Koira kahvilaan

Punavuoresta on nykyään vaikea löytää kahvilaa, jonne ei saisi ottaa koiraa mukaan. Mikä tietenkin sopii enemmän kuin hyvin minulle - kahvilafriikille Muru-koiran mamille. 

Kuljettuani vuoden ajan Murun kanssa ristiin rastiin Punavuoren kujia ja Eiran rantoja, olen usein poikennut Korkeavuorenkadun Robert’s coffee -kahvilaan eli KahVillaan (täällä). Etenkin ikkunan edessä olevat kaksi suurta nojatuolia tuntuvat houkuttelevan muitakin kuin minua. Ne ovat niin haluttuja, että poikkeuksena suomalaiseen kahvilakulttuuriin niissä usein istuu kaksi toisilleen tuntematonta ihmistä :):) Tosin kumpikin omaan kännykkäänsä tai työpapereihinsa uppoutuneena...

Tänään piipahdimme Murun kanssa taas kahville KahVillaan. Hyvä kahvi, ikkunatuoli ja hiljaista soul-swingmusiikkia...

Veera muutti

Lähes 50 vuotta Punavuoressa toiminut secondhand-kauppa Kaunis Veera (täällä) muutti kesällä uusiin tiloihin. Edelleen kauppa on Albertinkadulla ja vain kivenheiton päähän entisistä tiloista.

Uusilta kotikulmiltani löytyvässä Veerassa tulee nykyään käytyä parin kuukauden välein, aiemmin ehkä pari kertaa vuodessa. Useimmiten mukaan tarttuu jotain. Vuosien varrella olen ostanut useamman kenkäparin, pari takkia, yhden juhlahameen, koruja, puseroita ja monta laukkua. Moni ostoksistani on edelleen käytössä, ja osa lähtenyt jatkokiertoon.

Pari viikkoa sitten ostin ihanan valkoisen, ranskalaisen Sandro-nimisen merkin pörröpuseron (82% puuvillaa). Minulle tuntematon merkki, mutta ehkä joku maailmalla tunnettu, koska pusero maksoi peräti 78 euroa. Kirpparihinnaksi se on tosi paljon. Ihastuin kuitenkin puseroon ikihyväksi - ja ostin!

Ja olen tykännyt - ja käyttänyt. Halvempi ainakin kuin uusi :):)

Aamunrepäisy 7

Houstonin yliopiston sosiaalityön tutkimusprofessori Brene Brown 

Kauppalehden Optiossa 12/2019.

Tyylikäs kirppis

Punavuoren Relove-kirpputori/second hand (täällä) muutti keväällä Pursimiehenkadulta Fredrikinkadun ja Iso Roobertinkadun kulmaan. Upea ja valoisa paikka, joka varmasti on lisännyt kävijöitä. 

Relove on Helsingin tyylikkäimpiä kirppiskonsepteja. Henkilökunta pitää myyntirekit ojennuksessa ja myytävät tuotteet järjestyksessä. Ilmeisen suosittu myös myyjien keskuudessa, sillä myyntipaikan saa usein aikaisintaan vasta parin kuukauden päähän. 

Punavuoren Relove - samoin kuin siskonsa Töölössä (täällä) - kelpaa myös peruskirppiksiä vieroksuvalle ja vierastavalle. Supersiistiä, tyylikästä, ystävällistä palvelua ja samoissa tiloissa mukava kuppila keskellä eläväistä Punavuorta. 

Siken suojissa

Ravintola Sikke’s ilmestyi keväällä entisen Sandron tiloihin Tehtaankadun loppupäähän (täällä). Nettisivuilla paikkaa kuvataan ”kodikkaaksi korttelikuppilaksi”, mitä se yhden visiitin perusteella todella on. Tosin hienostunut sellainen ja korttelikuppilaksi mielestäni kovahintainen - mutta sijaitseehan se hipsteri-Punavuoren ja varakkaan Eiran taitteessa. Kodikkuuden lisäksi Sikke Sumarin ja Pipsa Hurmerinnan emännöimää ravintolaa kuvaavat hyvin adjektiivit kutsuva, viihtyisä ja rento.

Elokuisena torstaina paikka oli lähes täynnä, kun Ukin kanssa kuikuilimme kuuden tienoilla ovella. Sikke sai onneksi järjestettyä meille kahden hengen pöydän. Ahtaaseen pieneen pöytään asettuessamme ajattelin, että mitenköhän tässä selviää, kun kumpaankin naapuripöytään on matkaa vain vajaat parikymmentä senttiä - syödessä kaipaan ruoka- ja jutturauhaa. Yllättäen pystyimme sekä syömään, juttelemaan että nauttimaan, eivätkä vieressäsyöjät häirinneet. Jopa päinvastoin. Toisen puolen keski-ikäiset ystävykset levittivät jutustelullaan iloa meihinkin ja toisen puolen italialaispariskunnan kanssa innostuimme jopa keskustelemaan Helsingin arkkitehtuurista.

Eikä ruoka pettänyt. Parasta oli upeasti valmistettu rapeakuorinen siikafile upeanvärisen ja maukkaan vesikrassikastikkeen ja tuoreiden herneiden kanssa. Herneissä maistui ja tuntui, että ne olivat vasta keittiössä riivittyjä.

Seuraavaksi menen Sikkesiin herkuttelemaan Siskon kanssa. Jaettu ilo on kaksinkertainen ilo :):)

Tilpehöörinä tilattava vihersalaatti oli kaunis, tuore ja juuri makuuni Dijon-vinaigretten kanssa.

Tukka takana, elämä edessä

Äitimuori oli eilen ensimmäistä kertaa ikäihmisten/muistisairaiden päiväryhmässä. Ryhmään kuuluu kymmenen ihmistä ja se kokoontuu kerran viikossa Tapiolan palvelukeskuksessa.

Kymmenen ja neljän välillä äiti oli ehtinyt mm. tutustua muihin ryhmäläisiin, tuolijumpata, syödä lounasta, jutustella ja kahvitella. Kaikki meni yllättävän mukavasti, ja Äitimuori viihtyi paremmin kuin kumpikaan meistä etukäteen kuvitteli. Ja kotiovelta hakevan ja takaisin tuovan taksin nuoreen maahanmuuttajakuljettajaan Äitimuori ihastui ikihyviksi :):) ”Somaliasta oli. Kyllä minä muistan kun isän kanssa sielläkin käytiin. Täynnä autiomaata....”

Äitimuoria hermostutti uuteen ryhmään meno, joten olin hänen seuranaan puoleen päivään asti. Ryhmän toimintaa vetävät kaksi hoitajaa olivat sekä Äitimuorin että minun mielestä helposti lähestyttäviä, sydämellisiä ja kaikessa auttavia ja tukevia. Aamupäivän aikana minäkin osallistuin Oton vetämään tuolijumppaan. Alkuun suhtauduin juttuun huumorilla, mutta lopulta 45 minuutin jumppatuokio oli yllättävän monipuolinen. Pyöräily- ja muut jalkojen kohotusliikkeet koettelivat minunkin vatsalihaksia. Välillä Otto veti käsivarsia suurella kaarella tukan yli niskaan ja hoki: ”Tukka takana ja elämä edessä.” Mikä aikaansai pientä hörötystä treenaajissa, joista osa oli lähempänä sataa kuin kahdeksaakymmentä.

Kun illalla soitin Äitimuorille, väsymyksestä ei ollut tietoa kun hän innokkaasti kertoi, mitä oli päivän aikana tehnyt ja kuullut. Pitkästä aikaa äänessä oli innostunut Äitimuori...

Terkkuja parturista

Aamunrepäisy 6

Taattua Pirkko Lahtea

31-vuotiaan pojan äiti

Vanhempi pojistani syntyi elokuussa 1988 (täällä). Tänään poikani täyttää 31 vuotta ja on itse isä - 3-vuotiaan Max-pojan isä. Tulee mieleeni, että olin poikani ikäinen, pienen tytön äiti, kun oma isäni sai tietää että hänellä on keuhkosyöpä. Runsaan vuoden kestäneiden rankkojen leikkaus- ja sädehoitojen jälkeen isäni kuoli 58-vuotiaana heinäkuussa 1984.

Poikani itsenäistyi meistä vanhemmista määrätietoisesti heti 18-vuotta täytettyään. Hän opiskeli ripeästi ja valmistui ammattiinsa nopeasti. Hän löysi mukavan elämänkumppanin ja sai hänen kanssaan ihanan pikkupojan.

Välillä tuntuu, että minun on vaikeampi olla 31-vuotiaan kuin 3- tai 13-vuotiaan vanhempi. Tai edelleen sitä opettelen. Tarvitaan rutkasti ihmissuhteiden perusjuttuja: lämpöä, avoimuutta ja rehellisyyttä. Herkkiä tuntosarvia sekä omien ja toisen rajojen tunnistamista ja kunnioittamista. Ja kuuntelun taitoa. Sekä sitä, että tajuaa ja hyväksyy, että läheisestä sukulaisuussuhteesta huolimatta olemme monessa erilaisia. Ja siitä huolimatta voimme päästä ja päästää lähelle - jos haluamme.

Kiitos, kun olet poikani.

Epävakaista

Kotini seiniä

Kari Juvan (1939-2014) piirrostyön sain neljännen lapsemme synnyttyä elokuussa 1988.

Kalajulisteen ostin tänä kesänä Momonosta Punavuoresta.

Artekin peili on lapsuudenkodistani ja ostettu ilmeisesti 1960-luvulla.

Lasimaljakko on kymmenisen vuotta sitten hankkimani käyttöesine.

Finellin keltaisen emalipurkin ostin tänä kesänä Hietalahden kirpputorilta. 

Ison keramiikkakulhon saimme häälahjaksi 1980 Ukin nuoruudenystävältä,

joka ei päässyt häihimme ja jota en ole koskaan tavannut :)

####

Punavuoren kaksio, jossa olen asunut runsaan vuoden, on kalustettu kirpputorilöydöillä ja muistoilla elämäni varrelta. Isoimmat huonekalut - parisängyn, sohvan, ruokapöydän ja kirjahyllyn ostin viime kevään ja kesän aikana tori.fi -nettikirpparilta. Kuten myös käsinkudotun ihanan marokkolaismaton, jonka myyjäksi vasta sitä hakiessa paljastui tanssikaverini. Kierrätyskeskuksesta hankin mm. lamppuja, laatikostoja ja pienempiä mattoja.

Muistot ovat pääosin rakkaita esineitä oman yli 60 vuotisen elämäni varrelta ja pientä kivaa vanhempieni tai isovanhempieni lapsuudenkodeista, kuten pieni pyöreä pöytä, puinen arkku, jokunen taulu ja isäni keräämiä julisteita.

Kaikki vanhaa ja käytettyä, mutta mukavaa, käytännöllistä ja rakasta.

Picasso-näyttelyn julisteen isäni on ostanut Tanskan Louisiana-museosta 

1980-luvun alussa pari vuotta ennen kuolemaansa. 

Sinisen Galerie Berggruenin esitteen isäni on hankkinut Pariisista, 

jossa kyseinen modernin taiteen galleria toimi vuosina 1952-82. 

Kuikkaemoa esittävän vanhan koulutaulun ostin viime kesänä Hietalahden kirpputorilta. 

Parkittu nahka on isäni lapsuudenkodin vintiltä Karkusta. Se on työstämätön satulanahka. 

Kullanvärinen Väinö Aaltosen kipsikohokuva on äitini lapsuudenkodista Töölöstä.  

Ikonin olemme Ukin kanssa ostaneet 1990-luvulla todennäköisesti Kreikasta. 

 Heljä Liukko-Sundströmin pienen keramiikkataulun sain 1970-luvulla ystävältäni Helenalta. 

Alimman kissataulun ostin kymmenisen vuotta sitten Hietalahden kirpputorilta. 

Tuttua reittiä

Salmelan näkymiä

Viime viikonlopun lyhyt Mikkelin reissumme (täällä) sujui tutun kaavan mukaan. Mennessä kahvittelimme viitostien varrella tutussa Miekankosken kahvilassa (täällä). Ihana kuppila ihanassa paikassa. Itseleivottuja herkkuja ja leppoisa tunnelma. Ja yllättävän tyylikkäät ja selkeät nettisivut :):)

Kävellessäni kosken rantaa Murun kanssa näin lähietäisyydeltä koskeloemon ison poikueen kanssa harjoittelemassa sukeltamista. Mieleenpainuva kokemus, kun pikkusintit pikaisesti piipahtivat pinnan alla ja lähes juoksivat vedenpintaa valtavalla vauhdilla pitkiä matkoja.

Paluumatkalla poikkesimme Salmelan taidekeskuksessa Mäntyharjun kirkonkylässä (täällä). Valtavasti väkeä, koska päätalon kesäinen taidenäyttely oli auki viimeistä päivä. Mutta yllättäen ruuhka ei häirinnyt. Ennustuksista poiketen ilma oli upea ja lämmin ja kaikki olivat hyvällä tuulella. Ja näyttelyyn sai ottaa koiran mukaan - ihana yllätys! Murun kanssa me sitten ihailimme niin värikylläisiä Wardin töitä kuin Eila Hiltusen pienoisveistoksia. Lähes kaikki esillä olevat työt olivat myyty tai varattu - kannustavaa järjestäjille.

Yllättävintä ja ihaninta Salmelassa oli kuitenkin Arja Koriseva, jonka kaunis ääni kaikui puistossa kävellessäni. Hän harjoitteli Salmelan esiintymislavalla myöhemmin alkavaa yhteislaulutilaisuutta varten.

Kiitos Arja kahdesta ihanasta tangosta, joita pysähdyin kuuntelemaan - tanssijalka vipattaen...

Miekankosken kahvitupa

Lisää Tertistä

Kartanon majoitustiloja.

Tertin kartanosta ei selviä yhdellä blogitekstillä :):) Herkuttelun (täällä) jälkeen minua alkoi kiinnostaa kartanon historia ja puutarhat. Netistä löytyvien kirjoitusten mukaan mukaan Tertin nimi juontaa 1700-luvulle, jolloin tilan omistivat Samuel ja Henrik Hertz ja kansan suussa nimi muuntui Hertzin tilasta Tertin tilaksi (??).

Nykyiselle omistajasuvulle maatila siirtyi 1894, kun Aatami Pylkkänen osti tilan. Aatamin poika Iivari aloitti maatilan kohennustoimet. Ravintola- ja matkailuyritykseksi tila kunnostettiin vasta nykyisen isäntäparin Matti ja Pepita Pylkkäsen ottaessa sen hoteisiinsa 1978 yli 40 vuotta sitten, ja tilaa alettiin kutsua kartanoksi.

Tertin kartanon alueelta löytyy paljon kaunista ja kiinnostavaa myös tiiviin keskuspihan ulkopuolelta. Ensivisiitillä näkemättä jäi Suomen vanhin hopeapaju (istutettu 1894) ja entisen kivinavetan raunioihin luotu, englantilaistyylinen muuripuutarha.

Ehkä palaan toistekin Terttiin...

Tertin kartanon kauniita sisätiloja, jotka toimivat kesäisin ravintolana.

Kahvilarakennuksen takaa löytyi juhlatilana käytetty iso lasikko. 

Herkuttelua Tertissä

Olemme 1980-luvulta lähtien käyneet vähintään pari kertaa vuodessa Mikkelin seudulla useimmiten Parasystävää sekä hänen perhettään ja ystäviään katsomassa. Alkuvuodet kasvavan lapsikatraamme kanssa ja tällä vuosikymmenellä etupäässä kaksi Ukin kanssa - yhden tai kahden koiran kulkiessa mukana. Mikkelin torit, musiikkijuhlat ja Mannerheim-jutut, keskustan kaupat ja alkot ovat tulleet tutuiksi. Mutta Tertin kartanossa ei ole tullut käytyä, vaikka monta kertaa on ollut ajatuksissa.

Perjantaina tämä pitkäaikainen ajatus viimein toteutui. En odottanut mitään, sillä parin vuoden takainen käynti Anttolan hovissa oli pienoinen pettymys (täällä). Hämmenyinkin täysin, kun ajoimme komeaa koivukujaa pitkin kauniin kartanorakennuksen ohi ruispellon viereen autoja täynnä olevalle parkkipaikalle. Heti alkoi soida ”ruislinnun laulu korvissani”.

Vaaleanpunainen kutsuva kartano, jota vastapäätä pihan toisella puolella kodikas kahvilarakennus - jonka takaa löytyy lumoavan romanttinen lasikko pitkine pöytineen ja pitsiverhoineen. Rakennuksilla suljetun pihan muilla laidalla olivat punamultainen, matala pitkulainen talo, jossa viisi kutsuvaa vierashuonetta omilla sisäänkäynneillään ja tätä vastapäätä tilava toimisto/varastorakennus. Talojen ympäröimällä nurmipihalla on pensaita ja valkoisilla pöytäliinoilla peitettyjä pyöreitä pöytiä tuoleineen.

Kaikkialle olivat koirat tervetulleita, jopa päärakennuksen koristeellisiin ravintolahuoneisiin :):) Ja jokainen vastaantuleva työntekijä hymyili ystävällisesti ja toivotti tervetulleeksi. Olin myyty, ja täysin valmis maksamaan 42 euroa päärakennuksessa tarjoiltavasta juhlavasta kesäbuffeesta, jota tarjoillaan juhannuksesta koulujen alkuun. Eli satuimme paikalle viimeisenä mahdollisena viikonloppuna.

Ja kyllä kannatti. Kuten aiemmin olen kirjoittanut, en ole buffeepöytien ystävä (täällä). Mutta Tertin kartanon kesäpöytä oli värikäs ja jumalaisen kaunis, tavallista kekseliäämpi ja vieläpä maukas. Löytyi Haukichevicetä, sitruunaa ja tilliä / Tertin pateeta, savusinappia ja mustaherukkahyytelöä / Hiillostettua taimenta ja metsäsienimuhennosta. Muun muassa...

Eikä seurassakaan - Ukki sekä Parasystävä ja Miehensä - ollut valittamista :):)

Kerkkäpannacottaa, mustikkaa ja puolukkacrumblea 

Kartanon kukkaissokerikakkua

Käsintehtyjä karamelleja 

Tontun tekosia

Lähestyessämme Parasystävän mökkiä kivimenninkäiset alkavat seurata etenemistämme pari kilometriä ennen päämääräämme. Tien pientareella - isompien kivien päällä ja puiden juurilla - on kivoja toteemipaalun tapaisia kivikasoja ja erikokoisia kivistä koottuja ukkeleita ja eläimiä. Yksin, kaksia ja ryhmissä. Ehdin nähdä useita kymmeniä, ehkä toista sataa kivihahmoa ennen kuin tuttu vaalea talo alkaa pilkottaa puiden lomasta.

Perillä Parasystävä kertoo, että kiviukot ovat naapurin Reetan harrastus maataloustöiden ja maatilamatkailun ohella. Ihania ilontuojia - Kiitos :):)

Ystävien huomassa

Piipahdimme Ukin ja Murun kanssa Parasystävän ja Miehensä kesäpaikassa Mikkelin lähellä Saimaan rannalla. Yhden illan ja yön aikana ehdimme ihmetellä isännän istuttamia ruusuja, herkutella savustetulla nieriällä ja ihailla auringonlaskua ja rannalla edestakaisin lipuvaa ja sukeltelevaa kuikkaparia.

Eipä sitä onnistunut ilta tässä iässä enää muuta kaipaakaan. Mitä nyt hiukka leppoisaa jutustelua, vähän isäntäväen keskinäistä naljailua ja tilkka Waimeaa - Parasystävän lempirypäleestä eli Sauvignon Blancista valmistettua valkoviiniä.

Kiitos Ystävät!

Huputettu kesäkoti

Palatessani Kasnäsista pistäydyin Söderlångvikin kartanossa. Helsingissä pääosin asuva, aikansa mediamoguli Amos Anderson osti kyseisen tilan synnyinseuduiltaan Kemiönsaarelta vuonna 1927 ja laajennutti sen mahtavaksi kartanoksi ja kakkoskodikseen.

Amos Anderson (1878-1961) vaikutti ja osallistui monipuolisesti Suomen liike-elämään ja kulttuuriin. Omaisuutensa perustan hän loi ensimmäisen maailmansodan aikana tekemillään kiinteistökaupoilla. Suomenruotsalainen Anderson toimi pitkään Hufvudstadsbladetin kustantajana ja päätoimittajana ja oli arvostettu taidemesenaatti. Hän osallistui merkittävällä panoksella mm. Ruotsalaisen Teatterin ja Taidehallin korjaus- ja rakennustöihin ja tuki Åbo Akademin toimintaa. Hän ehti myös olla joitakin vuosia kansanedustajana 1920-luvulla. Eli mies eli monessa mukana.

”Aamupäivä-Amos teki bisnistä, ja iltapäivä-Amos keskittyi vieraisiin, taiteeseen ja kulttuuriin”, kuten emäntä Synnöve Gustafsson Varsinais-Suomen Yrittäjä-lehdessä 2012 julkaistussa toimittaja Anna-Silja Suutarisen artikkelissa osuvasti sanoo (täällä).

Poikamiehenä pysytellyt Anderson testamenttasi omaisuutensa perustamalleen yhdistykselle Konstsamfundetille. Yhdistys harjoittaa museotoimintaa. Syksyllä 2018 avattu Amos Rex -museo jatkaa vuodesta 1965 asti Yrjönkadulla olleen Amos Andersonin museon toimintaa. Lisäksi Konstsamfundet jakaa stipendejä taiteen, journalistiikan ja ammattikoulutuksen tukemiseksi.

Kaksikerroksinen, valkoiseksi rapattu ja yli 500-neliöinen komistus aukeaa Söderlångvikin lahdelle laskevalle upealle nurmikentälle ja hiekkarannalle, joka kaartuu kauniisti pitkälle lahden pohjukkaan. Kartanon nykyinen omistaja Konstsamfundet aloitti tänä keväänä mittavan remontin kartanossa, minkä takia rakennus on huputettu ja suljettu ainakin syksyyn 2020 asti.

Amos Anderson pelasti neljä parimetristä naishahmoista pylvästä Ruotsalaisen Teatterin remontin alta 1930 ja siirsi ne helsinkiläisestä teatterista Kemiönsaarelle koristamaan kartanonsa autotallin seinää. Kuvannee miehen kekseliäisyyttä ja laaja-alaista rakkautta taiteeseen.

Vaikka päärakennus oli suljettu, alueella oli mukava kierrellä ja kuvitella Amos kävelemässä ajatuksissaan hiekkarannalla tai viihdyttämässä kansainvälisiä vieraitaan. Kivoja kävelypolkuja ja kaunista luontoa. Pisteenä iin päälle entisestä navettarakennuksesta löytyi ihana Vivan -kesäkuppila, jossa oli hyvä ja edullinen seisova pöytä -tyyppinen lounas. Ja mitä herkullisinta porkkanakakkua...

Kirkko joka vie sydämen

Auringon paahtaman hautausmaan ympäröimänä, kumparemaisen maaston keskellä kohoaa sopusuhtainen keltainen ristikirkko. Kaunis ja tasapainoinen puinen rakennus torneineen lepää kapealla kannaksella, joten ovella seisoessa vesi näkyy kahdella eri suunnalla. Kirkko on rakennettu 1700-luvun puolivälissä ja kutsuttu aikoinaan silloisen hallitsijan, Ruotsin kuninkaan Adolf Fredrikin mukaan Adolfin kirkoksi.

Kun avaan oven ja astun eteisen kautta kirkkosaliin, vastaan tulviva valo ja puurakenteiden laventelinsini lumoavat minut täysin. Penkistön maali ja muut sisäpinnat ovat huippukunnossa, pitkät penkit kutsuvasti pehmustettu ja lukuisat kyntteliköt odottamassa pimeneviä iltoja. Kaunista, tunnelmallista ja rauhoittavaa. Tulee tunne, että tätä kirkkoa huolletaan, käytetään ja rakastetaan.

Dragsfjärdin kirkko vei sydämeni.

Huone Täyshoitolantiellä

Remonttikiireisen viikon jälkeen olin viikonlopun tanssileirillä (täällä) Kasnäsissa Kemiönsaaren kärjessä. Lauantaista maanantaihin yövyin kylpylähotelli Kasnäsissa (täällä) merenrannalla Kasnäsin vilkkaassa satamassa.

Hotellissa asutaan pääosin rivitaloissa, joissa on oma terassi ja osasta myös merinäköala. Jos rakastaa kylpylöitä ja tykkää lapsiperhevilskeestä ja lohikaloilla kyllästetystä saaristolaisbuffeesta, viihtynee myös Kasnäsissa. Mutta tämä kombo ei ole minun ykkösjuttujani, joten se että majoituin jo toista kertaa hotelli Kasnäsissa, johtui ainoastaan käytännöllisyydestä. Urheilukursseilla on mukavinta ja helpointa, kun treenit, majoitus ja ruokailu ovat saman katon alla.

Tanssitreenit alkoivat lauantaiaamuna. Pari päivää aikaisemmin keksin, että lähtisinkin Kemiönsaarelle jo perjantaina. Kasnäsin hotellissa ei ollut enää tilaa, mutta läheisen Dragsfjärdin Panget-nimisestä hostellista minulle löytyi pikkuruinen huone veeseellä ja yhteissuihkulla.

Viihdyin kodikkaassa ja ystävällisessä, menneen ajan rappioromantiikkaa tihkuvassa ympäristössä, jossa kaksi lihavaa kissaa tassutteli asiakkaiden jaloissa ja jossa tarkkasilmäisempi olisi huomannut useamman fiksausta kaipaavan nurkan. Kun ei kiinnittänyt huomiota repsottavaan kukkatapettiin eikä käteen jäävään pöntönkanteen, saattoi täysin siemauksin nauttia emännän keittämästä sametin pehmeästä aamupuurosta ja ilmeisesti lähileipomon hyvästä kauraleivästä. Ja rauhasta.

Panget on toiminut Täysihoitolantiellä vuodesta 1930, ja nykyinen emäntä Birgitta Holmström kunnosti ja avasi paikan uudelleen 2015. Kuolleen näköinen terassi, suljettu kellaripubi ja hylätyn oloinen rantasauna panivat minut miettimään hostellin tulevaisuutta.

Toistaiseksi elämä hostellissa jatkuu uusia vieraita odotellessa. Lähtiessäni pihan pitkillä pyykkinaruilla kuivui parikymmentä lakanaa leudon merituulen puhaltaessa läheiseltä lahdelta.

Hostellin kodikas ruokasali