Satumainen seinävaate

Rakastan ryijyjä (täällä), joten ei ollut ihme että ihastuin Arkkitehtuuri- ja designmuseon Pako Muumilaaksoon -näyttelyssä (täällä) olleeseen kankaiseen, muumiaiheiseen seinävaatteeseen. 

Kyseessä oli Moomin Charactersin ja italialaisen Vitellin yhteistyöprojekti, jonka tuloksena Vitelli valmisti vuonna 2023 yksittäisiä neulahuovutettuja seinävaatteita muumikirjojen inspiroimana. Seinävaatteita myytiin Pariisissa samana vuonna järjestetyssä Tove Janssonista kertovassa näyttelyssä (täällä).

Arkkitehtuuri- ja designmuseon näyttelyssä oli esillä kaksi Vitellin valmistamaa, noin 150x100 cm:n kokoista seinävaatetta. Esitetekstin mukaan valokuvaamani vaatteen innoittajana oli ollut Tove Janssonin Muumipeikko ja pyrstötähti -kirja vuodelta 1946.

Museon kaupassa oli myynnissä juliste, johon oli ikuistettu kyseinen Vitellin seinävaate. Juliste lähti mukaani ja päätynee saunatuvan seinälle Salon mökillä…

Toven tarinaa

Tove 26-vuotiaana nojatuolissa muumihahmojen ympäröimänä vuonna 1940.

Arkkitehtuuri- ja designmuseon näyttely Pako Muumilaaksoon pyrki kertomaan, mikä kirjailija ja kuvataiteilija Tove Janssonille (1914-2001) oli tärkeää ja mikä teki hänestä kansan rakastaman Toven. Tärkeää oli perhe, puoliso ja muumit. Ja kaksi kotia sisustuksineen - ateljeekoti Ullanlinnankadulla Helsingissä ja kesäkoti Klovharun saarella lähellä Porvoota. Rivien välissä näyttely kertoi myös sodasta, rauhasta ja suvaitsevuudesta - tilan antamisesta kaikille, samanlaisille ja erilaisille. 

Sunnuntaina näyttelyssä oli paljon lapsiperheitä, vaikka mielestäni näyttely sopi paremmin aikuisille kuin lapsille. Toki toisen kerroksen pääsalissa oli piilopaikkoja, koloja ja tyynykasoja, jotka oli tarkoitettu lasten (ja aikuisten) leikkeihin. Ja yhdessä nurkassa oli lukijoita odottavia muumikirjoja. Joten hyvin me kaikki mahduimme - sekä lapsiperheet että museokorttimummit.

Oli kiva taas tutustua Toven tarinaan, ja vähän uudesta näkökulmasta. Näyttelyn kierrettyä oli helppo uskoa, että Toven tunnuslause oli ollut Tee työtä ja rakasta :) 

PS. Hämmästyin, kun huomasin että Arkkitehtuuri- ja designmuseo on ottanut käyttöön lasten sisäänpääsymaksun, joka 2-17 -vuotiaille oli 3 euroa !!

Tove Jansson: Hälytyksen alkaessa, 1940 

Toven koti ja ateljee Ullanlinnankadulla, jossa hän asui vuosina 1944-2001 (täällä).

Kesäkoti Klovharun saarella, johon tutustuin heinäkuussa 2018 (täällä ja täällä).

Valokuva: Moomin Characters kokoelma/Per Olov Jansson

Toven äidin Signe Hammarsten Janssenin (1882-1970) piirtämä kartta Klovharun saaresta.

Toven piirtämä näkymä mereltä Klovharun saarelle ja mölille

Tove Jansson: Graafikko (ajoittamaton)

Tuulikki Pietilän (1917-2009) Tovelle puusta veistämä maalauspaletti vuodelta 1965.

Tove Jansson: Omakuva, 1975

Ikkunataidetta

Anni Kinnunen: Wish (2018)

Torstaina kävelin Siskoa tapaamaan keskustan kuppilaan. Lyhyellä matkalla pysähdyin kahden mielenkiintoisen ikkunan edessä :) Ensimmäiseksi minut seisautti Aimonomia-niminen designstudio Albertinkadulla ja toisen kerran tuttu Halmetojan galleria (täällä) Kalevankadulla.

Aimomania on monipuolisen kuvataiteilijan Aimo Katajamäen (s.1962) studio, jonka kauniissa kaari-ikkunassa on esillä vaihtuvia installaatioita. Uuden vuoden alussa ohikulkijaa ilahduttaa viisi isokokoista puuveistosta.

Galleria Halmetojan katutason ikkunoista näkyy kaksihuoneiseen näyttelytilaan, jossa tammikuussa on nähtävillä valokuvataiteeseen erikoistuneen Anni Kinnusen (s.1978) akryylilasille tehtyjä taianomaisia pigmenttivedoksia.

Kunhan pakkupakkaset taas hellittävät, Helsingin keskustassa kävellessä voi kauniiden vanhojen rakennusten lisäksi tutustua jänniin ”näyteikkunoihin”…

Aimo Katajamäen puuveistoksia

Repäisyjä 38

Näin kirjoitti apulaisprofessori Frank Martela, 

joka tutkii hyvän elämän edellytyksiä Aalto-yliopistossa (HS 9.1. 26).

Miettisen aarteita

Seinällä Rainer Fettingin maalauksia ja 

lattialla Kirsi Mikkolan kolme GLO-tyttöä esittävää muoviveistosta.

Helsingin taidehallissa on viimeistä viikkoa Katson kohti maata -niminen näyttely, jossa on esillä 150 taideteosta Timo Miettisen keräämästä 1500 teoksen kokoelmasta. Vuonna 1928 valmistunut, roosaksi maalattu taidehalli on yksi monista lempimuseoistani Helsingissä (täällä). Juuri sopivan kokoinen helposti taideähkyn saavalle mummille. Kaksi korkeaa pääsalia kauniine ruutuikkunoineen ja niiden välissä neljä pienempää huonetta intiimimpiä teoksia varten.

Vuonna 1955 syntynyt Miettinen kuuluu kansainvälisen teknologiayrityksen Enston omistajasukuun ja on paitsi monimiljonääri myös intohimoinen taiteen keräilijä. Nykyään hän asuu pysyvästi Berliinissä, jossa hänen kotinsa yhteydessä toimii taidesalonki - kohtauspaikka taiteilijoille, keräilijöille ja talouselämän vaikuttajille :)

Taidehallin näyttelyä on kehuttu hienosti kuratoiduksi, mutta minusta se tuntui alkuun sekavalta. Aloitin kierroksen tapani mukaan vastapäivään - portaiden päässä vasemmalla olevasta pääsalista - ja koin suuret, vahvanväriset maalaukset jotenkin päällekäyvinä. 

Onneksi salissa oli lisäkseni vain jokunen muu katselija, ja pystyin pikkuhiljaa rauhoittumaan. Ja aloin jopa pitää pääsalin täyttäneistä saksalaisen Rainer Fettingin (s.1949) ja suomalaisen - Berliinissä asuvan - Kirsi Mikkolan (s.1959) värikkäistä öljymaalauksista. Rainer Fetting sai mustankin seinän kyllästymään väreillä, kuten alla olevassa valokuvassa näkyy. Tykkäsin :)

Näyttelyssä oli maalausten lisäksi joitakin kiehtovia veistoksia, kuten Venäjällä syntyneen, Berliinissä työskentelevän Witalif Fresen (s.1992) vettä soliseva pienoissuihkulähde ja brittiläisen, New Yorkissa asuvan Jesse Wisen (s.1983) ihmisfiguri, jolla oli maailman pisin taideteoksen nimi :) Kummatkin veistokset oli valmistettu lasitetusta keramiikasta. 

Tykkäsin myös toisessa pääsalissa olevasta yli kaksimetrisestä Antti Laitisen pajutyöstä 2D Tree (I), jossa oikea pajupensas lukuisinen haaroineen ja oksineen oli niitattu vanerille. Olinhan jo elokuussa 2022 ihastunut Somerolla asuvan Laitisen (s.1975) luontoaiheisiin teoksiin nähdessäni niitä Väinö Aaltosen museossa Turussa (täällä). 

Miettisen kokoelmasta valitut teokset edustivat pääosin nykytaidetta, mutta mukana oli myös jokunen vanhempi teos, kuten Helene Schjerfbeckin (1862-1946) herkkä Isoäiti teoksesta ”Pääsiäisaamu”. Pääsiäisaamu tunnetaan myös nimellä Kirkkoväkeä, joka kuuluu Kansallisgallerian kokoelmiin. 

Näyttelyssä oli myös monta modernia valokuvateosta. Esimakua näistä sai heti sisääntuloportaiden yläpäässä, jossa tulijoita vastaanotti komea ja suurikokoinen muotokuva Timo Miettisestä.

Loppujen lopuksi tykkäsin Katson kohti maata -näyttelystä, vaikka ensialkuun olinkin aika hämmentynyt :) Vaikka edelleenkään en ihan ymmärrä, mitä näyttelyn nimellä tarkoitetaan…

Rainer Fetting: Schwarze Mauer (Musta seinä), 2019

Witalij Frese: (Lost) Connection, 2025

Jesse Wine: I think you ought to know, I’m going through a creative stage 

some people find difficult to connect to (Sinun kannattaisi tietää, 

että käyn läpi luovaa vaihetta, johon joidenkin ihmisten on hankala löytää yhteyttä), 2016

Antti Laitinen: 2D Tree (1), 2017

Helene Schjerfbeck: Isoäiti teoksesta ”Pääsiäisaamu”, 1941

Valoa Punavuoressa

Viime tiistaina eli loppiaisena avautui taas joka tammikuu vuodesta 2012 asti järjestetty Lux Helsinki -valotaidefestivaali. Viikon ajan kotimaisten ja ulkomaisten valotaiteilijoiden teoksia on ilmaiseksi nähtävillä Helsingin kaduilla, toreilla ja puistoissa aamuisin klo 7-9 ja iltaisin klo 17-22.

Loppiaisiltana ajoin autolla Lauttasaaresta kotiin Punavuoreen pitkin Hietalahdenrantaa. Näin Helsingin telakan tutut ja sellaisenaankin kiehtovat jättinosturit ”uudessa valossa”. Valtavien nostureiden värit vaihtuivat keltaisesta oranssiin ja punaiseen, vihreästä siniseen ja lilaan, ja kaikkeen siltä väliltä. Ja kaiken yllä kaikui meditatiivinen musiikki, joka kuului sekä satamassa että viereisellä Hietaniementorilla. Kaunista, meditatiivista ja vangitsevaa. 

Minun oli pakko pysähtyä, pysäköidä auto, vetää pipo tiukasti päähän ja lähteä kävellen katsomaan noita lumoavia valonostureita. Vuoden vaihteen kipakka pakkanen oli loppiaisena jo lauhtunut, joten illalla yhdeksän jälkeen paikalla oli vielä kymmeniä valotaiteen ystäviä, mutta onneksi ei haittaavaksi ruuhkaksi asti :) 

Aikani nostureiden valotanssia ihailtuani kävelin vielä viereiselle Hietalahdentorille katsomaan ja kuuntelemaan torin laidalle lähes 150 vuotta sitten rakennetun vanhan teknillisen korkeakoulun päärakennuksen julkisivuun heijastettua kiehtovaa valonäytelmää. Valoista hurmioituneena jatkoin vielä  matkaa läheiselle Aleksanterin teatterille ihailemaan Rauhan polku -nimistä tilateosta, jossa kuutisen kymmentä erilaista ”lamppua” ja ”himmeliä” oli ripustettu teatterin vanhan sisäänkäynnin eteen. 

Lisää valotaidetta löytyy Vanhasta kirkkopuistosta Vanhan kirkon vierestä, Kansalaistorilta Keskuskirjasto Oodin edestä ja mm. Kanneltalosta Kannelmäestä. Suosittelen, nimimerkillä ”Nostureihin rakastunut” :)

Upeaa valon leikkiä vanhan teknillisen korkeakoulun päärakennuksen julkisivulla.

Korkeakoulu toimi rakennuksessa vuosina 1887-1964, kunnes muutti Otaniemeen. 

Tämän jälkeen rakennuksessa toimi Metropolia ammattikorkeakoulu vuoteen 2017, 

minkä jälkeen tiloihin on suunniteltu milloin asuntoja, milloin hotellia…

Aalto yliopiston ja Taideyliopiston opiskelijoiden Rauhan polku Aleksanterin teatterilla,

jossa vuosina 1919-1993 toimi Kansallisooppera.

Turkkilais-suomalaisen Melec Mazicin valotaideteos hypnotisoi katsojia pimeässä illassa.

Rauhaisaa arkiaamua

Mökkitien varrelta

Jopa lyhyillä kävelyretkillä mökin ympäristössä löytyy aina uutta jännää ja kaunista. 

Ja valokuvauksellista :) Milloin saan ihastella matalan metsälammen jääkukkia…

Milloin pysähdyn ihastelemaan komeaa sinivuokkolehtirypästä…

Milloin hämmästelen outoa jäätikkumuodostelmaa hiekkatien laidassa...

Tapanina Torrossa

Yksi jouluni kohokohtia oli Tapaninpäivän kävely Torronsuon kansallispuistossa Tammelassa Someron ja Forssan puolessa välissä. Toisena joulupäivänä Esikoinen puolisoineen lastasi lapset ja eväät autoon ja he suuntasivat mökiltä noin 40 kilometrin päässä olevalle Torronsuolle. Ja pyysivät Mummia mukaan :)

Olen pitkään toivonut, että saisin toteutettua retken Torronsuolle, josta olen lukenut mm. Retkipaikka-blogista (täällä) ja Tiinan kirjoittamasta Kävelystä ja elämästä -blogissa (täällä), joissa kummassakin Torrosta ja sen vaellusreiteistä on julkaistu useampikin juttu.

Torronsuo tuntuukin tällä hetkellä olevan yksi 30-50-vuotiaiden kaupunkilaisten suosikkiluontokohde. Onneksi Tapaninpäivänä porukat liikkuivat - jos liikkuivat? - muualla, sillä vastaantulijoita tai ohittelijoita pitkospuilla oli sopivasti, ei ruuhkaksi eikä jonoksi asti. Liikkeellä oli myös yllättävän paljon hihnassa kulkevia koiria - ehkä joka toisella retkiporukalla - eli koirat ovat kansallispuistossa sallittuja  :)

Suosion ymmärtää, sillä Torronsuo on Suomen laajin ja yhtenäisin suoalue. Ja syvin - vuosituhansien aikana kasvanut turvekerros on paksuimmillaan yli 12 metriä. Lähes luonnontilaisena säilyneelle suoalueelle perustettiin vuonna 1990 kansallispuisto, jossa nykyään on kolme eripituista pitkospuureittiä - 1,5 km, 8,5 km ja 10 km. Kaikki reitit ovat hyvin hoidettuja ja helposti käveltäviä. Sateella ja pakkasella puiset kävelyreitit ovat tosin usein liukkaita, joten nastat kengissä saattavat tällöin olla tarpeen.

Ensimmäinen kerta Torronsuolla sai mummin ihastelemaan ja pidättelemään henkeä. Kiehtovia käkkärämäntyjä sekä monenlaista heinää, sammalta ja varpua. Siellä täällä vettä ja väliin jäätä, johon liikkuvat pilvet heijastuvat. 

Ja se värimaailma :) Rakastuin syksyisten värien leikkiin, vaikka ne ei varmaan joulukuun lopussa olekaan parhaimmillaan. Kymmeniä punaisen, keltaisen ja ruskean eri sävyjä. Ja taustalla taivas, joka sekin tuntuu elävän suon tahtiin :)

Päivän suovaelluksen pituudeksi tuli kymmenisen kilometriä, minkä me kaikki jaksoimme hyvin - myös 7-vuotias ekaluokkalainen ja yli seiskakymppinen mummi :) Ja tuntui, että me kaikki viihdyimme ja tykkäsimme. 

Toivottavasti pääsen toistekin mukaan Esikoisen perheen päivävaellusretkille. Ja ehkä tämän jälkeen saan yksinkin aikaiseksi palata (nyt tutulle) Torronsuolle - tai ehkä Murun kanssa…

Loppumatkasta laskeva aurinko paljastui pilvien takaa ja kultasi komeasti suometsää :)

Jätimme auton Pehkun parkkipaikalle, jossa yleensä on enemmän tilaa, kuten nytkin. Tällä kertaa kiersimme 8 km:n rengasreittiä ”väärään” suuntaan eli vastapäivään Härksaaren vanhalle avolouhokselle. Louhoksen jälkeen käännyimme takaisin ja palasimme makkarat mielessä nuotiopaikalle, mistä jatkoimme vielä hetken kävelyä lähtöpaikalle Pehkun parkkikselle. 

Lopussa makkara maistui :) 

Torronsuolle on vanhan nuotipaikan viereen rakennettu uusi tilava nuotiokatos pöytineen.

Ja paikalla on myös riittävästi polttopuita sekä toimiva huussi. 

Heta 1960-luvulla

Äiti ja Topikatti - kaksi mustapäätä :)