Pari viikkoa sitten taidehallissa avattiin Tarja Pitkänen-Walterin retrospektiivinen näyttely, johon on kerätty taiteilijan töitä viimeisen 40 vuoden ajalta. Kolmiulotteisia maalauksia ja yltäkylläistä väriä. Betonia, muovia, pellavaa, mehiläisen vahaa. Pienestä punaisesta pisteestä (jota luulin alkuun varausmerkiksi) tilaa ottaviin rakennelmiin, joista osa kiipeää seinille ja kattoon, osa valuu vapaasti lattioille.
Taidemaalari Tarja Pitkänen-Walter (s.1960) vaikuttaa aikaansaavalta ja mielenkiintoiselta ihmiseltä. Hän on sekä taiteilija että opettaja ja tutkija. Maalaustaiteen professori Taideyliopiston Kuvataideakatemiassa ja kuvataiteen tohtori, jonka väitöskirja 2006 käsitteli mm. maalauksien moniaistisuutta, tilallisuutta ja psykoanalyyttista tulkintaa.
”Laajennetuissa” maalauksissaan Pitkänen-Walter sekoittaa ennakkoluulottomasti eri materiaaleja ja tekniikoita. Hänen toiveenaan on, että taideteosten katsoja/kokija löytäisi yhteyden teoksiin enemmin aistimusten kuin ajattelun kautta. Teoksia lähestyttäisiin ajan kanssa aisteilla kokien, ei älyllisesti punniten.
Taidehallin huoneissa oli useita irrallisia tuoleja, joihin - ainakin osaan - katsoja/kokija sai istua ikäänkuin teosten joukkoon. Itse kokeilin eräässä nurkassa olevaa isoa punaista keinutuolia, jossa oli mukava syventyä tutkimaan ja aistimaan kaunista ja korkeaa näyttelytilaa, ajatuksella - tai tunteella:) - ripustettuja taideteoksia ja ohi vaeltavia näyttelyvieraita.
Taideteosten moniaistillisuutta korostettiin sillä, että pariin teokseen oli yhdistetty ääntä - toiseen linnunlaulua ja toiseen porakoneen jyrinää. Ei täysin minun makuuni, sillä etenkin porakoneen käynnistyessä ääni kuului häiritsevästi kaikissa taidehallin tiloissa.
Koin pienenä ongelmana :) sen, että osa tuoleista kuului todennäköisesti taideteoksiin eikä niihin (ehkä) saanut istua. Ainakin yhdessä huoneessa vartija opasti, että tietty tuoli oli istumakiellossa. Tämän jälkeen minulta jäi moni istuin kokeilematta, kun en enää tiennyt mihin sai istua ja mihin ei. Olisin kovasti halunnut kokeilla esimerkiksi keskimmäisen huoneen roosan väristä, pehmeän kutsuvaa tuolia. Itseni lisäksi en nähnyt kenenkään muun istuvan näyttelytilan tuoleissa…
Maalauksellisia mietteitä -nimisen näyttelyn värikylläiset taideteokset aikaansaivat minussa iloa, hymyä ja keveyttä, mutta myös ihmetystä ja hämmennystä. Jokunen herätti jopa surua tai ärtymistä ja osa ei koskettanut mitenkään. Joka tapauksessa viihdyin ja nautin. Aistit avoinna - pääosin :)
Taiteilijan hampaat, 2001
