Eino Espalla

Kesäinen valokuva runoilija Eino Leinon (1878-1926) patsaasta Helsingin ydinkeskustasta Esplanadin puiston Mannerheimintien puoleisesta päästä on otettu syyskuun alussa, kuten vihreydestä näkyy. Leinon ystävän, kuvanveistäjä Lauri Leppäsen (1895-1977) tekemä näköispatsas paljastettiin vuonna 1953.

Vain 47-vuotiaana kuolleen Leinon mahtipontisesta ja pönöttävästä patsaasta löytyy myös leikkisyyttä. Rintaa rehentelevän pronssimiehen avoinna olevassa vasemmassa kämmenessä tarkkasilmäinen voi nähdä kuparisen kolikon. 

Ja kädessä todella on kolikko, vaikka vaikeasti nähtävissä :) Kyse on Leppäsen nuorien ateljee-avustajien kepposesta. Ennen patsaan lopullista pronssivalua he olivat painaneet patsas-Leinon kämmeneen viiden matkan kolikon. Kerrotaan, että Leppänen olisi kyllä huomannut jekun, mutta päättänyt olla puuttumatta asiaan. Olihan Eino Leino eläessään toitottanut, että ei ole köyhä niin kauan kun on markan lantti kädessä…

Ehkä joskus pitää mennä katsomaan patsasta kouluikäisen lapsenlapsen kanssa ja pyytää häntä kiipeämään patsaan jalustalle tarkistamaan, että lantti on jäljellä :) Itse en ehkä kehtaa, enkä ehkä edes pystyisi kipuamaan…

Jalustoineen yli neljä metriä korkean Leinon patsaan taakse jää piiloon lähelle parikymmentä vuotta aiemmin vuonna 1932 pystytetty kirjailija Zachris Topeliuksen (1818-1898) muistomerkki Taru ja totuus vuodelta 1932 (täällä).

Huojuva talo

Kansallisteatteri onnistui taas, toistamiseen tänä syksynä :) Kävin eilen Lontoontytön kanssa katsomassa kirjailija Anneli Kanton ja ohjaaja-dramaturgi Heini Tolan yhteistyönä kirjoittaman ja Tolan ohjaaman Jotunin. Ja ihastuin, kuten runsas kuukausi sitten ihastuin teatterin Täällä Pohjantähden alla -esitykseen (täällä). 

Näytelmä on fiktiota, mutta se perustuu historiallisiin tosiasioihin. Se kertoo kirjailija Maria Jotunista (1880-1943) ja hänen riitaisesta ja onnettomasta avioliitostaan kirjallisuudentutkija ja kotimaisen kirjallisuuden professori Viljo Tarkiaisen (1879-1951) kanssa. Kaksi tyystin erilaista ihmistä ja kaksi aikansa julkkista, jotka menivät kolmekymppisinä naimisiin, kun Jotuni huomasi olevansa raskaana. 

Seuraavana vuonna he saivat jopa kaksi poikaa - Jukan, joka syntyi alkuvuodesta ja Tutun, joka syntyi joulukuussa 1912. Kahden työhönsä intohimoisesti suhtautuvan uraihmisen perhe-elämä oli jatkuvaa valtataistelua sekä loputonta fyysistä ja henkistä väkivaltaa. Näytelmä kuvaa avioparin ja perheen elämää 30 vuoden ajalta avioliiton solmimisesta 63-vuotiaan Jotunin kuolemaan vuonna 1943. 

Avioliiton aikana Maria Jotuni kirjoitti väkivaltaista perhe-elämää kuvaavan klassikkoromaaninsa Huojuva talo, jonka kirjoittamisen hän salasi mieheltään ja jonka hän toivoi julkaistavan vasta kuolemansa jälkeen. Tosin Jotuni ei varmaan kuvitellut, että teos näkisi päivänvalon vasta 1963 eli 30 vuotta sen kirjoittamisen ja 20 vuotta kirjoittajan kuoleman jälkeen. 

Sari Puumalainen Jotunina ja Antti Pääkkönen Tarkiaisena olivat loistavia. Ja Katri Rentton lavastus ja muusikko Salla Markkasen live-musiikki olivat erottamaton osa näyttämön tapahtumia.

Ainoa miinus esityksessä oli istumapaikat. Näytelmä esitettiin pienellä näyttämöllä ja meillä oli paikat ensimmäisellä rivillä. Olin mennessä paikoista innostunut, mutta esityksen edetessä silmät alkoivat harittaa ja niska väsyä, kun jouduin katsomaan näyttelijöitä alhaalta ylös. Pienen näyttämön ensimmäinen rivi on nimittäin osittain näyttämön alapuolella, mitä en ollut tajunnut. Toisin on esim Kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä, jossa näyttämö ja katsomon eka rivi ovat samassa tasossa, jolloin rakastan istua edessä. Jatkossa tämä pitää muistaa lippuja ostaessa…

Kansallisteatterin edessä on kirjailija Aleksis Kiven patsas, josta kirjoitin maaliskuussa 2023 (täällä). Tämä sopi hyvin Jotuni-näytelmän teemaan, sillä Viljo Tarkiaisen väitöskirjan aihe vuonna 1917 oli Aleksis Kiven Seitsemän veljestä :)

Pienen näyttämön eteisaulassa on Essi Renvallin (1911-1979) rintakuva 

Antti ja Rakel Wihurista vuodelta 1954. 

Wihurin perhe ja Säätiö ovat tukeneet ja tukevat edelleen 

merkittävästi Kansallisteatterin toimintaa.

Duetto kahdesti

 Kaisu Sirviö: Kohti heleämpää sinistä, 2025

Taidemuseoiden lisäksi olen kaupunkikävelyillä alkanut piipahtaa keskustan gallerioissa, vaikka edelleen ne vähän vieraille tuntuvatkin. Mutta - kerta toisensa jälkeen yhä tutummilta. Tosin toistaiseksi tutustumiskäyntejä on vielä vähän…

Tällä viikolla pistäydyin Kalevankadulla olevassa pienessä Galleria Duetossa, joka on aivan vastapäätä Halmetojan galleriaa, johon ihastuin syyskuussa (täällä). Duetossa oli kahden kuvataiteilijan - suomalaisen Kaisu Sirviön (s.1954) ja italialaisen Giuseppe Colombon (s.1971) yhteisnäyttely, jonka nimi oli La gazza ladra (suomeksi Varasteleva harakka). 

Esitteen mukaan näyttelyn nimi viittaa sekä Gioachino Rossinin samannimiseen oopperaan että kuvataiteilija Edgar Degasin (1834-1917) opetukseen: ”Katsokaa maalattavaa esinettä niin kuin varas katsoo varastettavaa esinettä, äärimmäisen emotionaalisen jännityksen vallassa.”

Niin Sirviö kuin Colombo olivat minulle uusia tuttavuuksia. Näin ja koin kauneutta molempien taiteilijoiden töissä, joita kaksihuoneisessa galleriassa oli esillä kymmenkunta per nuppi. Eniten ehkä tykkäsin Sirviön vihreälle taustalle maalatuista päivänliljoista ja Colombon mustassa maljakossa olevista freesioista. Edellinen oli kivipiirros eli litografia ja jälkimmäinen öljymaalaus, mutta molemmissa oli kiehtovaa herkkyyttä ja valokuvamaista tarkkuutta. 

Tosin Giuseppe Colombosta minulle ensimmäisenä tuli mieleen satu Pinokkiosta ja hänen ”isästään” Giuseppe Geppetosta :) Yllätyin kun luin, että Pinocchio on alkujaan italialainen romaani, jonka kirjoitti 1800-luvulla elänyt Carlo Collodi. Tämä yli 200 kielelle käännetty klassikko julkaistiin ensi kertaa suomeksi vuonna 1906 Maija Halosen suomentama. Suomentaja Maija Halonen (1873-1944) taas oli kuvataiteilija Pekka Halosen (1865-1933) vaimo ja yllätyksekseni Maija suomensi Pinokkion suoraan italian kielestä :)

Galleria Duetossa olin ensi kertaa käynyt jo syyskuussa, kun galleriaa ohittaessani näin sisällä Riku Riipan puu-ukkoja ja puisia päitä. Pakkohan minun oli mennä Rikua ”tervehtimään”. Vuonna 1974 syntyneeseen Riippaan oli ihastunut jo kesällä 2023, jolloin ensin sattumalta törmäsin hänen töihinsä Kuusiston Taidekartanossa Kaarinassa (täällä) ja pian tämän jälkeen ”tarkoituksella” Söderlångvikin kartanossa Kemiösaarella (täällä). Ja Duetossakin tykkäsin, vaikka teosten nimet jäivät minulta tarkistamatta, joskin Riippa harvoin nimeää teoksiaan. 

Galleioita lisää syksyyn - ja alkutalveen. Jee. 

Kaisu Sirviö: Päivänlilja, 2025

Giuseppe Colombo: Vase of freesias, 2025

Galleria Duetto Kalevankadulla

Auringon pilkettä

Alkuviikon olen parannellut flunssan poikasta, ja viettänyt aikaa pääosin kotona Punavuoressa. Sohvalla Muru kainalossa. Sukkia kutoen ja telkkua katsellen - mm. HBO Maxin dokumenttisarjaa 100 Foot Wave vuosilta 2021-2025. Sarja kertoo surfareista, jotka kiertävät ympäri maailmaa metsästämässä jättimäisiä aaltoja. Yllättävän kiehtovaa ja mielenkiintoista :) 

Ja lukien Helena Ruuskan kirjoittamaa Mary Gallen-Kallelan elämänkertaa Olisit villiä villimpi. Pöydällä jo pitkään odottanut kirja alkoi kiinnostaa, kun olin taas katsellut hänen miehensä maalauksia Ateneumin Klimt & Gallen-Kallela -näyttelyssä  (täällä). Kirjaa onkin ollut jännä lukea, kun oli juuri katsellut ja ihmetellyt Akselin 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa maalaamia tauluja ja freskoja (täällä). 

Marraskuum alun lämpimiä päiviä olen seurannut lähinnä ikkunasta. Paljon sumua ja tihkusadetta, mutta välissä on aurinkokin pilkistänyt… 

Maisemia makuuni

Carl Moll: Hämärä, 1900

Kävin toistamiseen Ystävän kanssa Klimt, Gallen-Kallela & Wien -näyttelyssä Ateneumissa (täällä). Toinen (tai kolmas) kerta samassa taidenäyttelyssä on erilainen kuin ensimmäinen. 

Ensimmäinen kerta on aina erityinen. Tunteikas, yllätyksellinen ja usein myös uuvuttava, kun kaikki on uutta ja osa teoksista väliin voimakkaasti vaikuttavia. Toinen kerta on yleensä ensimmäistä rennompi ja rauhallisempi, mutta myös - tosin eri tavalla - kiehtova. Silloin osaan enemmän keskittyä teosten yksityiskohtiin, jotka ehkä ensi kerralla ovat jääneet näkemättä tai huomaamatta, ja ehkä myös tarkistaa sellaisia juttuja, jotka ekan tutustumisen jälkeen jäivät vaivaamaan tai joista olin visiittien välissä lukenut lisää. 

Esimerkiksi tutustuessani ensi kertaa Klimtin näyttelyyn lähes ohitin näyttelyn keskivaiheilla olleen salin, joka oli omistettu maisemamaalauksille. Minua veti eteenpäin parin salin päästä kuuluva musiikki (täällä) enkä musiikkituokion jälkeen enää jaksanut palata taaksepäin :)

Tokalla kerralla jaksoin rauhassa tutustua myös näyttelyn maisemiin. Ja ihastuin. Esitetekstin mukaan sesessionistit eivät kuvanneet maisemia ”vain todellisena, realistisena näkynä, vaan myös tunnelmana tai mielentilana”. Ja niissä kerrottiin näkyvän myös taiteilijoiden erilaisia muoto-, väri- ja valokokeiluja. 

Tykkäsin erityisesti itävaltalaisen Carl Mollin (1861-1945) Hämärä-nimisestä öljymaalauksesta. Unenomainen tunnelmakuvaus metsälammesta, jossa puut näyttivät kasvavat lammen pohjasta. ”Onkohan siinä tulva?” ihmetteli Ystäväni…

Ihastuin myös Akseli Gallen-Kallelan (1865-1931) kesäisen Järvimaiseman hentoihin väreihin ja järvenpintaa kuvaavaan Keitele-nimiseen tauluun. Jälkimmäisestä maalauksesta taiteilija teki vuosina 1904-1906 neljä eri versiota, joista kolme on nykyään taidemuseoiden kokoelmissa Lahdessa, Lontoossa ja Tokiossa sekä yksi yksityisomistuksessa, tosin sijoitettuna Gallen-Kallelan museoon Espooseen. Klimt-näyttelyssä esillä ollut Keitele oli lainassa Espoon museosta. 

Minusta Keitele-taulussa kuvataan veden peittämää myöhäiskevään haurasta jääpeitettä - ja hienosti kuvataankin, mutta kirjallisuudessa taiteilijan sanotaan maalauksessa kuvanneen veden - ei jään - pintaa ja siihen heijastuvia vedenalaisia virtauksia. 

Niin tai näin - kaikki kolme maalausta - Hämärä, Järvimaisema ja Keitele - olivat maisemia makuuni :)

Akseli Gallen-Kallela: Järvimaisema, 1901 

Akseli Gallen-Kallela: Keitele, 1904 

Leposaari lokakuussa

Kävin pitkästä aikaa Kulosaaren hautausmaalla, isän ja Alma-mummin haudalla (täällä) mukana havukranssi ja K-kaupan ruusukimppu. Pari muuta ihmistä puhdisti ja koristeli omaistensa hautoja ja hautausmaan työntekijä hurrutti kovaäänisesti hiekkakäytäville pudonneita lehtiä - onneksi vain lyhyen aikaa :)

Pienellä Leposaaren hautausmaalla oli kaunista ja rauhallista, kuten aina, vuodenajasta riippumatta. Laskin havut ja kukat isän ja mummin yhteiselle haudalle. Haudalle, jossa Äitimuorin toivomuksesta on aikanaan paikka myös hänelle. Ja jäin vielä tapani mukaan hetkeksi kiertelemään ja katselemaan syksyistä hautasaarta.

Ihastelin valkoisia marjaterttuja täysin lehdettömässä pensaassa. Etenkin terttujen kirkkaanpunaiset ja pitkät varret pistivät silmään hämäränä syyspäivänä. Varmaan joku lumimarjalajike… Minua veti puoleensa myös luonnollista kokoa oleva kivinen pikkulintu, joka istui sammaloituneen luonnonkiven päällä. Kivi ole asetettu isomman sukuhaudan eteen yli 30 vuotta sitten kuolleen pariviikkoisen vauvan muistoksi. Kaunis ja yksinkertainen muistokivi ja tuntemattoman vastasyntyneen kuolema herkisti.

Leposaaren hautausmaa on pieni, mutta aina sieltä edelleen löytyy uutta ihasteltavaa ja ihmeteltävää. Ja useita tutuksi tulleita hautoja, joissa lepää tuttuja nuoruus- ja kouluvuosistani.

Joulu ovella

Metallilangasta ja pikkuhelmistä tehty kranssi koristaa kerrostalokaksioni ovea vuodesta toiseen. Väliin sellaisenaan - kaunis niinkin - ja väliin koristeltuna joulu-, pääsiäis- tai vappulisukkein.

Marraskuun koittaessa kaivoin varastosta kirpparilta ostettuja punaisia huopasydämiä, joilla tällä kertaa koristelin rakkaan ovikranssini. Ja kiva tuli, kuten aikaisimpinakin jouluina (täällä, täällä ja täällä). 

Käsin tehty

Runeberginkatu halkaisee Töölön klassikoiden - Eliten ravintolan ja Mehiläisen sairaalan - kohdalla pitkulaisen ja vehreän Hesperianesplanadi-puiston. Puistossa ravintolan ja sairaalan välissä, orapihlaja-aidan suojassa ja hevoskastanjapuiden alla on lähes 30 vuotta könöttänyt neljä isoa ja vähän outoa graniittikuutiota.

Kymmeniä kertoja olen kävellyt kuutioiden ohi niitä sen kummemmin huomioimatta. Väliin olen ehkä ajatellut: ”Mitähän varastolaatikoita tohonkin on ilmestynyt? Onneksi ne jää noin hyvin noiden puiden suojaan.”

Viimein viime viikolla pysähdyin tutkimaan ”laatikoita” tarkemmin. ”Oudot laatikot” olivatkin oikeastaan aika hienoja. Neljä symmetristä, yli kaksimetristä punagraniitista hakattua kuutiota, joiden pintaan oli uurrettu teräväkärkisiä, noin kymmenen senttiä syviä uria. Ja kuutiot oli aseteltu rinnakkain siten, että vierekkäisten kuutioiden pintaurat kulkivat vastakkaisiin suuntiin. 

Graniittikuutiot ovat muistomerkki Lauri Kristian Relanderille (1883-1942), joka toimi tasavallan presidenttinä vuosina 1925-1931. Hän oli itsenäisen Suomen toinen presidentti - Kaarlo Juho Ståhlbergin (1865-1952) jälkeen - ja maamme kaikkien aikojen nuorin presidentti. Virkaan valittaessa Relander oli vasta 41-vuotias agronomi ja kahden 15- ja 18-vuotiaan nuoren isä. 

Kuvanveistäjä Matti Peltokangas (s.1952) työsi Relanderin muistomerkkiä kaksi vuotta ja valmistuttuaan vuonna 1996 se pystytettiin matalalle kivialustalle Hesperianesplanadille. Peltokangas uursi graniittikivet käsin apunaan vain hakku ja oma poika. 

Teoksen virallinen nimi on Relander-muistomerkki, mutta se tunnetaan myös työnimellä Alhaalta ylös, sisältä ulos. Kiva nimi, joka kuvaa hyvin ensimmäisiä vuosikymmeniään elävän maan tavoitteita - suomalaisen sananlaskun mukaan: Maasta se pienikin ponnistaa :)

Kuvanveistäjä Matti Peltokangas oli minulle tuttu viime kesästä, jolloin Naantalin Kultarannan puutarhassa tykästyin Peltokankaan Merkillinen sade viime yönä -installaatioon vuodelta 2007 (täällä).

Relander-muistomerkin lähellä, lyhyen kävelymatkan päässä on myös pari muuta tutustumisen arvoista muistomerkkiä: Veikko Myllerin presidentti Risto Rytin muistoksi tekemä teos (täällä) sekä Veikko Hirvimäen kirjailija Mika Waltarin muistoa kunnioittava teos (täällä). Siis ainakin nämä, sillä patsaita ja muistomerkkejä pääkaupunkiseudulla riittää.

Blogiinikin on kertynyt juttua aika monesta pääkaupunkiseudun - ja myös muun Suomen - veistoksesta ja patsaasta :) Ja ketä kiinnostaa, niin jutut löytyvät tunnisteen patsaat/veistokset alta…

Mars kirkossa

Ostan viiden euron pääsylipun ja saan vasempaan ranteeseeni ohuen, punaisen muovirannekkeen. Avaan Helsingin tuomiokirkon painavan oven ja astun sisään pimennettyyn kirkkosaliin, jota valaisee vain seiniin ja pylväisiin kohdennetut punaiset pistevalot.

Kirkon keskikäytävällä, sisääntulon ja alttarin puolivälissä katosta roikkuu valtava, valoa hohtava pallo. Kevyen näköinen jättipallo pyörii hiljakseen akselinsa ympäri ja sen pinnalla erottaa vaaleita, sinivalkoisia kuvioita. Kirkon täyttää hiljainen musiikki - tai äänet - jotka väliin voimistuvat ja väliin lähes katoavat kuulumattomiin. 

Jokunen ihminen istuu kirkon penkeillä. Kymmenkunta vierasta vaeltelee käytävillä. Sisään astuessa kaikki hiljentävät puhettaan. Useimmat kuvaavat palloa kännyköillään. Mutta pallo vain jatkaa rauhallista pyörimistään. Hissukseen ja arvokkaana - ihmettelijöistä ja valokuvaajista välittämättä.

Pallo kuvaa Mars-planeettaa ja sen pinnalla näkyvät kuviot vastaavat planeetan pintaa. Pallon halkaisija on 7 metriä ja sen pinnan kuviot on tehty NASA:n eli Yhdysvaltojen avaruushallinnon Marsista ottamien valokuvien perusteella siten, että yksi sentti pallon pinnalla vastaa yhtä kilometriä Marsin pinnalla eli yhden suhde miljoonaan. 

Kyseessä on brittiläisen taiteilijan Luke Jerramin MARS - sota ja rauha -niminen tilataideteos, joka vuodesta 2019 lähtien on kiertänyt maailmaa ollen esillä mm. useissa kirkoissa, mutta myös muissa sisä- ja ulkotiloissa. Taideteokseen liittyvän ”musiikin” on tehnyt säveltäjä Dan Jones, joka kertoo pyrkineensä yhdistämään Marsin äänimaailmaa sodan ääniin.

Meditatiivista ja rauhoittavaa. Kaunista ja käsittämätöntä, mutta samalla herkkää ja koskettavaa. Tykkäsin, vaikka vähän kiireessä tutustuinkin…

Ps. Tuomiokirkossa Mars on pyörinyt lokakuun alusta ja tänään se pyörii Helsingissä viimeistä päivää. 

Kylässä kartanossa

Halikon kuuluilla kurpitsaviikoilla jätin kurpitsapellot ja muut kurpitsajutut väliin - pääosin pelkäämieni ruuhkien takia - mutta viime lauantaina osallistuin opastetulle kierrokselle Wiurilan kartanon päärakennuksessa. Wiurulassa on tullut käytyä mm. heinäkuussa 2019 (täällä ja täällä), mutta päärakennus ei silloin ollut avoinna yleisölle.

Poikkeuksena monesta muusta yleisölle avoinna olevasta suomalaiskartanosta Wiurila on edelleen asuttuna ja yksityisomistuksessa. Nykyään kartanossa asuu Anne Marie Aminoff ja hänen äitinsä Anna Louise (Anna Lisa) Standerskjöld-Bruninghaus (s.1930). Anna Lisa vastasi kartanon hoidosta vuosina 1951-1989 ja Anne Marie äitinsä jälkeen vuosina 1989-2024. Viime vuonna Anne Marie luovutti vetovastuun nelikymppiselle pojalleen Aleksander Aminoffille. 

Wiurila on palvellut aateliskartanona jo 1400-luvulla. Armfeltin suvun hallussa kartano on ollut vuodesta 1787, jolloin sen osti vapaaherra, kenraalimajuri Magnus Wilhelm Armfelt (1725-1795). Nykyisen päärakennuksen rakennutti Magnus Wilhelmin poika August Philip Armfelt (1768-1839) ja se valmistui vuonna 1811.

Anna Lisa Standerskjöld-Bruninghausin isoisä Carl August Armfelt (1862-1942) oli Wiurilan viimeinen Armfelt-niminen isäntä ja myös viimeinen kreivi. Aatelisarvo periytyy pääsääntöisesti isältä pojalle ja Carl Augustin jälkeen kartanossa on ollut naispuolisten emäntien vuoro: ensin tyttärentytär Anna Lisa ja sitten tyttärentyttärentytär Anne Marie. Kunnes viime vuonna isännäksi ryhtyi jälkimmäisen poika Aleksander Aminoff. 

Oppaanamme runsaan tunnin kestäneellä kartanokierroksella oli kartanon toiminnasta yli 30 vuotta vastannut Anne Marie Aminoff - viimeisen kreivin tyttärentyttären tytär. Ymmärrettävästi hänellä riitti paljon mielenkiintoista juttua - totta ja tarinaa - niin kartanosta ja sen päärakennuksesta kuin Armfeltin aatelissuvun jännittävistä vaiheista. Oppaamme Anne Marien äidinäitihän - Louise Standerskjöld (1899-1931) - oli omaa sukua Armfelf. 

Louise Standerskjöld kuoli jo 31-vuotiaana, jolloin hänen ainoa lapsensa, pieni Anna Lisa -tytär - oppaamme Anne Marien äiti - jäi asumaan Louisen vanhempien kreivi ja kreivitär Carl ja Juliane Armfeltin luokse Wiurilan kartanoon. Oikeastaan pieni tyttö oli muuttanut kartanoon jo puolivuotiaana Louise-äidin tällöin alkaneen vakavan sairauden takia. 

Kymmenen vuoden kuluttua kuolivat myös sekä Anna Lisan isä Georg Standerskjöld (1884-1941), joka oli pitänyt vain vähän yhteyttä pieneen tyttäreensä, että tytön isoisä Carl Armfelt (1862-1942). Tämän jälkeen Anna Lisa jäi pysyvästi asumaan Wiurilan isoon kartanoon tanskalaissyntyisen isoäitinsä kreivitär Julianen (1873-1967) kanssa ja pääosin lukuisten palvelijoiden ja kotiopettajien kasvattamaksi. 

Miehensä kuoleman jälkeen kreivitär eli kartanossa vielä 25 vuotta ja kuoli vasta 94-vuotiaana. Vuonna 1951 hänen tyttärentyttärensä parikymppinen Anna Lisa Standerskjöld ryhtyi päätoimiseksi ”kartanon rouvaksi”.

Nykyään 95-vuotias Anna Lisa asuu kartanon päärakennuksen alakerrassa ja myös hänen tyttärensä Anne Marien koti on kartanon mailla. Lähestyessämme päärakennusta valkotukkainen Anna Lisa käveli hiljakseen kartanon puutarhassa ja hänen vanha, kuuro koiransa köpötti haistelemaan outoja vieraita :)

Päärakennuksessa on kellarikerroksen lisäksi kaksi kerrosta ja 20 huonetta. Opaskierroksen aikana näimme toisen kerroksen kymmenkunta museoitua huonetta, jotka oli pyritty entisöimään 1800-luvun asuun. Komein oli punasävyinen pääsalonki flyygeleineen ja mielenkiintoisin sen vieressä oleva emännän makuuhuone vauvan sänkyineen ja salaovineen.

Huoneiden seinät olivat täynnä aatelismiesten ja -naisten muotokuvia, joiden nimissä ja historioissa en pysynyt perässä. Kaikki näytti aika samanlaisilta ja lähes kaikki olivat ilmeisesti Armfeltejä, joiden omistuksessa kartano tiluksineen on ollut viimeiset pari sataa vuotta. 

Kierros kartanossa ja emännän opastus olivat sinänsä mielenkiintoisia ja mukavasti esitettyjä, mutta kartanon ja Armfeltien historia on niin monitahoista ja jopa monimutkaisista, että minulle kävi samoin kuin muotokuvien kanssa. Sekosin lähes samannimisissä ihmisissä ja heidän kohtaloissaan, enkä oikein lopussa jaksanut enää keskittyä kuuntelemaan…

Lisää juttua Wiurilan ja Armfeltien historiasta mm. Ylen sivuilla julkaistusta Sini Sovijärven selkeästä artikkelista vuodelta 2019 (täällä).

Toisen kerroksen pääsalonki

Pääsalongin käsinmaalattu tapetti oli 1830-luvulta, kuten muukin sisustus.

Salongin uutta kattomaalausta ja jäänteitä vanhasta.

Emännän makuuhuone

Kirjasto oli Anna Lisan isoisän Carl August Armfeltin työhuone

Igor Muslinov (s.1965) maalaama muotokuva 69-vuotiaasta 

Anna Louise Standerfskjöld-Bruninghausista (s.1930) vuodelta 1999.