Naparetki makuuni

Bea Uusman Naparetki - Minun rakkaustarinani (Like 2015) on hurmaava ja taitavasti työstetty, Petri Stenmanin suomentama tietokirja. Kirja, joka on paljon enemmän kuin tietokirja. Pohjimmiltaan Naparetki on kirja intohimosta. Mutta myös dekkari, jossa tappaja selviää viimeisillä sivuilla. Ehkä. "Kaikki tässä kirjassa on totta. Paitsi sivut 253 ja 254." 

Uusma on ruotsalainen 49-vuotias lääkäri, kuvittaja ja kirjailija, jolle vuoden 1897 Andreen naparetkikunta ja sen kohtalo on ollut monivuotinen pakkomielle. Kolme tukholmalaismiestä, jotka katosivat yli sata vuotta sitten matkatessaan vetykaasupallolla Pohjoisnavalle. Heidän jäännöksensä löytyivät yli 30 vuotta myöhemmin, mutta yrityksistä huolimatta selvää kuvaa retken tapahtumista ei ole saatu.

Uusman kirja liikkuu hienosti kahdessa eri ajassa. Kokemattomien retkeilijöiden henkilökohtaisia kirjeitä ja päiväkirjamerkintöjä sekä kirjailijan seikkaperäisiä tutkimuksia, matkoja ja tunteita vuosien saatossa hänen porautuessaan yhä syvemmälle miesten elämään ja kuolemaan sekä retken tapahtumiin.

Selatessa lähes 300 sivuista kirjaa se tuntuu aluksi sekavalta erivärisine sivuineen ja erilaisine fontteineen, mutta lukiessa kirja yllättää loogisuudellaan. Sekalaisuus muuttuu yllättäen selkeydeksi. Ja aluksi epämääräisiltä näyttäviä vanhoja valokuvia lukija alkaakin tutkia innostuneena.

Minut Bea Uusman kirja lumosi täysin. Olenhan - itse nojatuolia ja turvallisuutta rakastavana - intohimoinen seikkailijoiden ja naparetkien ystävä (täällä ja täällä). Ja ihailen ihmisiä, jotka ovat intohimoisen innostuneita jostain yllättävästä, jopa oudosta asiasta. Kuten kolmen 1800-luvulla eläneen miehen epäonnisesta naparetkestä.

Pögötti

Kuvassa isä, minä, äiti ja Sisko kesällä 1956. Perheen autona oli siniharmaa, neliovinen Peugeot 206, joka vuonna 1962 vaihtui vaaleaan, pitkäperäiseen Peugeot 403 -autoon. Jälkimmäinen ostettiin säästösyistä viisi takaikkunaa peitettyinä. Tällööin auton sai rekisteröidä pakettiautona, ja ymmärtäkseeni pakettiauton autovero oli selvästi pienempi kuin henkilöautosta maksettava. Ikkunoiden peitteet sai poistaa 6-12 kuukauden käytön jälkeen, joten alkuun me lapset istuimme takapenkillä ulos näkemättä. Muistaako kukaan?

Rusetit ja rusettinauhat olivat pikkutytöille tärkeitä, etenkin 1950-luvulla. Niitä oli monen värisiä ja levyisiä - aamulla valittiin mieleinen. Äitimme oli käytännöllinen työssä käyvä nainen, eikä meillä siskon kanssa ollut pitkää tukkaa eikä lettejä. Mutta rusetit sai ja piti olla! Niistä kauneutta rakastava äitimmekin piti.

Joulua kohti 1

Hankin ohuesta metallilangasta tehdyn kranssin kolme vuotta sitten Ornamon myyjäisistä (täällä). Kranssi pikkuruisine lasihelmineen koristaa sisääntuloamme ympäri vuoden. Joulun aikaan lisäilen siihen jouluisia koristeita. Mitä milloinkin: tonttuja, havuja, palloja. Tänä vuonna keksin kukkakaupasta marjaisan mistelioksan, jonka sidoin joulunpunaisella silkkinauhalla kranssiin. 

Metallisesta ovikoristeesta tuli jouluinen, herkkä ja tyylikäs. 

Lyhdyt esiin

Pestynä ja puunattuna jokainen löysi paikkansa portin ja sisääntulon ympäristöstä.

Kirjalöytöjä

Lauantaina ennen myrskyä piipahdin Korkeavuorenkadun antikvariaatissa (täällä). Löysin pari oivaa joululahjakirjaa itselle ja läheisille, mutta ne paljastan vain Joulupukille.

Omaan kirjahyllyyn jäävä, todellinen löytö oli Kirsi Kunnaksen Puupuu ja Käpypoika (WSOY 1972), joka maksoi kahdeksan euroa. Vuonna 1956 ilmestynyt Kunnas-suosikki Tiitiäisen satupuu ei minuun koskaan iskenyt täysillä, vaikka kirjaa lapsilleni luinkin. Sen sijaan Puupää ja Käpypoika sulattaa minut. Metsästä, eläimistä ja puutiaisista kertovat fantasiarunot lumoavat. Viehätyn myös tavasta, millä 38-sivuisen kirjan erilliset runot nivoutuvat toisiinsa - seuraava runo alkaa siitä mihin edellinen päättyy. Lisäksi kirja on kauniisti taitettu ja mukavasti nidottu, ja paksuja sivuja on mukava käännellä. Värikkäät kuvat on piirtänyt kirjailijan 13-vuotias poika Martti Syrjä, joka nykyään tunnetaan muusikko Eppu Normaalina. Parempaa pikkulasten kirjaa saa hakea!

Lisäksi löysin kymmenellä eurolla Tauno Karilaksen 1960-luvulla lyhentäen suomentaman Robinson Crusoe -kirjan (Valistus 1965). Lahja-asuisen (kuten takakannessa mainitaan) ja 259-sivuisen kirjan harvat kuvat on piirtänyt taidemaalari ja graafikko Yrjö Könni. 

Englantilainen Daniel Defoe (1660-1731) kirjoitti Robinsonin jo 1719, ja Wikipedian mukaan kirjasta tuli maailman ensimmäinen bestseller. Suomeksi kirja ilmestyi 1847 Otto Tandefeltin kääntämänä nimellä Robinpoika Kruusen ihmeelliset elämänwaiheet. Tandefelt on Kansalliskirjaston mukaan kirjoittanut ja kääntänyt kymmenkunta muutakin kirjaa ja opasta, mm. vuosi aiemmin ilmestyneen Täydellinen tieto kuinka saadaan enemmän ja parempaa woita kuin tavallisesti - Suomen emännille hyödyksi.

Robinpoika jää Mummin hyllyyn odottamaan pikkupoikien kouluikää, jolloin Mummi aikoo lukea kirjaa pojille ääneen. Minusta myös lukutaitoisille lapsille - ja miksei aikuisillekin - on kiva lukea ääneen. Erilaista kuin hiljaa yksinään lukiessa - niin lukijalle kuin kuulijalle.

KotiKärppä

Muru samoissa maisemissa, joissa pari päivää sitten äkkäsin oikean kärpän (täällä). Suittuna ja siistittynä, sillä viime lauantaina Parasystävän tyttären kaveri käytti useamman tunnin Murun turkin selvittämiseen ja ajamiseen. Korvatkin puhdistettiin ja kynnet lyhennettiin. Upea tuli kuten kuvasta näkyy!

Sain mukavalta ja topakalta nuorelta naiselta tukun turkin kotihoito-ohjeita, joten nyt täytyy Mummin ryhdistäytyä. Vie vain pari minuuttia päivässä...

Kuuntelenko?

Toimittaja Riitta Nykäsen juttu kuuntelun vaikeudesta vanhassa Eeva-lehdessä puhuttelee minua edelleen. Alla juttu hieman lyhennettynä.

Ei ole helppo kuunnella erilaisella temperamentilla varustettua ihmistä. Nopea hermostuu helposti hitaaseen ja perusteelliseen puhujaan. Rauhallista sanailijaa saattaa puolestaan ärsyttää liian tehokas tempo. Vaikeaa on myös kuunnella eri mieltä olevaa puhekumppania.

Hyvä kuuntelija ei keskeytä toista, vaan jaksaa kuunnella loppuun asti. Onko mikään rasittavampaa kuin tulla keskeytetyksi niin, että kuulija ryhtyy puheisiin jonkun muun kanssa ja palaa hetken päästä asiaan näennäisen anteeksipyytelevänä. Tai näplää välillä älypuhelintaan. Tilaisuus kuulla ja tulla kuulluksi on menetetty. 

Kohtaamisesta tulee arvokas, kun on aidosti läsnä ja katsoo puhujaa silmiin. Kelloaan vilkuileva ja haukotteleva keskustelukumppani kertoo jo eleillään, ettei hän ole oikeasti kiinnostunut. Näe ja koe toinen, ja yritä unohtaa hetkeksi itsesi. Älä luokittele, äläkä tuomitse. Älä heti tyrkytä neuvoja. Unohda uskomuksesi, käsityksesi ja ennakkoluulosi. Äläkä kuvittele tietäväsi etukäteen, mitä toinen tulee sanomaan.

Jokainen kohtaaminen voi olla merkittävä ja ainutlaatuinen, jos sille antaa mahdollisuuden: suhtautuu keskustelukumppaniin kuin odottaisi hänen antavan jotain arvokasta, ainutlaatuista ja tärkeää.


Samasta asiasta huomaan kirjoittaneeni myös runsas vuosi sitten (täällä). Eli minulle tämä on erityisen tärkeä juttu. Sellainen asia, johon määrätietoisesti pyrin - onnistuen välillä paremmin ja välillä huonommin - ja johon toivon kaverinkin pyrkivän.

Jos emme Ukin kanssa keskity satasella, niin yhteen edelleen lyödään, sillä Ukki on käänteissään nopea ja helposti kyllästyvä ja minä hidas ja perusteellinen. Kuuntelun perustaidot unohtuvat herkästi kummaltakin. Mutta kuten tanssiessa olen huomannut, niin vanhakin voi oppia.

Pikkuriikki

Helsingin Herttoniemi 2.12.2015

1960-lukua Kulosaaressa

Kulosaaren koti (täällä) ennen 1960-luvun lopussa tehtyä Suurta remonttia. Kuvassa lattialla minun lisäkseni Sisko ja Veli sekä Tampereella asuneet serkkupojat Jussi ja Eero. Istumassa nojatuolissa Äitimuori ja sohvalla Anneli-täti - serkkujen äiti.

Lapset makaavat Äitimuorin tekemällä sinisävyisellä nukkamatolla. Maton päällä Äitimuorin kotoa saatu ns. tupakkipöytä, joka nykyään on Siskon kauniissa kodissa. Edessä vasemmalla näkyy anopinkielen suippoja lehtiä - vakikukka joka kodissa noina vuosina.

Meillä tytöillä on Alma-mummin kutomat villatakit ja pikkuveljellä tyylikäs Marimekon paita. Ja avaimet kaulassa.

Valssaten

Maijan valssiopissa Käpylän Karjalatalolla. Paljon porukkaa, vähän osaavia viejiä. Maija muistutti, että valssi ja hidas valssi ovat kaksi täysin eri tanssia - hidasta valssia opetellessa kannattaa unohtaa perusvalssin askellus. Hitaan valssin keskiössä on pitkä, viipyvä kakkosaskel. Ja ykkösaskel otetaan suoraan menosuuntaan (nainen yleensä suoraan taakse) - myös etenevässä askeleessa.

Naisen vasen kämmen voi olla miehen yläselässä lapaluun päällä tai vaihtoehtoisesti levätä kevyesti miehen oikean olkapään päällä.

Pumpulikäännös alkaa oikean käännöksen alkuosalla, jonka mies aloittaa oik jalalla kääntyen omalle oikealleen (yks, kaks, kol). Tämän jälkeen miehen selkä ja naisen rintamalinja on menosuuntaan. Naisella paino vas jalalla. Seuraavaksi nainen astuu oik jalalla suoraan eteenpäin (nel) valmistautuen käännökseen. Sitten nainen kääntyy päkiöillään astuen ensin vasemmalla ja sitten oikealla jalallaan ja kääntyen omalle oikealleen oikean kätensä alitse liikkuen samalla menosuuntaan miehen ohi (viis, kuus); päätyen alas vas jalalle selkä menosuuntaan (yks) - koko käännös yhteensä puolitoista kierrosta - ja lopuksi oik jalalla viistosti taakse (kaks) ja vas jalka viereen (kol).

Ja sitten nainen vaan liitelee kevyesti miehen viennissä ja tukevassa raamissa:):)