Kesän loppu

Hellehattua ei tänä kesänä Suomessa pahemmin tarvinnut. Ostinkin tämän kreikkalaisen lierihatun vasta viime viikonloppuna Hietsun kirpputorilta. Mielessäni oli marraskuulle suunnittelemani Thaimaan matka. Josko Opiskelijatytön kanssa suunnittelemamme kyläily Lontoontytön Bangkokin kodissa (täällä) onnistuu? Toivossa on hyvä elää - lentoliput ovat tosin vasta varauksessa.

Hattu on leveälierinen ja ihanan pehmeä ja lerppu, joten sen pakkaaminen matkalaukkuun onnistuu helposti. Ja hintakin oli eläkeläiselle sopiva - kolme euroa.

Tyyliä Thaimaassa

 Lontoontyttö on asunut nyt puoli vuotta Bangkokissa, 

jossa kodiksi on löytynyt avara kerrostalohuoneisto. 

Isot ikkunat, paljon valoa ja kaupunkinäkymät.

Ikean huonekaluja, kauniita mattoja, kodikasta pikkukrääsää.

Ja toimiva ilmastointi. Niillä pärjää pari vuotta - toivottavasti.

Lokki laiturilla

Viime vuoden seurasin lähes kesyä varista, joka aina kekkuloi samalla paikalla koiralenkkini varressa rantaan rakennetun joutsenen pesän ympärillä. Olen aika vakuuttunut, että kyseessä todella oli sama yksilö. Tänä vuonna joutsenet tekivät pesänsä kauemmas rannasta eikä varista ole enää näkynyt.

Tämän kesän olen seurannut kalalokkia, joka lähes joka kerta seisoo ylväänä tai istuu tarkkaavaisena laiturilla joko yksinään tai sorsien ympäröimänä. Olen tästäkin aika varma, että sama lokki se on.

Kuten olen maininnut aikaisemminkin en ole kummoinen lintutietäjä. Mutta vapaa-ajan lisäännyttyä olen alkanut mielenkiinnolla seurata kaupunkikodin ja mökkiympäristön lintujen touhuja. Tunnen jo aika monta lintua ulkonäöltä, vaan en vielä äänestä. Josko jatkossa opin lunnistamaan lintujen ääniäkin - lauantaina ostin kirpparilta Pertti Koskimiehen Linnut kaupungissa -äänikirjan...

Risotto - ruma herkku

Paistettua Portobelloa ja sienirisottoa

Rakastan risottoa - hyvää risottoa. Ukki loihtii meille keväisin ja kesäisin herkullista sitruunarisottoa ja syksyllä ja talvella on kielen vievän sienirisoton vuoro. Joskaan hänkään ei aina onnistu täydellisesti - liekö syy raaka-aineissa vai siinä että ajatukset pyörivät muualla kuin ruoanlaitossa. Mutta olen hemmoteltu herkkurisotoilla, joten Suomessa valitsen - pettymyksistä viisastuneena - harvoin ravintolassa risottoa. Vaikka mieli tekisi.

Perjantaina tein poikkeuksen. Olimme Äitimuorin ja Opiskelijatytön kanssa myöhäisellä lounaalla ravintola Corsossa Korkeavuorenkadulla (täällä). Valitsin paikan alkuviikosta Campasimpukan innoittamana (täällä). Tykkään blogin ruokajutuista ja olen oppinut luottamaan Campasimpukan suosituksiin. Eikä Corso pettänyt!

Perjantaiaamun Hesarin Nyt-liitteessä satuttiin myös kehumaan Corson sienirisottoa yhdeksi Helsingin parhaista. Joten tällä kertaa rohkenin kokeilla listan portobello-risottoa. Äitimuori ja Opiskelijatyttö valitsivat myös risottoa, mutta maukkaan mustekalan kanssa. Alkuun otimme kaikki parsakeittoa, joka osoittautui nappivalinnaksi - sakeaa, maukasta ja pehmeää. Risottoni oli hyvä ja täyttävä, portobello-sienet sopivasti paistettu - voisin syödä annoksen toistekin. Jälkiruoaksi jaoimme sitruuna-mantelileivoksen, mutta harmiksemme se oli kuiva ja mauton. Onneksi tarjoilija erehtyi tuomaan vain yhden annoksen, vaikka olimme tilanneet jokaiselle omat!

Corso toimii entisen ravintola Gastonen tiloissa, jossa uudet omistajat jatkavat paikan italialaista meininkiä. Vuosien kuluessa olen käynyt usein Gastonessa, ja tykännyt. Liekö aika kullannut muistot, mutta Corsona sama tila tuntui tylsemmältä ja kalseammalta. Ehkä tunnelmaan vaikutti myös ravintolan tyhjyys. Lounastimme kolmatta tuntia - ensimmäisen tunnin salissa oli pari muutakin seuruetta, mutta viimeisen tunnin olimme ravintolan ainoat asiakkaat.

Onneksi ruokaseurani oli parhaasta päästä - ja palvelu pelasi ja ruoka pääosin hyvää.

Kuohkeaa parsakeittoa ja parsatempuraa

Yllätys Karkusta

Syksyiseen postaukseeni, jossa kerroin käynnistäni isäni lapsuudenkodin pihalla Karkussa, ilmestyi viikko sitten yllättävä ja ilahduttava kommentti (täällä). Pusatar kirjoitti, että hän osti talon miehensä kanssa vuonna 1990 - 15 vuotta talon myymisen jälkeen - ja asui siinä perheineen 14 vuotta. Nykyään talon omistaa hänen 26-vuotias tyttärensä, joka kunnostaa sitä kodikseen. Lisäksi Pusatar kertoi, että talosta ja sen nykyisistä asukkaista on tehty viime keväänä juttu Meidän talo -lehteen.

Siltä istumalta avasin netin ja löysin Meidän koti nro 4/2016 -lehden Vähän käytetty -nimiseltä nettikirpputorilta (joka muuten toimi moitteettomasti). Tänään hain ostamani lehden postista. Ja siinähän se Karkun mummin ja taatan talo oli lehden etusivulla komeana ja kauniina - tai oikeammin puolikas talosta.

Kuten lehtijutussa kerrotaan talon oikea puoli oli isovanhempieni aikana sekatavarakauppa, jota isäni isä eli taata hoiti talon myymiseen eli vuoteen 1975 asti. Nostalgista nähdä, että talon toisen puolen eli asuinhuoneiston seiniä ei ole ollenkaan muunneltu. 1960-luvulla taloon rakennettu sisävessakin on säilytetty omalla paikallaan. Tosin huonejärjestystä on muutettu siten, että keittiö oli aiemmin vasemmassa alanurkassa nykyisen makuuhuoneen tilalla ja nykyisen keittiön tilalla oli arkiolohuone. Nykyinen olohuone oli sali, jota käytettiin vain harvoin arvovieraiden kyläillessä. Tosin minä ja sisarukseni nukuimme salissa mummin ja taatan luona käydessämme. 

"Uuden puolen" nykyinen kodinhoitohuone oli aikoinaan ahkerassa käytössä taatan työhuoneena, jonne oli käynti nykyisestä keittiöstä ja edelleen ovi kaupan puolelle. Työhuoneessa oli kirjoituspöytä, valtava puinen kassakaappi ja talon ainoa puhelin.

Kaikkea sitä blogin kautta löytyy...

Sisäänkäynti eteiseen pihan puolelta verannan kautta on edelleen samassa paikassa kuin lapsuuteni mummolassa 1950- ja 1960-luvuilla. Eteisestä yläkertaan vievät valkoiset portaat samoin, kuten alakuvassa näkyy. Aikoinaan 1940-luvulla portaat johtivat yläkerran pikkuhuoneeseen, jossa isäni asui teini-ikäisenä. Yläkerrassa oli myös koko talon kattava valtava vintti täynnä "säilytettävää" tavaraa.

Syksyn värejä

Kävelyreittini varrella on kunnan hoitama kukkapenkki, joka keväisin pursuaa monenvärisiä tulppaaneja ja narsisseja. Tänä vuonna kukkapenkki oli heinäkuun lähes hunningolla ja ehdin jo ajatella, että säästösyistä pläntti on jätetty oman onnensa nojaan.

Elokuussa yllätyin iloisesti, kun upean keltaiset päivänhatut ja monenlaiset ylväät heinäkasvit ovat päässeet täyteen loistoonsa. Kukat ja heinät on jopa tuettu asianmukaisesti, ja hyvin hoidettu kukkapenkki ilahduttaa jälleen ohikulkijoita.

Kotisohvallakin syksyn värit alkavat näkyä villasukissa...

Elokuu on pelakuu

Olen pitkään suunnitellut, että kiinnittäisin mökin lasikon ulkopuolelle kukkalaatikoita. Viimein sain kesäkuussa homman tehdyksi - Ukin avustuksella.

Homma lähti rullaamaan, kun ennen juhannusta Salon torilla tuttu kukkamyyjä myi loput valkoiset riippapelakuut alennuksella eli neljä kukkaa kympillä. Hakaniemen torilla edellisviikon hinta oli kuusi euroa kappale. Joten pakko oli ostaa, kun huippukukkia myytiin tosihalvalla. Ja niin kaikki loput eli kaksitoista kukkaa lastattiin Ukin auton perälokeroon - Ukin mutinoista huolimatta. Samalla reissulla hankin Suomusjärven S-raudasta kolme pitkää parvekelaatikkoa ja vahvat ripustuskoukut.

Yllättävän nopeasti laatikot kukkineen oli kiinnitetty mökin lasikon alareunaan - kolme laatikkoa ja kolme pelakuuta per laatikko. Loput kolme kukkaa löysivät paikkansa pation reunan kukkapadasta.

Useana keväänä olen päätynyt istuttamaan mökin piharuukkuihin valkoisia riippapelakuita. Ja aina olen ollut tyytyväinen. Runsaskukkainen, kaunis ja kestävä lajike, joka on parhaimmillaan loppukesästä. Myös tänä vuonna olen ollut enemmän kuin tyytyväinen. Lajike tuntuu pärjäävän ja kukoistavan niin helteisenä kuin sateisena kesänä. Nappivalinta!

Kesä joka katosi

Tämä kesä tuntui katoavan tavallista nopeammin. Oikeastaan elin ja koin kesää vain kesäkuussa. Heinäkuu meni läheisen toipuessa leikkauksesta ja elokuu voimien keräämisessä - keskikesän kuukaudet lipuivat ohi lähes huomaamatta.

Mökillä olen piipahtanut juhannuksen jälkeen vain pari kertaa. Saunan alla vuosia eläneen rantakäärmeen (täällä) nahanluontikin jäi näkemättä - onneksi seitinohut kuivunut käärmeennahka jäi rantaan todisteeksi. Ja onneksi kesäkuussa istuttamani monet pelakuut ovat sateisen kesän johdosta voineet mainiosti. Ilman luonnon kastelua ne olisivat mökkitauon aikana kuukahtaneet.

Ja onneksi kesää on vielä jäljellä. Ja uusi kesäkin tekee tuloaan jo yhdeksän kuukauden kuluttua...

Ennen punastumista

Kainalokoira

Näin me istutaan/löhötään Murun kanssa sohvan nurkassa. Toinen lukee tai näplää ipadia ja toinen vain nauttii ja nauttii. Toinen viltin alla ja toinen päällä - kesät talvet.

Onneksi on Koira.

Kaunotar

Olen jakkarahullu ja hurahdan toistuvasti jakkaroihin - puisiin mataliin lypsyjakkaroihin, metallisiin baarituoleihin, rottinkisiin lastenistuimiin ja mitä omituisimpiin muovivirityksiin. Onneksi useimmat jakkaroistani olen löytynyt kirppareilta. Mutta olen myös kantanut pikkutuolia lentokoneessa äkättyäni maailman kauneimman jakkaran Barin kujilla Kaakkois-Italiassa. Ja kahta rottinkista lastentuolia olen raahannut Ruotsin laivalla bongattuani tuolit Tukholman romiksessa. Hullu jakkaramummi...

Osa jakkaroista on löytänyt paikkansa kaupunkikodista ja osa mökkimaisemista - parvekkeelta, lasikosta, leikkimökistä, takan edestä, saunatuvasta, suihkusta. Osa on päätynyt nuorison kämppiin tai Äitimuorille synttärilahjaksi.

Tämän tuntemattoman valmistajan (netissä arvuuteltiin tanskalaiseksi) 1970-luvun muovikaunottaren löysin viikonloppuna Hietsun kirpputorilta. Se päätynee Juniorin uuteen kämppään Sörnäisiin joko eteisjakkaraksi kirkkaanvihreän kattolampun seuraksi tai yksiön puolelle kultaköynnöksen kaveriksi.

Ainahan kunnon ihminen jakkaraa tarvitsee...

Puhelu Bangkokista

Näkymä työhuoneen ikkunasta.

Lontoontyttö soitti työpaikaltaan Bangkokista. Koko puhelun ajan taustalta kuului kukon kiekumista. Tyttö on työssä yli 50 vuotta vanhassa, menestyvässä ja kansainvälistyvässä tekstiiliyrityksessä suurkaupungin keskustassa.

Työ sinällään ei eroa Tytön aikaisemmista hommista Lontoossa tai Espanjassa. Mutta. Työhön huristetaan mopotaksin kyydissä - autokyyti ruuhkassa saattaa kestää pari tuntia suuntaansa. Työpaikkalounas tarjoillaan viereisen kujan katukeittiöstä - makua ei pääse moittimaan. Ja kukko kiekuu naapurissa.

Sopeutumista Aasia vaatii tottuneemmaltakin...

Työpaikan lounaskuppila :):)

Pienen ilot

Olin iltapäivällä kaupunkikävelyllä yksivuotiaan Maxin kanssa. Miten Pieni iloitsikaan Töölön kirkkaanvärisistä ratikoista, Oopperan pääovien edessä olevista kolisevista ritilöistä ja kivipihalla solisevasta suihkulähteestä. Mummikin innostui opettamaan Pienelle stadin slangia "sporaspora" ja rummuttamaan jaloilla ankeita ritilöitä tanssirytmiä etsien. Enkä ilman Pientä olisi huomannut, miten kauniisti aurinko ja kevyt tuuli elävöittävät vaatimattoman suihkulähteen.

Pienen ilo herättää arkisenkin ympäristön eloon.

Siistitty Tyttö

Kiitos Emilialle Helsingin koiratrimmaamoon (täällä).

Elämä edessä

Jännä päivä ensimmäisellä lapsenlapsellani

ja 63 000 muulla ekaluokkalaisella.

Vasta hänen syntymäänsä Ukin kanssa jännättiin -
puhumattakaan äitinsä syntymästä 1981 (täällä).

Two times Handmaids

Sunnuntaina Opiskelijatyttö pyysi elokuviin. Hän sai vapaat kädet elokuvan suhteen, ja niin vietimme kaksi ja puoli tuntia Tennispalatsin pehmeillä penkeillä katsomassa Park Chan-wookin ohjaamaa The Handmaiden -elokuvaa. Kumpikaan ei tiennyt vuonna 2016 valmistuneesta eteläkorealaisesta leffasta etukäteen muuta kuin että kehuja oli saanut (4/5).

Tykkäsin leffasta - piti kivasti otteessaan. Päällimmäisenä mieleen jäi aistikas kuvaus, lempeä erotiikka ja kahden naisen välille kehittyvä rakkaus. Ja kutkuttava huijaus monella tasolla. Mutta elokuvassa kuvattiin myös luotaantyöntävää ja pitkitettyä väkivaltaa, karmeaa lapsen henkistä ja fyysistä pahoinpitelyä sekä irstaita keski-ikäisiä miehiä salaisessa seksikerhossaan. Onneksi ohjaaja onnistui tasapainottamaan elokuvaa siten, että sen nautittava aistillisuus ja kiehtova huijausteema jäivät päällimmäisenä mieleen.

The Handmaiden (palvelijatar) perustuu löyhästi Sarah Waltersin romaaniin Silmänkääntäjä (Fingersmith 2002), jonka alunperin Englantiin sijoittuvat tapahtumat ohjaaja on siirtänyt 1930-luvun Koreaan. Waltersin romaania en ole lukenut, mutta elokuvassa kertomus köyhän korealaisen taskuvarastytön kokemuksista rikkaan japanilaisnaisen seuraneitinä kiehtoo, huijaa ja yllättää.

Alkukesästä katsoin putkeen HBO:lta edelleen löytyvän kymmenosaisen The Handmaid's Tale -sarjan (2017), joka puolestaan perustuu kanadalaisen Margaret Atwoodin kiehtovaan romaaniin Orjattaresi (The Handmaid's Tale 1985). Tv-sarjassa kuvataan korealaisen elokuvan tavoin toisen ihmisen alistamista ja omistamista - orjuutta - sekä kiellettyä seksuaalisuutta ja käsittämätöntä väkivaltaa. Pääosissa näyttelevät Joseph Fiennes ja Mad men -sarjasta tuttu Elisabeth Moss. Ajatuksia herättävä ja koukuttava sarja, josta tuottajat ovat Atwoodin avustuksella tekemässä toista kautta.

Orjia, juonittelua ja rakkautta menneisyyden Aasiassa ja tulevaisuuden Amerikassa. Suositeltavaa sadekesän huvia.

Kimppu kuihtuneita

Aamukahvin, rauhallisen hesarin luvun ja rentouttavan Murun syykytystuokion jälkeen löntystelen kaupunkikodissa usein parvekkeelle nyppimään cascada-riippapelakuiden ja tavallisten pelakuiden kukkineet kukat. Ne taittuvat helposti tyvestä, mikä helpottaa nyppimistä, mikä puolestaan vauhdittaa nupuilla olevien uusien kukkien kasvua.

Kauempaa katsoessa ensin näyttää, ettei ruukuissa olisi yhtään kuihtunutta kukkaa. Vasta lähempää tarkastellessaan äkkää, miten paljon yli-ikäisiä kukintoja runsaskukkaisista ruukuista oikeasti löytyy. Ja kun kymmeniä katkaistuja kukintoja katsoo taas kädessään yhtenä kimppuna, voisi tyhmempi jäädä miettimään, miksi ne tulikaan taitettua.

Mutta kun karsimisen jälkeen katselee parvekkeen pelargoniaruukkuja, ei edes huomaa että neljännes kukinnoista pääsi roskikseen...

Butter eye

Viime kuukausina olen usein eksynyt Töölön ja Meilahden suunnalle ja joitakin kertoja pistäytynyt (täällä) myös turistilaumojen suosimassa kahvila Regatassa. Ruuhkaisuudesta huolimatta mukava kokemus - rento paikka ja hyvä palvelu.

Tänään maistoin ekaa kertaa kahvilassa itse leivottua voisilmäpullaa. Ja olipahan herkku - uunilämmin, ihanan pehmeä ja syntisen voinen. En olisi ehkä herkkua äkännytkään, ellei edelläni touhottanut suomalaismies olisi kovaan ääneen tilannut "yksi butter eye".

Naureskellessani pullan uutta turistinimeä myyjä totesi, että heilläpä myydään niin korvia (korvapuusti) kuin silmiäkin (voisilmäpulla).

Paras takki

Ostin vajaa kymmenen vuotta sitten Helsingin Kapteenskan kesäalesta Aiglen luonnonvalkoisen takin puoleen hintaan. Heräteosto, mutta harvoin olen ollut ostokseeni yhtä tyytyväinen.

Takki on tuulen- ja sateenpitävä ja sen saa pakattua takin taskussa säilyvään ja taskussa kiinni olevaan pieneen pussukkaan, joka mahtuu jopa käsilaukkuun. Ja huppu, joka on helppo jemmata takin kauluksen sisään. Takki on kulkenut kanssani lähes jokaisella matkalla niin kotimaassa kuin ulkomailla, ja usein on tullut esille kaivetuksi. Kangas on äärest kestävää ja likaa hylkivää, sillä vuosien käytöstä huolimatta kulumia tai likaläikkiä on käsittämättömän vähän.

Olen jopa haeskellut netistä uutta samanlaista, mutta vanhaa mallia ei ole enää saatavilla.