Tanssin taika

Viime viikolla sain taas tuta, mikä on paritanssin juju.

Fuskun jatkotreeneissä oli useita taitavia viejiä, joilla useimmilla oli - kuten tavallisesti - vakivietävä mukana treeneissä. Lähes kaikki vakiparit osallistuivat kuitenkin - kuten tavallisesti - parinvaihtoon.

Useimpien vakiparinsa kanssa treeneihin tulleiden miesten kanssa on kiva tanssia. He haluavat ja osaavat olla läsnä myös vieraampien ja vakinaistansa kömpelömpien vietävien kanssa. Ja myös me vakiviejää vailla olevat treenaajat saamme nauttia hyvistä viejistä. Miesten joukkoon mahtuu kuitenkin jokunen toisintoimija, joka huolimatta hyvästä tanssi- ja vientitaidostaan ei vain viitsi vaivaantua. Tyypit vilkuilevat usein koko tanssihetken välinpitämättöminä ja poissaolevina ympäriinsä eivätkä kertaakaan kohdenna katsettaan tanssitettavaansa.

Vaikka on ihanaa, kun kohdalle sattuu hyvä viejä, niin se ei yksin riitä. Ennemmin tanssin aloittelevan, innokkaan ja läsnäolevan tanssijan kanssa kuin kokeneen, mutta hälläväliä tyylillä vetelevän taitajan kanssa. Jälkimmäinen ei huomaisi vaikka tilallani olisi sätkynukke, niin merkityksetön hänelle tunnun välillä olevan.

Nautittavaan paritanssiin tarvitaan kaksi toisilleen läsnäolevaa, toisensa huomioivaa ihmistä, jotka kumpikin tajuavat että "tämä riippuu meistä molemmista". Ja uskallusta heittäytyä ohikiitävään hetkeen. Eikä annos leikkisyyttä ja luovuuttakaan ole pahaksi. Sillanpään sanoin Takes 2 to Tango.

Näin siis treenitansseissa. Tunnetanssi on sitten aivan jotain muuta - silloin tanssitaidolla ja askelilla ei enää ole mitään merkitystä, vaan juttu liikkuu ihan muissa sfääreissä.