Pikaisesti Turussa

Lauantaina piipahdin junalla Turussa. Reissun ensisijainen syy oli Turun kaupunginteatterissa esitettävä näytelmä Isä, johon olin jo vuoden vaihteessa ostanut liput Turun serkulle ja minulle. 

Taneli Mäkelän tähdittämä Isä oli huikeaa teatteria. Tarina etenevää muistisairautta sairastavasta Andresta ja tämän tyttärestä Annesta. Tarina siitä, miten isä ja tytär yrittivät kumpikin selvitä muuttuneessa ja jatkuvasti muuttuvassa elämäntilanteessa. Harvoin liikutun teatterissa kyyneliin, mutta Mäkelän esittämän Andren hämmennys, ahdistus ja pelko sai kyyneleet poskilleni: Mitä täällä tapahtuu? Kuka sinä olet? Mikä on totta? 

Ja näytelmän lopussa lohduttomin ”Kuka minä olen?” Viimein Andre rauhoittui hoivakodin hoitajan syliin, ja totesi alistuneena: ”Sisälläni lehdet putoavat.”

Joitakin vuosia sitten näin näytelmän kirjoittaneen ranskalaisen Florian Zellerin (s.1979) tekstin The father kirjoittajan itsensä ohjaamana elokuvana, jossa pääosaa näytteli karismaattinen Anthony Hopkins (s.1937). Onneksi en tuota elokuvaa enää täysin muistanut :) joten (elokuvan ja näytelmän) tekstiin valittu näkökulma onnistui uudelleen yllättämään ja hämmentämään minua. Ja tämä lienee myös yksi esityksen tavoitteita…

Katsoja asetetaan kokemaan samaa hämmennystä ja epävarmuutta kuin muistisairas Andre: Miksi Anne on erinäköinen kuin hetki sitten? Kuka tuo mies oikein on? Missä Andren toinen tytär on? Kenen kanssa Anne on naimisissa? Onko totta, että Anne muuttaa Lontooseen? 

Ennen teatteria pistäydyin Aboa Vetus & Ars Nova -museossa Aura-joen rannalla Tuomiokirkon ja kaupunginteatterin välissä. Osa museosta, jota kutsutaan myös lyhenteellä AVAN,  oli suljettu remontin takia. Museon arkeologinen puoli Aboa Vetus avautuu yleisölle huhtikuun alussa ja uudistettu museokahvila/ravintola myöhemmin keväällä. Tämä ei kuitenkaan häirinnyt minua, sillä aikomukseni oli käydä katsomassa ainoastaan Ars Novan toisen kerroksen näyttelysaleissa olevaa Raisa Raekallion ja Misha del Valin Milieu-nimistä yhteisnäyttelyä - suomeksi Ympäristö. 

Kittilässä asuva ja työskentelevä taiteilijapariskunta - Suomen Lapissa syntynyt Raisa ja Espanjan Bilbaossa syntynyt Misha - maalaavat useimmat työnsä yhdessä samalle kankaalle. Värikkäät teokset syntyvät ikäänkuin heidän vuoropuhelunaan. Esitteen mukaan ”Maalaukset avaavat näkymiä paikkoihin,  joissa voi kokea merkityksellisiä kohtaamisia: metsiin, saunaan ja yhteisen pöydän ääreen”. Vain jokunen teoksista puhutteli minua…

Mutta Taneli Mäkelän Isä oli elämys. Kiitos loistavasta toteutuksesta kuuluu näytelmän kirjoittajan ja onnistuneiden näyttelijöiden lisäksi ohjaaja Mikko Koukille, lavastaja Jani Uljakselle ja suomentaja Reita Lounatvuorelle. 

Kiitos heille kaikille - nautin suuresti :)

Misha del Val: Ticket to Finland (Potrait of Raisota), 2013

”Misha painted this portrait of Raisa in Berlin in 2013. They had not seen each other in 13 years. Later that year, Raisa bought the painting from Misha, and with that money he bought a ticket to Lapland. The couple have lived and worked at Kittilä ever since.”

Raisa Raekallio & Misha del Val: Will You Still Love Me When 

You Find Out (That I Can’t Paint)? 2014

Raisa Raekallio: I Am Here, 2020

Kuvakaappaus näyttelyssä esitetystä videosta yhdessä työskentelevästä taiteilijaparista.

Museon sisäänkäynnin vieressä oli kuvanveistäjä Hanna Vihriälän teos Norsuaukio (2011). 

Takaisin kotiin

Alkuviikosta lensin Murun kanssa Espanjasta takaisin kotiin Helsingin Punavuoreen. Oli ihana palata keskelle Suomen kiihtyvää kevättä :) 

Nähdä aamuauringon sarastus edessä olevan kerrostalon takaa. Kokea Kaivarin rannassa meren vaimea pauhu ja häikäistyä vedestä heijastuvasta auringon vanasta. Törmätä yllättäen keltavuokkoryppääseen eiralaisen pienkerrostalon pihassa. Kuunnella varpusten säksätystä Vanhan kirkkopuiston havupuissa. Nauttia talvihiekasta putsatuista jalkakäytävistä…

Ja kohdata metrossa pikkutytön hymy, kun hän yritti ottaa kontaktia kanssani matkustavaan Muru-koiraan. Kevättä koti-Suomessa ei voita mikään :)

Keltavuokkoja eräällä Ehrensvärdintien pihalla Eirassa

Hopeakuusen oksia Vanhassa kirkkopuistossa.

Sateista Madridia

Yksi iltapäivä ja yksi aamupäivä sekä niiden välinen yö kului nopeasti Madridissa. Iltapäivä satoi kaatamalla, ja pakenin sadetta Thyssen-Bornemisza -museoon (täällä). Seuraavana aamupäivänä nautiskelu jatkui toisessa eli Reina Sofia -museossa (täällä). Myös päivien välinen yö meni nopeasti, vaikka katkonaisesti, kuten kotonakin :)

Oikeastaan näin kaupungista vain muutaman korttelin Plaza de Lavapies -aukiolla olleen hotellin ja tästä noin kilometrin säteellä olleiden museoiden ympärillä. Mutta ihastuin ja tykästyin - niin museoihin kuin kaupunkiin. 

Ihastuin keskustan kauniisiin kerrostaloihin, joita koristi lukemattomat ranskalaiset parvekkeet. Tuntui, että kaupungissa ei edes ollut asuinrakennusta ilman parveketta. Ihastuin pikkukuppiloihin ja -leipomoihin ja letkeisiin tapaspaikkoihin, joita keskustassa tuntui olevan joka kulmassa. Puhumattakaan museoista, joihin rakastuin :)

Eikä edes yhden tähden hotellin Ibis budgetin kolkko ja tyylitön aamupalalasikko pilannut kokemustani kaupungista. Muuten yksi tähti takasi siistin ja ikkunallisen huoneen, jossa oli oma vessa ja suihku. Ja yökin oli rauhallinen ja palvelu ystävällistä. 

Mutta silti seuraavalla kerralla valitsen ehkä eri majapaikan…

Vasemmalla hotelli Ibis budget ja oikealla rento ja mukava kuppila Portomarin - 

molemmat Plaza de Lavapies -aukiolla.

Ikkunallinen huone omalla vessalla ja suihkulla…

Halpakaupan kalosseilla oli tällä matkalla käyttöä…

Veistoksia ja muuta…

Alberto (Alberto Sanchez): Bailarina, n. 1927-1929

Maailman kuulujen taiteilijoiden Pablo Picasson (täällä) ja Salvador Dalin (täällä) teosten lisäksi Madridin Reina Sofia -taidemuseossa näin paljon muutakin kaunista ja kiinnostavaa, vaikka en edes kiertänyt kuin ehkä puolet museosta. Mieleeni jäi mm. veistoksia, muotokuvia ja Serran teräspaaseja :)

Minua kiehtoi esimerkiksi espanjalaisen Alberto Sachezin (1895-1962) tanssijapatsas (Bailarina). Erikoisesta materiaalista - värjätystä sementistä ja puusta - työstetty eläväpintainen patsas, josta välittyi tanssin liike. 

Tykkäsin myös niin ikään espanjalaisen Mateo Hernandezin (1884-1949) jäyhästä, luonnollista kokoa olevasta kylpijästä (Banista). Varsinkin kun esitetekstistä luin, että se oli veistetty suomalaisesta graniitista :) Ja kolmas minua viehättynyt veistos oli Pablo Picasson (1881-1973) pronssinen Nainen puutarhassa (Mujer en el jardin), jonka raudasta tehty ”alkuperäisversio” on esillä Pariisin Picasso-museossa.

Reina Sofiassa tutustuin ensi kertaa Madridissa syntyneeseen Jean Grisiin (1887-1927), jonka töitä museossa oli useita. Tykkäsin monesta, kuten muotokuvasta, jonka Pariisissa asunut taiteilija oli maalannut ”epävirallisesta vaimostaan” Josette Grisistä. Sen sijaan Maria Blanchardin (1881-1932) kanssa olin ”ystävystynyt” jo edellisenä päivänä Thyssen-Bornemisza -museossa (täällä). Ja Reina Sofiassa tykästyin miehen kubistiseen, viuhkan kanssa viihtyvään naiseen (Mujer con abanico).

Olin jo poistumassa museosta, kun huomasin, että kaksi alakerran huoneista oli omistettu Richard Serralle. Yhdysvaltalaiselle kuvanveistäjälle, jonka patinoidusta teräksestä tehtyjä paaseja olin syksyllä Suomessa ihmetellyt Kiasma-museon pihalla (täällä). Joten pitihän minun käydä katsomassa, mitä mies oli Madridiin keksinyt :)

Kahdessa huoneessa minua odotti neljä suunnikkaan ja kaksi kuution muotoista teräspaasia - saman oloisia kuin Kiasman pihalla. Mitään muuta huoneissa ei ollut. Kyseessä oli Richard Serran (1938-2024) vartavasten Madridin museota varten tehty teos, jonka nimi oli Equal Parallel: Guernica-Bengasi. Teos, joka oli tehty muistuttamaan Yhdysvaltojen ilmahyökkäyksestä Libyan Bengasiin huhtikuussa 1986. 

Voimakas teoskokonaisuus, josta jotenkin säteili sisääni värinää, kun yksinäni kävelin tyhjässä huoneessa jättipaasien keskellä. Joskin vanhan rakennuksen ikkunoista sisään huoneisiin pyrkivä kevään valo teki minuun lähes yhtä suuren vaikutuksen :)

Näin ja koin paljon Reina Sofia -museossa, mutta paljon jäi näkemättä ja kokematta. Uskon ja toivon, että pääsen vielä toistamiseen käymään tähän yhteen Madridin kolmesta suurmuseosta. Ehkä jo ensi talvena…

Mateo Hernandez: Banista (Kylpijä), 1925

Pablo Picasso: Mujer en el jardin (Nainen puutarhassa), n. 1930-1932

Juan Gris: Retrato de Madame Josette Gris (Rouva JG:n muotokuva), 1916

Maria Blanchard: Mujer con abanico (Nainen tuulettimen kanssa), 1913-1915

Richard Serra: Equal-Parallel: Guernica - Bengasi, 1986

Dali yllätti

Rostro del gran masturbador (Suuren masturboijan kasvot), 1929

Ihastuin Daliin :) Hämmästyin, sillä olen aina pitänyt espanjalaista Salvador Dalia vähän sekopäisenä taiteilijana, jonka oudot maalaukset eivät ole minua kiehtoneet. 

Mutta Madridin Reina Sofia -museossa (täällä) löysin nuoren Salvador Dalin (1904-1989) maalauksia ajalta ennen kuin hänestä tuli maailmankuulu surrealisti. Taiteilija, jonka surrealistiset - ”oudot” unenomaiset, mystiset ja epätodelliset - maalaukset ja erikoiset markkinointitempaukset herättivät kiinnostusta ympäri maailmaa. 

Tykästyin etenkin 21-vuotiaan Dalin pikkusiskostaan Ana Mariasta (1908-1989) maalaamiin muotokuviin Tyttö ikkunan ääressä ja Sisareni muotokuva - molemmat vuodelta 1925. Levollisia ja tasapainoisia. Myös samana vuonna maalattu Perrot soittaa kitaraa puhutteli minua.

Eikä seuraavana vuonna 1926 maalattu ja surrealismiin jo kallellaan oleva Asetelmakaan ollut yhtään paha, vaan oikeastaan päinvastoin :) Ja kun nämä Dalin teokset nähtyäni palasin uudelleen katsomaan taiteilijan ensimmäisiin varsinaisiin surrealistisiin töihin kuuluvaa Suuren masturboijan kasvot -öljymaalausta, ei se enää tuntunutkaan niin sekopäiseltä, vaan lähinnä kiehtovalta…

Maalausten lisäksi Dali teki useita surrealistisia veistoksia, loi lasi- ja korutaidetta, suunnitteli muotia sekä oli mukana monissa elokuvaprojekteissa. Aikaansaava mies, jonka elämänkumppani, muusa ja malli vuodesta 1929 oli Gala Dali (1894-1962). Nainen, joka alkujaan oli venäläinen emigrantti nimeltään Elena Ivanovna Diakonova ja joka pariskunnan tavatessa oli naimisissa ranskalaisen runoilijan Paul Eluardin kanssa. 

Salvador Dali oli taitava ja tuottoisa kuvataiteilija, joka muistetaan usein paremmin suippoviiksisenä ja huomionkipeänä kansan naurattajana. Vauras mies, joka kuoltuaan testamenttasi omaisuutensa ja teoksensa Espanjan valtiolle. 

Yllätyin, että tällä kertaa Dali kiehtoi minua ja hänen teoksensa pysäyttivät…

Figura en una ventana (Tyttö ikkunan ääressä), 1925

Retrato de mi hermana (Sisareni muotokuva), 1925

Pierrot tocando la guitarra (Pierrot soittaa kitaraa), 1925

Naturaleza muerta (Asetelma), 1926

Sairaalasta museoksi

Toisena Madrid-päivänä heräsin sateettomaan aamuun, joten aamupalan jälkeen kävelin runsaan kilometrin matkan hotellilta kaupungin päärautatieaseman vieressä olevaan Reina Sofia -museoon. Ensisijaisena päämääränäni oli museon päärakennuksen toinen kerros, jonka yhdessä huoneessa on jo yli 30 vuotta ollut esillä Pablo Picasson (1881-1973) kuuluisa Guernica (täällä). 

Reina Sofia -museo on virallisesti avattu 1992 entisessä kaupungin sairaalassa. Alkujaan rakennuksen suunnitteli Francisco Sabatini (1721-1797) ja kumppaneineen 1700-luvulla, mikä edelleen näkyy mm. komeina pitkinä kaarikäytävinä sekä suojaisana puutarhapihana. 

Uskomatonta, että rakennus toimi todella sairaalana vuoteen 1965 asti. Tämän jälkeen se oli vuosia ”hukkakäytössä”, kunnes 1980 rakennusta alettiin kunnostaa museoksi. Museoksi, joka nimettiin silloin Espanjan kuningattarena olleen Sofian mukaan Reina Sofiaksi. Alkuun ihmettelin, mistä sana reina tulee, kunnes sanakirjasta paljastui, että reina on suomeksi kuningatar - niin yksinkertaista :) Ja rey on muuten kuningas…

Reina Sofia keskittyy eurooppalaiseen ja amerikkalaiseen 1900-luvun taiteeseen, ja museosta löytyy mm. useita kahden kuuluisan espanjalaisen taiteilijan - Pablo Picasson ja Salvador Dalin - teoksia. 

Museon taidekokoelman kasvaessa vanhan rakennuksen viereen päätettiin rakentaa kolme pienempää lisärakennusta. Nämä käytävällä alkuperäiseen museoon liitetyt lisätilat suunnitteli ranskalainen arkkitehti Jean Nouvel. Ja rakennukset nimettiinkin suunnittelijoiden mukaan - vanha sairaalaosa Sabatini-rakennukseksi ja uusi lisäosa Nouvel-rakennukseksi. 

Mielenkiintoinen ja valtava rakennuskompleksi ja sykähdyttävä taidekokoelma, jota kahlatessa ainakaan ensikertalainen ei voi välttyä eksymästä. Vinkkinä vihjaan, että kokoelman merkittävimmät taideteokset löytyvät Sabatini-rakennuksen toisesta ja osin neljännestä kerroksesta :)

Ja kahvila löytyy Novel-rakennuksen alimmasta kerroksesta. Tosin ei kovin viihtyisä…

Myös suojaisalla sisäpihalla oli taidetta.

Viehätyin mm. tästä lasista ja teräksestä tehdystä ”sermistä”

Dan Graham (1942-2022): Dhaka Pavilion, 2008

Valtava nelikerroksinen museo, jonka toisen kerroksen huoneesta 205.10 löytyy 

Pablo Picasson sodanvastainen Guernica vuodelta 1937 (täällä).

Tässä 2. kerroksen pohjakuvassa oikealla vanha Sabatini-rakennus ja

vasemmalla kolme uutta lisärakennusta (Edificio Novel).

Vuonna 2005 valmistunut Edificio Novel kuvattuna Rda. de Atocha -kadulta.

Valtavaa Reina Sofia -museota on vaikea saada mahtumaan yhteen valokuvaan. 

Kuvassa museon pääsisäänkäynti ja toinen läpinäkyvistä hissitorneista, 

jotka on rakennettu rakennuksen ulkopuolelle.

Mykkää huutoa

Parikymmentä vuotta sitten, kun ensimmäistä kertaa vierailin Pariisin Picasso-museossa, tuli mieleen ajatus, että saisinpa nähdä yhden Pablo Picasson kuuluisimmista maalauksista - Guernican - luonnossa. Eli jo kauan ennen kuin minusta tuli museokiertelyyn hurahtanut mummoihminen…

Nyt vähän yli 7-kymppisenä sain tuon ajatuksen ja toiveen toteutettua. Ja Guernican näkeminen olikin tärkein syy pikamatkaani Fuengirolasta Madridiin (täällä). 

Espanjassa syntynyt ja Ranskassa aikuiselämänsä elänyt Pablo Picasso (1881-1973) maalasi sodanvastaisen Guernican 56-vuotiaana Pariisissa. Taiteilijan kotimaassa Espanjassa oli vuonna 1936 alkanut sisällissota tasavaltalaisten ja kenraali Francisco Francon (1892-1975) kapinallisten välillä. 

Huhtikuussa 1937 Francon joukkojen tukena taistelleet natsi-Saksan ilmavoimat pommittivat Pohjois-Espanjassa sijaitsevan Guernican pikkukaupungin lähes maan tasalle. Guernican tuho ja siviilien massiivinen pommittaminen herätti maailman laajuista huomiota ja vaikutti radikaalisti myös aiemmin epäpoliittisen Picasson ajatteluun. 

Espanjan tasavaltalainen hallitus oli jo alkuvuodesta 1937 pyytänyt Picassolta uutta maalausta saman vuoden toukokuussa avattavaan Pariisin maailmannäyttelyyn. Guernican tuhosta järkyttyneenä ja aktivoituneena taiteilija alkoi heti maalata sodanvastaista taulua. Ja tuo yli seitsemän metriä leveä ja yli kolme metriä korkea öljymaalaus valmistui käsittämättömän nopeasti - seitsemässä viikossa. 

Tasavaltalaiset saivat näyttelypaviljonkiinsa maalauksen, joka puhutteli ja herätti tunteita. Aiheutti kohua ja jakoi mielipiteitä. Näyttelyn jälkeen Guernica kiersi ympäri länsimaiden museoita, ja vuonna 1939 taiteilija lahjoitti sen New Yorkin modernin taiteen museolle MoMalle. 

Vasta vuonna 1981 eli kahdeksan vuotta Picasson ja kuusi vuotta Francon kuoleman jälkeen MoMa luovutti teoksen vastahakoisesti Espanjan valtiolle. Ja vuonna 1992 Guernica löysi pysyvän sijoituspaikan maan pääkaupungista Reina Sofia -museon toisen kerroksen huoneesta 205.10. 

Guernica oli kaiken odottamisen ja matkustamisen - ja sateen - arvoinen. Täynnä mykkää huutoa ja kuolevien naisten tuskaa. Ja kaiken kauhun, pelon ja kärsimyksen keskellä - katkennutta pikaria puristavan nyrkin sisältä - kasvoi valkoinen kukka…

Mustavalkoinen Guernica oli 7.76 metriä leveä ja 3.49 metriä korkea.

Yksityiskohta, joka veti minua puoleensa uudelleen ja uudelleen.

Carmenia Thyssenissä

Alfred Sisley (1839-1899): The Flood at Port-Marly, 1876

Olen käynyt useamman kerran Carmen Thyssenin museossa Malagassa (täällä). Myös Madridissa on nähtävissä vuonna 1943 syntyneen ja edelleen elossa olevan Carmen Thyssenin keräämää taidetta. 

Carmenin puoliso paroni Hans Heinrich Thyssen-Bornemisza (1921-2002) perusti nimeään kantavan museon Madridin keskustaan vuonna 1992. Museossa on ensisijaisesti esillä Hans Heinrichin ja hänen isänsä Heinrich Thyssenin (1875-1947) keräämä valtava taidekokoelma. Mutta vuodesta 2004 lähtien museossa on - perheen omistaman taidekokoelman lisäksi - ollut osa myös Carmen Thyssenin henkilökohtaisesti keräämästä (ja osin miehensä kuoltua perimästä) taidekokoelmasta. Osahan Carmenin kokoelmasta on Malagassa olevassa Carmen Thyssenin museossa. Perheen taidekokoelmien monimutkaisista omistussuhteista ja järjestelyistä lisää täällä.

Madridin Thyssen-Bornemiszan museossa, joka usein lyhennetään vain Thysseniksi, Carmen Thyssenin kokoelma on esillä museon pohjakerroksessa - selvästi museon pääkokoelmasta ja muista näyttelyistä erotettuna. Ja tänne suuntasin alkuviikon sateisena tiistaina kierrettyäni ensin museon Proust-näyttelyn ja kahviteltuani ruuhkaisessa museokahvilassa (täällä). 

Carmenin kokoelmassa oli espanjalaista ja ulkomaalaista taidetta 1600-luvulta 1900-luvulle. De Canaletto a Kandinsky eli Canalettosta Kandinskiin, kuten näyttelyn johdannossa otsikoitiin. Canaletto eli Giovanni Antonio Canale oli 1700-luvulla elänyt italialainen maisemamaalari ja 200 vuotta myöhemmin vaikuttanut venäläis-ranskalainen Wassily Kandinsky taas abstraktin taiteen edelläkävijä. 

Tällä kertaa - edellisestä Proust-näyttelystä jo lähellä taideähkyä - ohitin kokoelman vanhemman taiteen ja kävelin suoraan uudempaa taidetta esittäviin huoneisiin. Oikea ratkaisu, sillä näissäkin lähes kymmenessä huoneessa riitti katsottavaa ja ihmeteltävää.

Mieleeni jäi ranskalainen katunäkymä Villefraiche-sur-Meristä, joka muistutti minua Siskon Ranskan kodissa vietetyistä lukuisista ihanista hetkistä. Kaksi kiehtovaa kuutamokuvaa, joita kuuhullu ei voinut ohittaa. Kandinskin värikäs maalaus väkijoukosta ja minulle aiemmin tuntemattoman espanjalaisen Maria Blanchardin puhutteleva istuva mies. Ja amerikkalaisen Wislow Homerin rantanäkymä sen heijastusten :) takia.

Näin tällä kertaa päättyi sateinen museopäiväni - ulkona sade jatkui edelleen :) Viihdyin Thyssen-Bornemiszan museossa sen sulkemiseen eli kello seitsemään asti, mutta silti minulta jäi kokonaan näkemättä museon ilmeisen hieno päänäyttely. 

Eli ensi vuonna palataan - uusin voimin ja uusin nostoin…

Henri Le Sidaner (1862-1939): Church Street, Villefranche-sur-Mer, n.1928

Maximilien Luca (1878-1941): Factory in the Moonligth, 1898

Georgia O’Keeffe (1887-1986): New York Street with Moon, 1925

Wassily Kandinski (1866-1944): The Ludwigskirche in Munich, 1908

Maria Blanchard (1881-1932): Young man sitting at a table with a cup, 1931-1932

Winslow Homer (1836-1910): Beach Scene, n.1869

Proust pelasti

Piipahdin Madridissa. Tiistaiaamuna matkustin luotijunalla Malagasta Madridiin, yövyin kaupungin keskustassa ja tiistai-iltana palasin Malagan kautta junalla takaisin Fuengirolaan. Tämän kuultuaan Madridissa pitkään aikoinaan asunut ystäväni huomautti ystävällisesti: ”Vuorokausi Madridissa ei riitä mihinkään.” Uskon häntä täysin, mutta tarkoitukseni oli vain vähän haistella kaupunkia ja palata ensi vuonna uudelleen paremmalla ajalla :) 

Tänä vuonna etenkin Aurinkorannikolla on poikkeuksellisesti satanut ja myrskynnyt lähes koko maaliskuun. Ja tiistaina sade jatkui myös Madridissa, kun juna ennen yhtätoista saapui kaupunkiin. Onneksi olin varautunut :) Puin sadetakin ja -housut päälle ja kävelin lyhyen matkan hotelliin. En saanut vielä huonetta, joten jätin repun vastaanottoon ja istuin hotellin vieressä olevaan, perinteiseen espanjalaiseen baariin miettimään.  

Päätin, että ajan iltapäiväksi taksilla yhteen kaupungin kolmesta suurmuseosta - suojaan sateelta. Reina Sofia oli tiistaisin suljettu ja Prado vaikutti liian jättimäiseltä, joten valitsin Thyssen-Bornemiszan museon. Entisessä Villahermosan palatsissa 1990-luvun alussa avatun taidemuseon, johon oli sijoitettu Thyssen-Bornemiszan suvun keräämä, yli tuhannen taideteoksen kokoelma. 

Ja nyt sisältövaroitus :) Jos ei halua lukea maallikkomummin höpinöitä museoista ja taideteoksista, kannattaa jättää lukeminen kesken. Nimittäin tässä ja ainakin parissa seuraavassa postauksessa kirjoitan lähes yksinomaa kokemuksistani ja tuntemuksistani Thyssen-Bornemiszan ja Reina Sofian museoissa :)

Thyssen-Bornemiszan museossa päätin alkuun suunnata kesäkuussa loppuvaan näyttelyyn Proust y las Artes - Proust ja taiteet. Tähän ”sivunäyttelyyn” minut johdatti sadepäivään sopiva seinäjuliste, johon oli kopioitu yksityiskohta ranskalaisen taidemaalarin Camille Pissarron (1830-1903) maalauksesta Rue Saint-Honore Apres-midi. Effet de Pluie (Saint-Honore -katu iltapäivällä. Sateen vaikutus) vuodelta 1897. 

Proust y las Artes oli Madridin mittasuhteisissa pieni - runsaan sadan taideteoksen - näyttely. Sinne oli kerätty ranskalaisen kirjailijan Marcel Proustin (1871-1922) elämään ja etenkin hänen kirjoittamaan kuuluisaan kirjasarjaan - Kadonnutta aikaa etsimässä - liittyviä maalauksia. 

Näyttelyssä oli esimerkiksi maalauksia Proustin ystävistä ja rakastajista sekä Proustille tai kirjan tapahtumille merkittävistä paikoista. Mukana oli myös mm. kirjailijan kahden lempimaalarin - hollantilaisen Johannes Vermeerin ((1632-1675) ja ranskalaisen Claude Monetin (1840-1926) - maalauksia. Ja maalauksia, joita maalaustaiteesta kiinnostunut kirjailija olisi saattanut eläessään nähdä mm. Louvren museossa Pariisissa. 

Useimmat näyttelyn maalauksista olivat lainassa muista eurooppalaisista museoista, mutta esim. Pierre-Auguste Renoirin Nainen sateenvarjon kanssa oli Thyssen-Bornemiszan museon omasta kokoelmasta. 

Sadepäivä meni museossa enemmän kuin mukavasti. Proust-näyttelyn jälkeen lepuuttelin toista tuntia jalkoja ja mieltä museoravintolassa, mistä virkistyneenä jatkoin vielä yhteen talon monista näyttelyistä. Mutta siitä lisää huomenna… 

Ja ulkona sade jatkui… Proust pelasti minut sateelta :)

Claude Monet (1840-1926): Champs de tulipes en Hollande, 1886

Proust piti tätä maalausta Monetin parhaimpana aikaansaannoksena.

Georges Clairin (1843-1919): Portrait de Sarah Bernhardt, 1876

Proust ihaili näyttelijä Sarah Bernhardtia (1844-1923),

josta tämän muotokuvan oli maalannut Proustin ystävä Clairin.

Jacques-Emile Blanche (1861-1942): Portrait de Marcel Proust, 1892

Tämä Proustin ystävän maalaama muotokuva on ainoa kirjailijasta maalattu muotokuva,

Paul-Cesar Helleu (1859-1927): La Cathedrale de Reims, 1892

Tämä maalaus kiehtoi minua :) Poikkeuksellisen ”utuinen” maalaus kirkon sisätiloista.

Pierre-Auguste Renoir (1841-1914): Femme avec parasol dans un jardin, 1875

Johannes Vermeer (1632-1675): Diana and her Nymphs, 1653-1654