen”, mutta onneksi superrauhallinen ja aamupalakin menetteli.

Hotellia lukuunottamatta Porvoo antoi parastaan...

Jukka Rintalan juhlapukuja

Sicapellen spelttiä ja kukkakaalia

Aamunavaus 1

Rauhallinen Robertti

Aleksin Suomalaisessa Kirjakaupassa ei ole ollut kahvilaa ennen tätä syksyä. Mutta nytkin kahvila avattiin vain kirjakaupan uuteen toimipisteeseen Aleksanterinkatu 15, eikä Vanhan ylioppilastalon vieressä olevaan kirjakauppaan. 

Mukava kahvila löytyy kuin löytyykin myös vanhasta myyntipisteestä - kunhan sen vain löytää. Kirjakaupan myyjä ei kahvilaa kysyessäni osannut minua sinne opastaa, vaan neuvoi kävelemään Aleksia eteenpäin heidän omaan uuteen toimipisteeseensä. Aivan vanhan Suomalaisen kyljessä löytyy kuitenkin pieni Robert’s Coffee, jonne pääsee sekä suoraan kirjakaupan ensimmäisestä kerroksesta että kulman takaa Kolmen Sepän Käytävän kautta. 

Kiva roobertti, jossa vain viitisen pöytää, ystävällinen palvelu, iltapäivälähdet ja rauhallinen tunnelma. Näkymä sekä kirjakauppaan että Kolmen Sepän Käytävään. Mukava soppi kahvin hörppäilyyn kirjaostosten lomassa...

Joulukuuta Hesassa

Mantan joulumarkkinat

Me onnistuimme

Kuvassa vielä hermoillemme bäkkärillä odotellen pääsyä Oodin avajaisiin esittämään vajaa tunnin mittaista osuuttamme Hanna Brotheruksen modernissa tanssiteoksessa Oodi metsälle. Yli 30 innokasta eläkeikäistä kokovalkoisissa: paperisuikaleista ja kirjansivuista valmistetut yläosat, valkoiset housut ja tossut sekä valkoiseksi maalatut käsivarret, naama ja hiukset.

Jännitys iskee toden teolla juuri ennen lavalle astumista. Jalat tärisevät, sydän pomppailee ja keskittyminen herpaantuu. Apua, miten tästä selvitään? Pystynkö ilmentämään mitään muuta kuin ulkoaopittuja mekaanisia liikkeitä - tai edes niitä?

Sibelius-lukion kamarikuoro alkaa laulaa asteasteelta voimakkaammin, ja sekasortoinen mieleni tasaantuu pikkuhiljaa. Tuttu melodia ja maaginen, rytminen liikkeemme rauhoittaa ja esityksen edetessä jännittyneet lihakseni rentoutuvat. Loppua kohti huomaan liikkuvani rauhallisesti ja rehellisesti - musiikin ja tunteideni ohjaamana. Ja nauttivani.

”Minä tuen sinua ja sinä tuet minua. Onnistumme yhdessä.”, hoimme harjoituksissa Hannan, Johannan, Sallin ja Mirnan johdolla (täällä).

Ja me onnistuimme!

Löytyihän Lie-mi

Opiskelijatyttö pyysi Ukin ja minut kanssaan syömään Sörnäisiin Lie Mi -nimiseen vietnamilaiseen ravintolaan (täällä). Ruoka oli värikästä, kaunista ja hyvää - eikä liian rasvaista. Kunhan ensin löysin ravintolan... 

Lie-mi on niittänyt suosiotaan aiemmin Kampissa ja Töölössä ja kolmas ravintola on avattu Hämeentien ja Käenkujan kulmaan vasta pari kuukautta sitten. Huomaamaton sisäänkäynti on entisen Osuustukkukauppa OTK:n pyöreäkulmaisen, yhdeksänkerroksisen päärakennuksen kulmasta, mutta ravintola avautuu vasta jyrkkien rappusten alapäässä. Katutasossa peitetyt isot ikkunat luovat mielikuvan lähinnä hylätystä huoneistosta, ja tietämätön ohittaa helposti...

Mutta sisään kannattaa astua. Värikäs, nuorekas ja rento paikka, jossa mukava palvelu. Ja ainakin tilaamamme runsaat tacot maukkaine ”lättyineen” maistuivat meille kolmelle.

Museoita kerrakseen

Edgar Degas: Little Dancer Aged Fourteen 

Kolmepäiväisen Köpiksen reissun aikana kävin tavoistani poiketen jokaisena päivänä museossa. Tavallisesti kaupunkilomiini kuuluu kilometrikaupalla päämäärätöntä kävelyä ja tahallista ”eksymistä” ja keskimäärin vain yksi museo per reissu. Tällä hetkellä Ukin jalat kestävät vain lyhyitä kävelyjä, joten Köpiksessä kävelyt vaihdettiin museoihin :):) Kivaa näinkin...

Cisternernen (täällä) ja Louisianan (täällä) lisäksi ehdimme tutustua Tivolin vieressä olevaan mahtipontiseen Glyptotekiin (täällä), jonka Carlsberg-panimolla rikastunut Carl Jacobsen (1842-1914) rakennutti vuosina 1888-97. Panimomiljonääri lahjoitti myös kokoamansa mittaamattoman arvokkaan ja valtavan taideaarteistonsa museon omaisuudeksi. Museon virallinen nimi on muuten Ny Carlsberg Glyptotek. Glyptoteekki tulee kreikan kielestä ja tarkoittaa veistostaiteen kokoelmaa (glypton = veistetty kuva ja theke=säilytyspaikka) ja esillä onkin poikkeuksellisen paljon veistostaidetta.

Kiersimme ranskalaisen Odilon Redonin (1840-1916) monihuoneisen Into the Dream -näyttelyn, joka ei minua outoinen kuvineen ja psykologisine viitauksineen puhutellut. Sen sijaan Redonin aikalaisen Edgar Deganin (1834-1917) tanssijapatsaita oli mukava katsella. Yli 150 pienemmän patsaan lisäksi näytteillä oli Degasin ehkä tutuin teos - metrin korkuinen pronssinen balettityttö tyllihameineen ja silkkirusetteineen.

Valmistuttuaan 1880-luvulla Degasin balettityttö sai ristiriitaisen vastaanoton mm. realistisuutensa (balettityttöjä ei tuolloin arvostettu) ja toteutuksensa (tekstiilejä patsaalla) takia. Olen ennen Glyptoteekkia katsellut pronssista balettityttöä mm. Pariisin d’Orsayn museossa ja jäin ihmettelemään, miten patsas on nyt Kööpenhaminassa. Googletus auttoi asiassa...

Alkuperäinen Degasin balettityttö on tehty vahasta, ja se on nykyään Yhdysvalloissa yksityiskokoelmassa, eikä sitä patsaan haurauden takia kuljeteta näyttelyihin. Taiteilijan kuoleman jälkeen perijät teettivät balettitytöstä 28 pronssivedosta, joista puolet ovat erivärisine tutuineen esillä tunnetuissa museoissa ympäri maailmaa ja puolet yksityiskokoelmissa.

Glyptoteekin ala-aulassa on kodikas kahvila sekä rehevä ja korkea talvipuutarha, jonne mahtuu mm. kaksi yli kymmenmetristä palmua. Muutenkin mahtipontisuudestaan huolimatta rakennus on vaeltelun arvoinen portaikkoineen, sokkeloineen ja kauniine värikylläisine huoneineen, vaikka museon yli 10 000 taide-esinettä ei niin kiinnostaisikaan.

Poikkeuksellisen ihana ja ”normaali” Redonin maalaus. 

Tuttua ja turvallista

Cecily Brown: Where, When, How often and with Whom

Lousianan taidemuseon maalaukset, veistokset ja tilateokset olivat helposti lähestyttäviä, mikä lienee Lousianan konseptikin. Tavalliselle tallaajalle jää museosta hyvä ja ehkä joskus kosketettukin mieli. Esillä olleet teokset pysyttelivät pääosin tutussa ja turvallisessa - ei mitään rajoja rikkovaa tai hätkähdyttävää. Ja tämä sopi hyvin minulle... 

New Yorkissa yli 20 vuotta asuneen englantilaisen Cecily Brownin (s.1969) laajan maalausnäyttelyn lisäksi esillä oli mm. lukuisia sveitsiläisen Alberto Giacomettin (1901-66) tuttuja laiheliinipatsaita ja Suomessakin näyttelyn pitäneen (täällä) japanilaisen Yayoi Kusaman (s.1929) leikkisä pilkkuhuone.

Mielenkiintoinen, joskin edelleen tuttu ja turvallinen, oli kuun valloituksesta kertova näyttely, jossa taiteen ja tieteen keinoin kuvattiin ihmisten käsityksistä kuusta ja avaruudesta alkaen 1700-luvulta ja päätyen Neil Armstrongin ensimmäisiin askeliin kuun pinnalla 1969.

Tykkäsin myös siitä, että museo on pääkaupungin ulkopuolella, jolloin käynnistä muodostuu erityinen retki niin paikallisille kuin turisteillekin. Kööpenhaminasta on helppo ja edulliinen junamatka Humblebaekin asemalle, josta vielä lyhyehkö kävely museolle. Meidän marraskuista kävelyä säesti upea ja voimakas lehtipuiden humina - harvinaista herkkua kaupunkilaismummille.