Taas on aika…

Taas on kevään ja kukkien, pääsiäisen ja puistojen aika. Jokavuotiset narsissit ilmestyivät muuten Punavuoren kotini parvekkeelle täsmälleen samana päivänä kuin keväällä 2023, minkä olen todentanut blogini 27.3.23 (täällä). 

Kävelin tänään Lauttasaaressa ja jäin taas ihailemaan Puhuri-kahvilan ja Koneen kartanon välisessä puistikossa olevaa Lahopuutarha-nimistä ympäristötaideteosta (täällä). Puupölkkyjä, johon kerta kerralta tykästyn enemmän ja enemmän. Ja pakkohan kuvaukselliset pölkyt oli taas ikuistaa kännykkäkameralla.

Kotona tulevasta pääsiäisestä muistutti kauniisti kukkiva pääsiäiskaktus, jonka olin joku viikko sitten ostanut parilla eurolla läheisestä S-marketista. Upeat valkoiset kukat, joiden terälehdet ovat oikeaoppisesti teräväkärkisemmät kuin perinteisellä joulukaktuksella. 

Mutta ei vielä yhtään suklaamunaa eikä pääsiäistipua. Ehkä niitäkin löytyy, kunhan pääsen taas Ukin mökille, jossa toivottavasti on vielä tallella entisten pääsiäisten aarteita…

Komeasti kukkiva pääsiäiskaktus

Osa Lahopuutarha-nimistä ympäristötaideteosta

Kevättä Suomessa

Ihanaa, että pääsin nauttimaan Suomen keväästä ja alkuviikon yllättävän lämpimintä päivistä. Olen ehtinyt lyhyen Turun retken (täällä) jälkeen piipahtaa pikaisesti myös Ukin mökillä Salossa ja pusutella Opiskelijatytön suloista 9-kuukautista vesseliä Merimaskussa.

Ja nautiskella keväästä. Ihailla auringon avaamia sinivuokkoja mökkitien reunassa Salossa ja krookuksia Taattisten tilalla Merimaskussa. Menomatkalla pysähdyin vielä lyhyesti Lontoontytön luona Vallilassa, jossa kadun vieressä kukki kauniita kevätkelloja. 

Ukin mökillä sain ihailla järvellä lipuvia joutsenia ja lokkisaareen pesää tekeviä lokkeja. Kevään merkkejä nekin :) Ja ensimmäistä kertaa elämässäni näin luonnossa hirviä. Olimme Opiskelijatytön plus 9-kk vesselin ja Dora-koiran kanssa metsäkävelyllä, kun parinkymmenen metrin päässä porhalsi ensin valtava uroshirvi ja hetken päästä toisella puolellamme juoksi naarashirvi. Jännää…

Kevät keikkuu - linnut huutaa ja hirvet juoksee…

Sinivuokkoja Salossa

Krookuksia Merimaskussa

Kevätkelloja eli kevätlumipisaroita Vallilassa

Salainen puutarha

Betoni- ja verkkoaidan takaa pilkottaa siro sipulitorni, mutta muuta en verkkoaidan raoista pysty näkemään. Seison Turun keskustassa Rettiginrinteessä olevilla portailla, aidan takana olevan ”Rettigin palatsin” vieressä, ja luen verkkoaitaan kiinnitetystä keltaisesta kyltistä: ”Kiinteistössä jatkuva koiravartiointi”. 

Aidan takana on puutarhan ympäröimä Rettigin perheen entinen koti - Villa von Rettiginä ja Rettigin palatsina tunnettu 1500 neliömetrin kokoinen kivitalo. Vaaleaksi rapattu rakennus, jonka tiloissa on vuodesta 1995 toiminut historian ja nykytaiteen museo Aboa Vetus & Ars Nova (täällä). 

Vauras Rettigin teollisuussuku saapui Ruotsista 1800-luvun puolivälissä Suomeen ja perusti Turkuun menestyvän tupakkatehtaan. Vuonna 1928 silloinen tehtaanjohtaja Hans von Rettig (1894-1979) rakennutti perheelleen hulppean kodin tehtaan viereen Aura-joen rantaan. Barokkityylisen talon suunnitteli arkkitehti Valter Jung (1879-1946). 

Perhe asutti taloa lähes 50 vuotta. Hans von Rettigin kuoltua se oli toista kymmentä vuotta tyhjillään, kunnes 1990-luvun alussa rakennusta alettiin kunnostaa museoksi. Samassa yhteydessä myös puutarha rakennettiin uudestaan - sinne mm. lisättiin vesiallas patsaineen.

Nykyisessä museossa saattaa edelleen nähdä Rettigien aikaista loistoa. Ihastelin mm. tyylikästä koristekattoista käytävä ja marmiriseinäistä kylpyhuonetta museon toisessa kerroksessa. Mutta eniten minua kiinnosti toisen kerroksen ikkunoista näkyvä puutarha huvimajoineen ja koristealtaineen. 

Harmikseni kuulin, että puutarha on suljettu ja suojattu yleisöltä, kuten se on ollut jo lähes sata vuotta. Koko 1900-luvun rakennusta ja puutarhaa kuulemma ympäröi jopa nykyistä aitaa huomattavasti korkeampi - osin peräti nelimetrinen - aita. 

Salainen puutarha pysyy edelleen salaisena. Harmi…

Toisen kerroksen komeaa käytävää.

Hulppea kylpyhuone on ollut perheen käytössä 1990~luvulle asti. 

Huoneen seinät on vihreää marmoria ja lattialaatat valkoista marmoria.

Museoituun kylpyhuoneeseen on sijoitettu intialais-brittiläisen Anis Kapoorin taideteos Enkeli,

joka on sinisellä väripigmenttijauheella päällystetty liuskekivilohkare vuodelta 1990.

Puutarhaan rakennettiin vesiallas vasta 1990-luvulla museon perustamisen yhteydessä.

Verkkoaitaan oli kiinnitetty varoitus: ”Kiinteistössä jatkuva koiravartiointi.”

Pikaisesti Turussa

Lauantaina piipahdin junalla Turussa. Reissun ensisijainen syy oli Turun kaupunginteatterissa esitettävä näytelmä Isä, johon olin jo vuoden vaihteessa ostanut liput Turun serkulle ja minulle. 

Taneli Mäkelän tähdittämä Isä oli huikeaa teatteria. Tarina etenevää muistisairautta sairastavasta Andresta ja tämän tyttärestä Annesta. Tarina siitä, miten isä ja tytär yrittivät kumpikin selvitä muuttuneessa ja jatkuvasti muuttuvassa elämäntilanteessa. Harvoin liikutun teatterissa kyyneliin, mutta Mäkelän esittämän Andren hämmennys, ahdistus ja pelko sai kyyneleet poskilleni: Mitä täällä tapahtuu? Kuka sinä olet? Mikä on totta? 

Ja näytelmän lopussa lohduttomin ”Kuka minä olen?” Viimein Andre rauhoittui hoivakodin hoitajan syliin, ja totesi alistuneena: ”Sisälläni lehdet putoavat.”

Joitakin vuosia sitten näin näytelmän kirjoittaneen ranskalaisen Florian Zellerin (s.1979) tekstin The father kirjoittajan itsensä ohjaamana elokuvana, jossa pääosaa näytteli karismaattinen Anthony Hopkins (s.1937). Onneksi en tuota elokuvaa enää täysin muistanut :) joten (elokuvan ja näytelmän) tekstiin valittu näkökulma onnistui uudelleen yllättämään ja hämmentämään minua. Ja tämä lienee myös yksi esityksen tavoitteita…

Katsoja asetetaan kokemaan samaa hämmennystä ja epävarmuutta kuin muistisairas Andre: Miksi Anne on erinäköinen kuin hetki sitten? Kuka tuo mies oikein on? Missä Andren toinen tytär on? Kenen kanssa Anne on naimisissa? Onko totta, että Anne muuttaa Lontooseen? 

Ennen teatteria pistäydyin Aboa Vetus & Ars Nova -museossa Aura-joen rannalla Tuomiokirkon ja kaupunginteatterin välissä. Osa museosta, jota kutsutaan myös lyhenteellä AVAN,  oli suljettu remontin takia. Museon arkeologinen puoli Aboa Vetus avautuu yleisölle huhtikuun alussa ja uudistettu museokahvila/ravintola myöhemmin keväällä. Tämä ei kuitenkaan häirinnyt minua, sillä aikomukseni oli käydä katsomassa ainoastaan Ars Novan toisen kerroksen näyttelysaleissa olevaa Raisa Raekallion ja Misha del Valin Milieu-nimistä yhteisnäyttelyä - suomeksi Ympäristö. 

Kittilässä asuva ja työskentelevä taiteilijapariskunta - Suomen Lapissa syntynyt Raisa ja Espanjan Bilbaossa syntynyt Misha - maalaavat useimmat työnsä yhdessä samalle kankaalle. Värikkäät teokset syntyvät ikäänkuin heidän vuoropuhelunaan. Esitteen mukaan ”Maalaukset avaavat näkymiä paikkoihin,  joissa voi kokea merkityksellisiä kohtaamisia: metsiin, saunaan ja yhteisen pöydän ääreen”. Vain jokunen teoksista puhutteli minua…

Mutta Taneli Mäkelän Isä oli elämys. Kiitos loistavasta toteutuksesta kuuluu näytelmän kirjoittajan ja onnistuneiden näyttelijöiden lisäksi ohjaaja Mikko Koukille, lavastaja Jani Uljakselle ja suomentaja Reita Lounatvuorelle. 

Kiitos heille kaikille - nautin suuresti :)

Misha del Val: Ticket to Finland (Potrait of Raisota), 2013

”Misha painted this portrait of Raisa in Berlin in 2013. They had not seen each other in 13 years. Later that year, Raisa bought the painting from Misha, and with that money he bought a ticket to Lapland. The couple have lived and worked at Kittilä ever since.”

Raisa Raekallio & Misha del Val: Will You Still Love Me When 

You Find Out (That I Can’t Paint)? 2014

Raisa Raekallio: I Am Here, 2020

Kuvakaappaus näyttelyssä esitetystä videosta yhdessä työskentelevästä taiteilijaparista.

Museon sisäänkäynnin vieressä oli kuvanveistäjä Hanna Vihriälän teos Norsuaukio (2011). 

Takaisin kotiin

Alkuviikosta lensin Murun kanssa Espanjasta takaisin kotiin Helsingin Punavuoreen. Oli ihana palata keskelle Suomen kiihtyvää kevättä :) 

Nähdä aamuauringon sarastus edessä olevan kerrostalon takaa. Kokea Kaivarin rannassa meren vaimea pauhu ja häikäistyä vedestä heijastuvasta auringon vanasta. Törmätä yllättäen keltavuokkoryppääseen eiralaisen pienkerrostalon pihassa. Kuunnella varpusten säksätystä Vanhan kirkkopuiston havupuissa. Nauttia talvihiekasta putsatuista jalkakäytävistä…

Ja kohdata metrossa pikkutytön hymy, kun hän yritti ottaa kontaktia kanssani matkustavaan Muru-koiraan. Kevättä koti-Suomessa ei voita mikään :)

Keltavuokkoja eräällä Ehrensvärdintien pihalla Eirassa

Hopeakuusen oksia Vanhassa kirkkopuistossa.

Sateista Madridia

Yksi iltapäivä ja yksi aamupäivä sekä niiden välinen yö kului nopeasti Madridissa. Iltapäivä satoi kaatamalla, ja pakenin sadetta Thyssen-Bornemisza -museoon (täällä). Seuraavana aamupäivänä nautiskelu jatkui toisessa eli Reina Sofia -museossa (täällä). Myös päivien välinen yö meni nopeasti, vaikka katkonaisesti, kuten kotonakin :)

Oikeastaan näin kaupungista vain muutaman korttelin Plaza de Lavapies -aukiolla olleen hotellin ja tästä noin kilometrin säteellä olleiden museoiden ympärillä. Mutta ihastuin ja tykästyin - niin museoihin kuin kaupunkiin. 

Ihastuin keskustan kauniisiin kerrostaloihin, joita koristi lukemattomat ranskalaiset parvekkeet. Tuntui, että kaupungissa ei edes ollut asuinrakennusta ilman parveketta. Ihastuin pikkukuppiloihin ja -leipomoihin ja letkeisiin tapaspaikkoihin, joita keskustassa tuntui olevan joka kulmassa. Puhumattakaan museoista, joihin rakastuin :)

Eikä edes yhden tähden hotellin Ibis budgetin kolkko ja tyylitön aamupalalasikko pilannut kokemustani kaupungista. Muuten yksi tähti takasi siistin ja ikkunallisen huoneen, jossa oli oma vessa ja suihku. Ja yökin oli rauhallinen ja palvelu ystävällistä. 

Mutta silti seuraavalla kerralla valitsen ehkä eri majapaikan…

Vasemmalla hotelli Ibis budget ja oikealla rento ja mukava kuppila Portomarin - 

molemmat Plaza de Lavapies -aukiolla.

Ikkunallinen huone omalla vessalla ja suihkulla…

Halpakaupan kalosseilla oli tällä matkalla käyttöä…

Veistoksia ja muuta…

Alberto (Alberto Sanchez): Bailarina, n. 1927-1929

Maailman kuulujen taiteilijoiden Pablo Picasson (täällä) ja Salvador Dalin (täällä) teosten lisäksi Madridin Reina Sofia -taidemuseossa näin paljon muutakin kaunista ja kiinnostavaa, vaikka en edes kiertänyt kuin ehkä puolet museosta. Mieleeni jäi mm. veistoksia, muotokuvia ja Serran teräspaaseja :)

Minua kiehtoi esimerkiksi espanjalaisen Alberto Sachezin (1895-1962) tanssijapatsas (Bailarina). Erikoisesta materiaalista - värjätystä sementistä ja puusta - työstetty eläväpintainen patsas, josta välittyi tanssin liike. 

Tykkäsin myös niin ikään espanjalaisen Mateo Hernandezin (1884-1949) jäyhästä, luonnollista kokoa olevasta kylpijästä (Banista). Varsinkin kun esitetekstistä luin, että se oli veistetty suomalaisesta graniitista :) Ja kolmas minua viehättynyt veistos oli Pablo Picasson (1881-1973) pronssinen Nainen puutarhassa (Mujer en el jardin), jonka raudasta tehty ”alkuperäisversio” on esillä Pariisin Picasso-museossa.

Reina Sofiassa tutustuin ensi kertaa Madridissa syntyneeseen Jean Grisiin (1887-1927), jonka töitä museossa oli useita. Tykkäsin monesta, kuten muotokuvasta, jonka Pariisissa asunut taiteilija oli maalannut ”epävirallisesta vaimostaan” Josette Grisistä. Sen sijaan Maria Blanchardin (1881-1932) kanssa olin ”ystävystynyt” jo edellisenä päivänä Thyssen-Bornemisza -museossa (täällä). Ja Reina Sofiassa tykästyin miehen kubistiseen, viuhkan kanssa viihtyvään naiseen (Mujer con abanico).

Olin jo poistumassa museosta, kun huomasin, että kaksi alakerran huoneista oli omistettu Richard Serralle. Yhdysvaltalaiselle kuvanveistäjälle, jonka patinoidusta teräksestä tehtyjä paaseja olin syksyllä Suomessa ihmetellyt Kiasma-museon pihalla (täällä). Joten pitihän minun käydä katsomassa, mitä mies oli Madridiin keksinyt :)

Kahdessa huoneessa minua odotti neljä suunnikkaan ja kaksi kuution muotoista teräspaasia - saman oloisia kuin Kiasman pihalla. Mitään muuta huoneissa ei ollut. Kyseessä oli Richard Serran (1938-2024) vartavasten Madridin museota varten tehty teos, jonka nimi oli Equal Parallel: Guernica-Bengasi. Teos, joka oli tehty muistuttamaan Yhdysvaltojen ilmahyökkäyksestä Libyan Bengasiin huhtikuussa 1986. 

Voimakas teoskokonaisuus, josta jotenkin säteili sisääni värinää, kun yksinäni kävelin tyhjässä huoneessa jättipaasien keskellä. Joskin vanhan rakennuksen ikkunoista sisään huoneisiin pyrkivä kevään valo teki minuun lähes yhtä suuren vaikutuksen :)

Näin ja koin paljon Reina Sofia -museossa, mutta paljon jäi näkemättä ja kokematta. Uskon ja toivon, että pääsen vielä toistamiseen käymään tähän yhteen Madridin kolmesta suurmuseosta. Ehkä jo ensi talvena…

Mateo Hernandez: Banista (Kylpijä), 1925

Pablo Picasso: Mujer en el jardin (Nainen puutarhassa), n. 1930-1932

Juan Gris: Retrato de Madame Josette Gris (Rouva JG:n muotokuva), 1916

Maria Blanchard: Mujer con abanico (Nainen tuulettimen kanssa), 1913-1915

Richard Serra: Equal-Parallel: Guernica - Bengasi, 1986

Dali yllätti

Rostro del gran masturbador (Suuren masturboijan kasvot), 1929

Ihastuin Daliin :) Hämmästyin, sillä olen aina pitänyt espanjalaista Salvador Dalia vähän sekopäisenä taiteilijana, jonka oudot maalaukset eivät ole minua kiehtoneet. 

Mutta Madridin Reina Sofia -museossa (täällä) löysin nuoren Salvador Dalin (1904-1989) maalauksia ajalta ennen kuin hänestä tuli maailmankuulu surrealisti. Taiteilija, jonka surrealistiset - ”oudot” unenomaiset, mystiset ja epätodelliset - maalaukset ja erikoiset markkinointitempaukset herättivät kiinnostusta ympäri maailmaa. 

Tykästyin etenkin 21-vuotiaan Dalin pikkusiskostaan Ana Mariasta (1908-1989) maalaamiin muotokuviin Tyttö ikkunan ääressä ja Sisareni muotokuva - molemmat vuodelta 1925. Levollisia ja tasapainoisia. Myös samana vuonna maalattu Perrot soittaa kitaraa puhutteli minua.

Eikä seuraavana vuonna 1926 maalattu ja surrealismiin jo kallellaan oleva Asetelmakaan ollut yhtään paha, vaan oikeastaan päinvastoin :) Ja kun nämä Dalin teokset nähtyäni palasin uudelleen katsomaan taiteilijan ensimmäisiin varsinaisiin surrealistisiin töihin kuuluvaa Suuren masturboijan kasvot -öljymaalausta, ei se enää tuntunutkaan niin sekopäiseltä, vaan lähinnä kiehtovalta…

Maalausten lisäksi Dali teki useita surrealistisia veistoksia, loi lasi- ja korutaidetta, suunnitteli muotia sekä oli mukana monissa elokuvaprojekteissa. Aikaansaava mies, jonka elämänkumppani, muusa ja malli vuodesta 1929 oli Gala Dali (1894-1962). Nainen, joka alkujaan oli venäläinen emigrantti nimeltään Elena Ivanovna Diakonova ja joka pariskunnan tavatessa oli naimisissa ranskalaisen runoilijan Paul Eluardin kanssa. 

Salvador Dali oli taitava ja tuottoisa kuvataiteilija, joka muistetaan usein paremmin suippoviiksisenä ja huomionkipeänä kansan naurattajana. Vauras mies, joka kuoltuaan testamenttasi omaisuutensa ja teoksensa Espanjan valtiolle. 

Yllätyin, että tällä kertaa Dali kiehtoi minua ja hänen teoksensa pysäyttivät…

Figura en una ventana (Tyttö ikkunan ääressä), 1925

Retrato de mi hermana (Sisareni muotokuva), 1925

Pierrot tocando la guitarra (Pierrot soittaa kitaraa), 1925

Naturaleza muerta (Asetelma), 1926

Sairaalasta museoksi

Toisena Madrid-päivänä heräsin sateettomaan aamuun, joten aamupalan jälkeen kävelin runsaan kilometrin matkan hotellilta kaupungin päärautatieaseman vieressä olevaan Reina Sofia -museoon. Ensisijaisena päämääränäni oli museon päärakennuksen toinen kerros, jonka yhdessä huoneessa on jo yli 30 vuotta ollut esillä Pablo Picasson (1881-1973) kuuluisa Guernica (täällä). 

Reina Sofia -museo on virallisesti avattu 1992 entisessä kaupungin sairaalassa. Alkujaan rakennuksen suunnitteli Francisco Sabatini (1721-1797) ja kumppaneineen 1700-luvulla, mikä edelleen näkyy mm. komeina pitkinä kaarikäytävinä sekä suojaisana puutarhapihana. 

Uskomatonta, että rakennus toimi todella sairaalana vuoteen 1965 asti. Tämän jälkeen se oli vuosia ”hukkakäytössä”, kunnes 1980 rakennusta alettiin kunnostaa museoksi. Museoksi, joka nimettiin silloin Espanjan kuningattarena olleen Sofian mukaan Reina Sofiaksi. Alkuun ihmettelin, mistä sana reina tulee, kunnes sanakirjasta paljastui, että reina on suomeksi kuningatar - niin yksinkertaista :) Ja rey on muuten kuningas…

Reina Sofia keskittyy eurooppalaiseen ja amerikkalaiseen 1900-luvun taiteeseen, ja museosta löytyy mm. useita kahden kuuluisan espanjalaisen taiteilijan - Pablo Picasson ja Salvador Dalin - teoksia. 

Museon taidekokoelman kasvaessa vanhan rakennuksen viereen päätettiin rakentaa kolme pienempää lisärakennusta. Nämä käytävällä alkuperäiseen museoon liitetyt lisätilat suunnitteli ranskalainen arkkitehti Jean Nouvel. Ja rakennukset nimettiinkin suunnittelijoiden mukaan - vanha sairaalaosa Sabatini-rakennukseksi ja uusi lisäosa Nouvel-rakennukseksi. 

Mielenkiintoinen ja valtava rakennuskompleksi ja sykähdyttävä taidekokoelma, jota kahlatessa ainakaan ensikertalainen ei voi välttyä eksymästä. Vinkkinä vihjaan, että kokoelman merkittävimmät taideteokset löytyvät Sabatini-rakennuksen toisesta ja osin neljännestä kerroksesta :)

Ja kahvila löytyy Novel-rakennuksen alimmasta kerroksesta. Tosin ei kovin viihtyisä…

Myös suojaisalla sisäpihalla oli taidetta.

Viehätyin mm. tästä lasista ja teräksestä tehdystä ”sermistä”

Dan Graham (1942-2022): Dhaka Pavilion, 2008

Valtava nelikerroksinen museo, jonka toisen kerroksen huoneesta 205.10 löytyy 

Pablo Picasson sodanvastainen Guernica vuodelta 1937 (täällä).

Tässä 2. kerroksen pohjakuvassa oikealla vanha Sabatini-rakennus ja

vasemmalla kolme uutta lisärakennusta (Edificio Novel).

Vuonna 2005 valmistunut Edificio Novel kuvattuna Rda. de Atocha -kadulta.

Valtavaa Reina Sofia -museota on vaikea saada mahtumaan yhteen valokuvaan. 

Kuvassa museon pääsisäänkäynti ja toinen läpinäkyvistä hissitorneista, 

jotka on rakennettu rakennuksen ulkopuolelle.

Mykkää huutoa

Parikymmentä vuotta sitten, kun ensimmäistä kertaa vierailin Pariisin Picasso-museossa, tuli mieleen ajatus, että saisinpa nähdä yhden Pablo Picasson kuuluisimmista maalauksista - Guernican - luonnossa. Eli jo kauan ennen kuin minusta tuli museokiertelyyn hurahtanut mummoihminen…

Nyt vähän yli 7-kymppisenä sain tuon ajatuksen ja toiveen toteutettua. Ja Guernican näkeminen olikin tärkein syy pikamatkaani Fuengirolasta Madridiin (täällä). 

Espanjassa syntynyt ja Ranskassa aikuiselämänsä elänyt Pablo Picasso (1881-1973) maalasi sodanvastaisen Guernican 56-vuotiaana Pariisissa. Taiteilijan kotimaassa Espanjassa oli vuonna 1936 alkanut sisällissota tasavaltalaisten ja kenraali Francisco Francon (1892-1975) kapinallisten välillä. 

Huhtikuussa 1937 Francon joukkojen tukena taistelleet natsi-Saksan ilmavoimat pommittivat Pohjois-Espanjassa sijaitsevan Guernican pikkukaupungin lähes maan tasalle. Guernican tuho ja siviilien massiivinen pommittaminen herätti maailman laajuista huomiota ja vaikutti radikaalisti myös aiemmin epäpoliittisen Picasson ajatteluun. 

Espanjan tasavaltalainen hallitus oli jo alkuvuodesta 1937 pyytänyt Picassolta uutta maalausta saman vuoden toukokuussa avattavaan Pariisin maailmannäyttelyyn. Guernican tuhosta järkyttyneenä ja aktivoituneena taiteilija alkoi heti maalata sodanvastaista taulua. Ja tuo yli seitsemän metriä leveä ja yli kolme metriä korkea öljymaalaus valmistui käsittämättömän nopeasti - seitsemässä viikossa. 

Tasavaltalaiset saivat näyttelypaviljonkiinsa maalauksen, joka puhutteli ja herätti tunteita. Aiheutti kohua ja jakoi mielipiteitä. Näyttelyn jälkeen Guernica kiersi ympäri länsimaiden museoita, ja vuonna 1939 taiteilija lahjoitti sen New Yorkin modernin taiteen museolle MoMalle. 

Vasta vuonna 1981 eli kahdeksan vuotta Picasson ja kuusi vuotta Francon kuoleman jälkeen MoMa luovutti teoksen vastahakoisesti Espanjan valtiolle. Ja vuonna 1992 Guernica löysi pysyvän sijoituspaikan maan pääkaupungista Reina Sofia -museon toisen kerroksen huoneesta 205.10. 

Guernica oli kaiken odottamisen ja matkustamisen - ja sateen - arvoinen. Täynnä mykkää huutoa ja kuolevien naisten tuskaa. Ja kaiken kauhun, pelon ja kärsimyksen keskellä - katkennutta pikaria puristavan nyrkin sisältä - kasvoi valkoinen kukka…

Mustavalkoinen Guernica oli 7.76 metriä leveä ja 3.49 metriä korkea.

Yksityiskohta, joka veti minua puoleensa uudelleen ja uudelleen.