Syksyn paras aamu

Se oli eilen - syksyn paras tai ainakin kaunein aamu :) Lämpötila nollassa, kohtuullisesti kuuraa maassa, lempeän matala aurinko. Kävely koirien kanssa hiljaisella mökkitiellä auringon pilkottaessa puiden takaa oli yhtä juhlaa. Eikä tämä päivä näytä jäävän pekkaa pahemmaksi, ellei jopa paremmaksi…

Valokuvia tuli tosin otettua vain jokunen, sillä kahden koiran ohjailussa tarvitsin pääosin molempia käsiä, varsinkin kun isokokoinen rescue-koira Chloe saattaa väliin yllättää ulkoiluttajan ja riuhtaista…

Mielimaisemani mökin ikkunasta juuri ennen auringon nousua. 

Lomapäivä Salossa

Ekaluokkalainen vietti syyslomaa Ukin mökillä, ja ainakin Ukki ja Mummi nauttivat. Samoin pikkumiehen seura viihdytti mummin Muru-koiraa ja mökillä hoidossa olevaa Opiskelijatytön Chloe-koiraa (täällä). Lontoontyttökin ehti Love-kissansa (täällä) kanssa piipahtaa joukon jatkona. Ja tänään odotamme viikonlopun viettoon Opiskelijapoikaa puolison ja pesueen (9v, 4v ja 2v) kanssa - jee :)

Pikkupojan kanssa on ehditty kävellä Salon keskustassa Meritalon museon (täällä) lähistöllä, jossa meidän tulee harvemmin Salo-reissuilla käytyä. Löysimme Uskelanjoen yli kulkevan jännän riippusillan - ja kaunista ruskaa. Mutta ennen kaikkea meitä molempia kiinnosti Rummunlyöjänkadun ja Uskelanjoen väliin jäävä hylätty tontti, jossa rämeikön keskellä könötti kaksi tyhjää puutaloa ja autotalli. ”Kummitustaloja”, Pikkupoika totesi entistä innostuneempana :)

Tätä ennen olimme jo käyneet joen toisella puolella olevassa Mäkkärissä syömässä kanahampurilaiset ja pienet ranskikset. Kummitustalon tutkimisen jälkeen kävelimme vielä tuttuun Kuiron kahvilaan (täällä), jossa Pikkupoika pähkäili pitkään banaanileivoksen ja perunaleivoksen välillä. Minulle riitti kahvi ja pieni aprikoositäytteinen pulla. 

Herkuttelun jälkeen oli vuorossa Bio Kino ja Ella ja kaverit -leffa. Salon keskustassa on kaksi elokuvateatteria Bio Kino ja Lumo Salo, jotka molemmat ovat ymmärtääkseni nykyään suurien leffaketjujen ulkopuolisia yrityksiä. Tykkään etenkin vanhanaikaisesta Bio Kinosta, mutta Lumokin menettelee.

Pikkupoika osasi jo leffaan mennessä kaikkien lapsinäyttelijöiden roolinimet, sillä Timo Parvelan Ella ja kaverit ovat kuulema hänen suosikkikirjojaan. Mummi ei osannut, mutta silti me molemmat tykkäsimme. Ja tietty tykkäsimme myös leffakarkeista :) 

Kiva lomapäivä - ulkoilua, aurinkoa, ihmettelyä, elokuvaa ja herkkuja. Ja mökillä meitä vielä odotti Kimble ja 500 palan palapeli…

PS. Tietysti me myös joka välissä seurasimme YleAreenasta englanninspringerspanieli Murua ja sen 11 pennun elämän ensipäiviä. Katsoimme jopa neljän ensimmäisen pennun syntymää suorana telkkarista keskiviikkoiltana, kunnes piti mennä nukkumaan. Jännää ja mielenkiintoista :)

Juhlaa ja arkea

Päivikki ja Sakari Sohlbergin kotimuseossa (täällä) oli esillä joitakin pariskunnan juhlapukuja, kuten yllä näkyvät Sakarin frakki kunniamerkkeineen ja Päivikin upean sininen juhlapuku. Kauniisti kirjaillun, täyspitkän juhlapuvun oli suunnitellut ja valmistanut muotitaiteilija Riitta Immonen (1918-2008) - suomalaisen muodin suurnainen. 

Juhlavaatteita mielenkiintoisempia olivat kuitenkin monet arkiset tavarat, joita näkyi etenkin asunnon pienehkössä keittiössä. Keittiön nurkassa oli Päivikin itse tekemä, hieman epävakaa hyllykkö ja ikkunan edessä roskalavalta pelastettu pieni ruokapöytä :) Päivikki oli myös väsännyt metallin palasta ja mustista helmistä eräänlaisen ”puutelistan”. Ja Murun mamuna huomasin heti lukuisat koira-aiheiset taulut, piirrokset, veistokset ja koriste-esineet, joita koiria rakastavan pariskunnan asunnossa oli lähes joka huoneessa. 

Ja museovieraiden kenkäsuojat :) Ne eivät suinkaan olleet tavanmukaisia, helposti repeytyviä vaaleansinisiä muovisuojia, vaan samettikankaasta ommeltuja tossuja. Jees - ja kiitos :)

Pienen Sakarin kastemekko (ihmeen lyhyt?) ja ruokalautanen, 

jonka alapuoli oli päällystetty metallilla, jotta lapsen ruoka pysyy lämpimänä :)

Päivikin tekemä hyllykkö :)

Puutelistan otsikkona oli ”Muistettavaa tänään” :)

Koti Katajanokalla

Jos turkulaisilla on hurmaava Ett hem -kotimuseo Tuomiokirkon vieressä (täällä), niin Helsingistä löytyy vähintään yhtä hurmaava museoitu kerrostalokoti Katajanokalla. Ett hem oli 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa eläneiden Helene ja Alfred Jacobssonin ja heidän kahden tyttärensä koti, kun taas Päivikki ja Sakari Sohlberg asuivat Katajanokan kodissa kahden koiransa kanssa 1950-luvulta eteenpäin yli 40 vuotta.

Molemmat pariskunnat olivat aikansa vauraita vaikuttajia ja kaupunkiensa kermaa - Helene ja Albert ruotsinkielisiä ja Päivikki ja Sakari suomenkielisiä :) Kummallakaan pariskunnalla ei ollut biologisia lapsia. Jacobssonien Walburg-tyttären biologinen isä oli Alfredin veli ja perheen nuorempi tytär Kerstin oli adoptoitu Tukholmasta (täällä).

Jacobssonien Ett hem avattiin yleisölle jo vuonna 1932, Sohlbergien kotimuseo 70 vuotta myöhemmin vuonna 2003. Molemmat pian pariskuntien kuoleman jälkeen heidän testamenttiensa mukaisesti. 

Kotimuseot viestivät aina sekä ajastaan että omistajiensa persoonista. Ehkä Jacobssonien kodissa aistin enemmän 1900-luvun alun yleistä sisustus- ja elämäntyyliä kuin Helenen ja Alfredin persoonia (täällä). Kun taas Sohlbergien kodissa isäntäparin värikkäät persoonat välittyivät vahvemmin kuin heidän aikakautensa - 1900-luvun lopun kiihkeät kasvuvuodet. 

Neljä kerroksinen ja kaksi rappuinen Kauppiaskadun kerrostalo valmistui vuonna 1905. Upean jugengtalon rakensi Sakari Sohlbergin (1907-2000) äidin - Valma Sohlbergin (1883-1969) - isä rakennusmestari Elias Leizen (1858-1923). 

Valma Liezen meni 22-vuotiaana naimisiin vuorineuvos Wilhelm Aleksander Sohlbergin (1876-1938) kanssa. Tuore aviopari muutti 1900-luvun alussa asumaan vaimon isän rakennuttamaan ja omistamaan kerrostaloon ja parin vuoden päästä he saivat ainoan lapsensa Sakarin (1907-2000). Vuonna 1925 Sakarin ollessa 18-vuotias vanhemmat erosivat ja Valma jäi poikansa kanssa asumaan perheen kotiin Kauppiaskadulle. 

Parin vuoden kuluttua Sakari muutti omilleen, valmistui juristiksi, meni naimisiin kollegansa Päivikki Tulenheimon (1913-2001) kanssa ja muutti vuonna 1959 takaisin tutun, siinä vaiheessa Valma-äidin omistaman kerrostalon ylimpään kerrokseen. Valma-äidin kuoltua Sakari ja Päivikki laajensivat asuntoaan yhdistämällä siihen viereisen huoneiston, jonne he siirsivät alempana asuneen Valman koko irtaimiston ”omille paikoilleen”.

Näin Sakari ja Päivikki jakoivat kahteen pekkaan 350 asuinneliötä ja 11 huonetta. Heidän lisäkseen tilaa oli sopivasti Factolle ja Susselle - kahdelle cockerspanielille - ja kahdelle työhuoneelle sekä lukuisille perityille istumaryhmille, vitriinikaapeille, kattokruunuille ja posliiniastiastoille. Ja jugendtyylisille kaakeliuuneille, jättikokoisille itämaisille matoille ja vanhoille ryijyille. 

Sekä Päivikin miniatyyrikilpa-autoille, kymmenille matkamuistonukeille, pienille koristekoirille sekä Sakarin Valma-äidin tekemille käsitöille ja posliiniesineille. Kuten myös sukulaisille ja muille vieraille, jotka kuulemma viihtyivät usein ja pitkään seurallisen pariskunnan kodissa. 

Katajanokan koti, jossa Päivikki ja Sakari asuivat kuolemaansa asti, oli museokodiksi ihanan kodikas ja ”tavallinen” yläluokan asunto. Kaikki tavarat ja taulut, valokuvat ja käsityöt olivat niillä paikoilla, joilla ne olivat olleet 2000-luvun alussa isäntäparin kuollessa puolen vuoden välein 88- ja 93-vuotiaina.

Kuten nuori oppaamme painotti: ”Tätä kotia ei ole kuratoitu.” Tiimarin tavaraa ja arvotaulua oli rintarinnan - asukkaiden mieltymysten ja tarpeiden mukaan. Tykkäsin :)

Pariskunnan makuuhuone oli yllättävän vaatimaton.

Isännän huonetta ja hänen lapsuuden perheensä valokuvia.

Iso flyygeli näytti pieneltä ison ja valoisan salin nurkassa :)

Emännän huonetta

Lukuisat kaakeliuunit oli valmistettu 1900-luvun alussa Turun kaakelitehtaalla,

tulipesien kauniisti koristellut peltiovet taas perheen omalla peltitehtaalla.

Sukufirma G.W. Sohlberg Oy valmisti yhdeksän kuvassa näkyvää 

seitsenhaaraista kynttelikköä, joita lahjoitettiin suvun jäsenille.

”Piirustus Rakennuksiin Tontille Nro 11 Kauppias Kadun Varrella.

Fasaadipiirustus tarkastettu ja hyväksytty Helsingissä, 

Yleisten rakennusten Ylihallituksessa, huhtikuun 20pnä 1904”

Sisko ja sen veli

Simo ja Heta vuonna 1929

Äitimuori on asunut runsaan vuoden pienessä muistisairaiden hoivakodissa Tapiolassa (täällä). Parin vaikeamman alkukuukauden jälkeen Muori on sopeutunut hyvin talon elämänrytmiin ja nykyään koen, että hän on tyytyväinen oloonsa ”loppuelämän kodissaan”. 

Muorin pitkäaikainen rakas kumppani Jussi (täällä) kävi alkuun tiheästi häntä katsomassa, mutta vuodenvaihteessa hän kuoli lyhyen sairauden jälkeen. Myös kuvassa oleva veli Simo (täällä) on kuollut jo vuonna 2015, mutta Äitimuorin kummatkin ”pikkusiskot” (täällä) elävät edelleen :) 

Sisko ja minä olemme vakiovieraita äidin hoivakodissa. Pyrimme kumpikin käymään häntä katsomassa 1-3 kertaa viikossa niin, että keskimäärin joka toinen päivä jompikumpi käy hänen luonaan. 

Äitimuorilla on huoneessa vanhoja valokuvakansioita, joita usein yhdessä katselemme. Eilen selailimme äidin lapsuudenkuvia ja muistelimme Simoa, jonka kanssa he olivat samalla luokalla Töölössä Apollon yhteiskoulussa. Ja miten avulias ja tunnollinen pikku-Heta kantoi aina Simon koululaukkua ja teki usein jopa läksyt veljensä puolesta. 

Joka vierailukerta käymme myös läpi elämän tärkeitä asioita: ”Onko siellä liukasta? Ajathan varovasti! Onko sinulla pitkä matka?” Toteamme myös tyytyväisinä, miten ”onnellisista, kun on oma huone”. Ja ihmettelemme äidin kylmiä sormia: ”En muista, että työssä ollessa käteni olisivat olleet näin kylmät.” Sisko onkin ostanut Äitimuorille pakan erivärisiä, halpoja neulesormikkaita, joita ilman hän ei enää lähde edes syömään :)

Äiti liikkuu rollaattorin kanssa mm. osaston ruokasaliin, mutta pitkiä aikoja hän vain lepää tai nukkuu päivävaatteissa sängyssään - Kaijan kutoma villahuivi tuolin karmilla, mutta sormikkaat kädessä. Useimmiten hän jaksaa nousta istumaan aina, kun huoneeseen tulee ”vieraita”. Lämpiminä päivinä saatamme yhdessä kävellä hoivakodin aidattuun puutarhaan ja istuskella pihakeinussa - nauttien auringon lämmöstä ja ihmetellen puiden heilumista (täällä). 

Onneksi Äitimuori edelleen tunnistaa ja muistaa Siskon ja minut ja ilahtuu joka kerta tulostamme. Ja myös aina sanoo sen ääneen: ”Olet niin rakas.” Mikä tuntuu tosi hyvältä :) Usein kuitenkin jatkaen omaan tyypilliseen tapaansa: ”Ei sinun tarvitsisi näin usein täällä käydä, voit vaikka vain soittaa.” Vaikka aina hän ei edes osaa vastata yksinkertaiseen matkapuhelimeensa…

”Olet niin rakas” -hetkissä tämä yli 70-vuotias eläkeläismummi muuttuu taas tuon lähes satavuotiaan muistisairaan Äitimuorin pikkutytöksi :) Ja se tuntuu sekä minusta että (uskon myös) Äidistä läheiseltä ja ihanalta…

Sisarukset vuonna 1936: Ulla-Marja 6v, Eeva 2v, Heta 8v ja Simo 9v

Äiti ja Tytär syyskuussa 2025 hoivakodin puutarhassa.

Upeita, mutta epäonnisia freskoja

Suomen paviljongissa Pariisissa ollut Sammon puolustus -niminen fresko. 

Ateneumin näyttelyssä (täällä) oli esillä myös luonnoksia ja esitöitä Akseli Gallen-Kallelan (1865-1931) kuuluisista freskoista, joita hän oli maalannut Pariisin maailmannäyttelyyn, Kansallismuseon aulaan ja Juseliuksen mausoleumiin eli hautamuistomerkkiin Porissa.

Vuonna 1900 Gallen-Kallela maalasi neljä Kalevala-aiheista freskoa Suomen paviljongin kattokupoliin Pariisin maailmannäyttelyyn. Näyttelyn jälkeen paviljonki purettiin, jolloin myös kattomaalaukset tuhoutuivat. Freskojen luonnoksia, esitöitä ja työpiirrustuksia on kuitenkin säilynyt Kansallisgallerian ja Museoviraston kokoelmissa, ja osa näistä oli nyt nähtävillä Ateneumin näyttelyssä. 

Vuonna 1916 Helsinkiin valmistuneen Kansallismuseon suunnittelusta vastannut arkkitehti Eliel Saarinen (1873-1950) pyysi ystäväänsä Akseli Gallen-Kallelaa maalaamaan museon keskusaulan kattoon kopiot Pariisin maailmannäyttelyn freskoista. Taiteilija ei ollut kovin innostunut maalaamaan toisintoja teoksista, jotka hän oli jo kertaalleen pari kymmentä vuotta aiemmin maalannut. Lopulta kattofreskot - tosin hieman tyyliteltynä - saatiin kuitenkin valmiiksi Akselin taidemaalaripojan Jorma Gallen-Kallelan (1898-1939) avustuksella vuonna 1928.

Pariisin jälkeen varakas porilainen liikemies Fritz Arthur Juselius (1855-1930) pyysi Gallen-Kallelaa maalaamaan freskoja hautarakennukseen, jota hän oli rakentamassa vuonna 1898 vain 11-vuotiaana kuolleen tyttärensä muistoksi. Akseli suostui, ja näin sekä Juseliuksen mausoleumiksi nimetty muistomerkki että sen kattoon ja seiniin maalatut freskot valmistuivat vuonna 1903 Käppärän hautausmaalle Poriin. 

Mausoleumin freskot tuhoutuivat pahoin tulipalossa Akseli Gallen-Kallelan kuolinvuonna 1931. Taas apuun pyydettiin taiteilijan poika Jorma, joka maalasi freskot uudelleen käyttäen apunaan alkuperäisten maalausten luonnoksia ja valokuvia. Eli hautamuistomerkin nykyiset freskot on maalannut Jorma Gallen-Kallelan 1930-luvulla.

Molemmat Gallen-Kallelan upeat, alkuperäiset freskokokonaisuudet ovat tuhoutuneet, mutta niiden kopiot tai toisinnot ovat edelleen nähtävissä Akselin itsensä maalaamina Kansallismuseossa (täällä) ja hänen poikansa Jorman maalaamina Juseliuksen mausoleumissa Porissa. Tällä hetkellä remontissa olevan Kansallismuseon kattofreskoja olen ihaillut mm. joulukuussa 2022 (täällä), mutta Juseliuksen mausoleumin freskot on vielä näkemättä.

Mummi taitaakin loppusyksystä suunnata Poriin, jossa mausoleumi on talvikuukausina auki yleisölle sunnuntaisin…

 

Kansallismuseon aulassa oleva Sammon puolustus -niminen fresko (täällä).

Valokuva vuodelta 1900 Suomen paviljongista Pariisin maailmannäyttelyssä. 

Kuva: Museovirasto, Historian kuvakokoelma.

Valokuva vuodelta 1900 Suomen paviljongin Ilmarinen kyntää kyisen pellon -freskosta.

Kuva: Museovirasto, Historian kuvakokoelma

Akseli Gallen-Kallela: Omakuva freskossa (1894)

Kevät Wienissä

Kevät, n.1900

Gustav Klimtin (1862-1918) ja muiden itävaltalaisten sesessionistien teosten (täällä) rinnalla Ateneumin syysnäyttelyssä oli esillä ehkä kolmisen kymmentä Akseli Gallen-Kallelan (1865-1931) maalausta 1800- ja 1900-lukujen vaihteesta. Ja näinhän taidenäyttelyn nimikin - Gallen-Kallela, Klimt & Wien - jo kertoi :)

Vuosina 1895-1908 Gallen-Kallela työskenteli pitkiä aikoja Keski-Euroopassa ja teki yhteistyötä mm. sesessionistien ja muiden kansainvälisten modernistien kanssa. Hän osallistui myös Wienin sesessionistien yhteisnäyttelyihin vuosina 1901 ja 1904. Vuoden 1901 näyttelyssä oli esillä 14 Akseli Gallen-Kallelan työtä. Tällöin hänet tosin tunnettiin vielä nimellä Axel Gallen, sillä hän muutti nimensä suomalaisempaan muotoon vasta yli 40-vuotiaana.

Vuoden 1901 näyttelystä arvostettu wieniläinen taidegalleria Moderne Galerie osti Suomen alkukevättä kuvaavan Gallen-Kallelan Kevät-nimisen taulun. Myöhemmin galleria sulautui Beldevere-museoon, jonka kokoelmiin Kevät edelleen kuuluu ja josta maalaus oli nyt saatu lainaksi Suomeen Ateneumin uuteen näyttelyyn. 

Ateneumin yhteistyö Beldevere-museon kanssa alkoi vuonna 2022, kun Ateneum tarjosi museolle Gallen-Kallelan teoksia ja pyysi vastavuoroisesti sesessionistien töitä Helsinkiin. Viime syksynä Beldeveressä nähtiinkin Gallen-Kallelan yksityisnäyttely, jossa oli esillä noin 60 taiteilijan työtä - joukossa myös kaikki 14 yli 120 vuotta sitten Wienissä esillä ollutta teosta.

Tänä syksynä on vuorossa Helsinki ja Ateneum, jossa esitellään wieniläisten taiteilijoiden töitä Gustav Klimtin johdolla (täällä). Heidän joukossaan on itse oikeutetusti myös meidän Akseli :) Kevät-taulun lisäksi usealla tutulla, Ateneumin kokoelmiin kuuluvalla työllä ja harvemmin nähdyillä, yksityisomistuksessa olevilla maalauksilla - esimerkkeinä Akselin Mary-vaimon (1868-1947) ja tämän Greta-siskon (Elin Margareta Ahlman, 1872-1943) muotokuvat. 

Näyttelyn nimessä - Gallen-Kallela, Klimt & Wien - viitattu Wien tulee Ateneumissa esille lähinnä näyttelyn taiteilijoiden asuin- ja työskaupunkina, ei niinkään teosten aiheina. Poikkeuksena on Maximilian Lenzin kaksi kookasta öljymaalausta, joissa kuvataan hyvinvoivaa porvaristoa 1900-luvun alun Wienissä. 

Akseli Gallen-Kallelan töitä olen viime vuosina katsellut Ateneumin lisäksi mm. Kansallismuseon näyttelyssä tammikuussa 2023 (täällä) ja Gallen-Kallelan museossa Espoon Tarvaspäässä kesäkuussa 2019 (täällä). 

Hiljakseen minussa alkaa taas tapahtua samoin kuin monesti aikaisemminkin. Mitä enemmän näen tietyn taiteilijan teoksia, sitä enemmän alan kiinnostua hänen tuotannostaan ja elämästään sekä hänestä ihmisenä. Eli Gallen-Kallelaa kehiin…

Valokuva Wienin sesession 12. näyttelystä vuosina 1901-1902. Kuva: Moriz Nähr

Secession-rakennuksen yksi näyttelyhuone oli tuolloin täynnä tuttuja Gallen-Kallelan 

maalauksia, joukossa myös edellä nähtävä Kevät vuodelta 1900.

Yksityiskohta Maximilian Lenzin (1860-1948) maalauksesta 

Sirk-Ecke (Ringstrasse) vuodelta 1900.

Mary ompelee Kalelan kuistilla, 1897

Maryn kasvoja peittävän hunnun on arveltu olleen joko suruhuntu tai hyttyssuoja.

Perheen esikoinen, 4-vuotias Marjatta oli kuollut vuonna 1895, 

mutta toisaalta Kirsti-tytär oli syntynyt vuonna 1896.

Greta Ahlmanin muotokuva, 1898

Valokuva Gallen-Kallelan näyttelystä Beldevere-museossa 2024-2025. 

Kuva: Johannes Stoll, Beldevere.

Kuu kiehtoo

Eilen 7.10 oli täyskuu. Alkuillasta kuu näkyi Salon mökillä upeasti ohuiden pilvien takaa.

Kännykällä otettu käsittelemätön valokuva on kuin paraskin maalaus :)

Koti Lallukkassa

Viikonloppuna olin Marilo Oy:n Marjo Tiirikan järjestämällä kaupunkiretkellä Lallukan taiteilijakodissa Helsingin Töölössä. Parin tunnin reissulla tutustuimme mm. kahteen taiteilijakotiin, joista toinen oli muusikkopariskunnan kodikas, taidetta täynnä oleva 150 neliön läpitalon huoneisto ja toinen kuvataiteilijan korkea ja valoisa, 50 neliön ateljeen ja asunnon yhdistelmä. 

H-kirjaimen muotoon, Eteläisen Hesperiankadun ja Apollonkadun väliin rakennettu kerrostalo valmistui vuonna 1933. Sen suunnitteli arkkitehti Gösta Juslen (1887-1939), joka talon arkkitehtuurikilpailussa sijoittui jaetulle kolmannelle sijalle, mutta sai kuitenkin suunnittelun tehtäväkseen. Valintaan saattoi vaikuttaa se, että Juslenin suunnittelema edusti funkkista eli funktionalismia - arkkitehtuurin ja muotoilun uutta tyylisuuntaa, joka 1930-luvun alussa oli vasta rantautumassa Suomeen. 

Lallukan taiteilijakoti on nimetty rahoittajiensa - kauppaneuvos ja mesenaatti Juho Lallukan (1852-1913) ja hänen vaimonsa Marian (1858-1923) mukaan. Etenkin Juho Lallukka oli innokas teatteritaiteen harrastaja, ja varakas ja lapseton pariskunta testamenttasikin pääosan omaisuudestaan säätiölle, jonka tehtävänä olisi rakennuttaa ja ylläpitää taiteilijakotia Helsingissä. 

Pariskunnan toive toteutui Lallukan taiteilijakotina, jonka noin 50 erikokoista asuntoa annetaan vuokralle näyttämötaiteen, kuvataiteen ja säveltaiteen harjoittajille. Nykyisestä 56 asunnosta parikymmentä Hesperiankadun puolella olevaa asuntoa on kuvataiteilijoille tarkoitettuja erityiskorkeita, jätti-ikkunallisia ja valoisia ateljeeasuntoja. 

Vuodesta 1933 lähtien tilojen haltijoina on ollut yli 200 taiteilijaa Tauno Palosta Ellen Tesleffiin ja Essi Renvallista Pirjo ja Matti Bergströmiin. Lottovoittajia voisi sanoa, sillä vuokrasopimukset ovat elinikäisiä :) 

Rakennus on peruskorjattu vuosina 2015-2016, jolloin sisätiloissa pyrittiin mahdollisimman pitkälle palauttamaan alkuperänen 1930-luvun tyyli. Ja hyvin on onnistuttu. Julkisten tilojen seinissä näkyy upeaa koboltinsinistä, lattioissa ihania shakkiruutuja ja rappusten kaiteissa tiilenpunaista puuta. Huoneistoissa törmää alkuperäisiin linoleumilattioihin sekä tummiin, täyspuisiin välioviin ja ikkunan pokiin. Ja kauniiseen valoon - ja funkkislamppuihin - niin käytävissä kuin asunnoissa…

Kerrostalo on mielenkiintoisesti rakennettu rinteeseen siten, että Eteläisen Hesperiankadun puolella rakennus on 11 metriä alempana kuin Apollonkadun puolella. Ja kerroksiakin Hesperiankadun puolella on neljä enemmän kuin Apollonkadulla :)

Mukavalle sunnuntairetkelle osallistui lähes 50 Lallukka-intoilijaa. Pääosa retkeläisistä oli meitä eläkeikäisiä mummoja, joukossa vain jokunen nuorempi tai miesoletettu :)

Alkuperäinen linoleumilattia ja tummia kokopuisia väliovia ja ikkunan pokia.

Alakerran aulassa tulijan vastaanottaa Maria ja Juha Lallukan kipsiset rintakuvat.

Yhtä matkaa

Opiskelitytön Dora-koira on pari viikkoa hoidossa Ukin mökillä, kun tyttö on puolisonsa ja Pikkupojan sekä puolison perheen kanssa reissussa. Dora viihtyy ja pärjää hyvin Muru-koiran kanssa. 

Oikeastaan pitäisi sanoa, että Muru pärjää Doran kanssa, sillä neljävuotias Dora selviää loistavasti kaikkien koirien kanssa, mutta Mummin Muru-vanhus on hyvin valikoiva… Yhdessä ulkoillaan, nukutaan ja nautitaan hiljaisuudesta, mikä etenkin ääniherkälle Doralle on tärkeää.

Ja kaksi viikkoa on ohi ennen kuin huomaakaan…