Mykkää huutoa

Parikymmentä vuotta sitten, kun ensimmäistä kertaa vierailin Pariisin Picasso-museossa, tuli mieleen ajatus, että saisinpa nähdä yhden Pablo Picasson kuuluisimmista maalauksista - Guernican - luonnossa. Eli jo kauan ennen kuin minusta tuli museokiertelyyn hurahtanut mummoihminen…

Nyt vähän yli 7-kymppisenä sain tuon ajatuksen ja toiveen toteutettua. Ja Guernican näkeminen olikin tärkein syy pikamatkaani Fuengirolasta Madridiin (täällä). 

Espanjassa syntynyt ja Ranskassa aikuiselämänsä elänyt Pablo Picasso (1881-1973) maalasi sodanvastaisen Guernican 56-vuotiaana Pariisissa. Taiteilijan kotimaassa Espanjassa oli vuonna 1936 alkanut sisällissota tasavaltalaisten ja kenraali Francisco Francon (1892-1975) kapinallisten välillä. 

Huhtikuussa 1937 Francon joukkojen tukena taistelleet natsi-Saksan ilmavoimat pommittivat Pohjois-Espanjassa sijaitsevan Guernican pikkukaupungin lähes maan tasalle. Guernican tuho ja siviilien massiivinen pommittaminen herätti maailman laajuista huomiota ja vaikutti radikaalisti myös aiemmin epäpoliittisen Picasson ajatteluun. 

Espanjan tasavaltalainen hallitus oli jo alkuvuodesta 1937 pyytänyt Picassolta uutta maalausta saman vuoden toukokuussa avattavaan Pariisin maailmannäyttelyyn. Guernican tuhosta järkyttyneenä ja aktivoituneena taiteilija alkoi heti maalata sodanvastaista taulua. Ja tuo yli seitsemän metriä leveä ja yli kolme metriä korkea öljymaalaus valmistui käsittämättömän nopeasti - seitsemässä viikossa. 

Tasavaltalaiset saivat näyttelypaviljonkiinsa maalauksen, joka puhutteli ja herätti tunteita. Aiheutti kohua ja jakoi mielipiteitä. Näyttelyn jälkeen Guernica kiersi ympäri länsimaiden museoita, ja vuonna 1939 taiteilija lahjoitti sen New Yorkin modernin taiteen museolle MoMalle. 

Vasta vuonna 1981 eli kahdeksan vuotta Picasson ja kuusi vuotta Francon kuoleman jälkeen MoMa luovutti teoksen vastahakoisesti Espanjan valtiolle. Ja vuonna 1992 Guernica löysi pysyvän sijoituspaikan maan pääkaupungista Reina Sofia -museon toisen kerroksen huoneesta 205.10. 

Guernica oli kaiken odottamisen ja matkustamisen - ja sateen - arvoinen. Täynnä mykkää huutoa ja kuolevien naisten ja lasten tuskaa. Ja kaiken kauhun, pelon ja kärsimyksen keskellä - katkennutta pikaria puristavan nyrkin sisältä - kasvoi valkoinen kukka…

Mustavalkoinen Guernica oli 7.76 metriä leveä ja 3.49 metriä korkea.

Yksityiskohta, joka veti minua puoleensa uudelleen ja uudelleen.

Carmenia Thyssenissä

Alfred Sisley (1839-1899): The Flood at Port-Marly, 1876

Olen käynyt useamman kerran Carmen Thyssenin museossa Malagassa (täällä). Myös Madridissa on nähtävissä vuonna 1943 syntyneen ja edelleen elossa olevan Carmen Thyssenin keräämää taidetta. 

Carmenin puoliso paroni Hans Heinrich Thyssen-Bornemisza (1921-2002) perusti nimeään kantavan museon Madridin keskustaan vuonna 1992. Museossa on ensisijaisesti esillä Hans Heinrichin ja hänen isänsä Heinrich Thyssenin (1875-1947) keräämä valtava taidekokoelma. Mutta vuodesta 2004 lähtien museossa on - perheen omistaman taidekokoelman lisäksi - ollut osa myös Carmen Thyssenin henkilökohtaisesti keräämästä (ja osin miehensä kuoltua perimästä) taidekokoelmasta. Osahan Carmenin kokoelmasta on Malagassa olevassa Carmen Thyssenin museossa. Perheen taidekokoelmien monimutkaisista omistussuhteista ja järjestelyistä lisää täällä.

Madridin Thyssen-Bornemiszan museossa, joka usein lyhennetään vain Thysseniksi, Carmen Thyssenin kokoelma on esillä museon pohjakerroksessa - selvästi museon pääkokoelmasta ja muista näyttelyistä erotettuna. Ja tänne suuntasin alkuviikon sateisena tiistaina kierrettyäni ensin museon Proust-näyttelyn ja kahviteltuani ruuhkaisessa museokahvilassa (täällä). 

Carmenin kokoelmassa oli espanjalaista ja ulkomaalaista taidetta 1600-luvulta 1900-luvulle. De Canaletto a Kandinsky eli Canalettosta Kandinskiin, kuten näyttelyn johdannossa otsikoitiin. Canaletto eli Giovanni Antonio Canale oli 1700-luvulla elänyt italialainen maisemamaalari ja 200 vuotta myöhemmin vaikuttanut venäläis-ranskalainen Wassily Kandinsky taas abstraktin taiteen edelläkävijä. 

Tällä kertaa - edellisestä Proust-näyttelystä jo lähellä taideähkyä - ohitin kokoelman vanhemman taiteen ja kävelin suoraan uudempaa taidetta esittäviin huoneisiin. Oikea ratkaisu, sillä näissäkin lähes kymmenessä huoneessa riitti katsottavaa ja ihmeteltävää.

Mieleeni jäi ranskalainen katunäkymä Villefraiche-sur-Meristä, joka muistutti minua Siskon Ranskan kodissa vietetyistä lukuisista ihanista hetkistä. Kaksi kiehtovaa kuutamokuvaa, joita kuuhullu ei voinut ohittaa. Kandinskin värikäs maalaus väkijoukosta ja minulle aiemmin tuntemattoman espanjalaisen Maria Blanchardin puhutteleva istuva mies. Ja amerikkalaisen Wislow Homerin rantanäkymä sen heijastusten :) takia.

Näin tällä kertaa päättyi sateinen museopäiväni - ulkona sade jatkui edelleen :) Viihdyin Thyssen-Bornemiszan museossa sen sulkemiseen eli kello seitsemään asti, mutta silti minulta jäi kokonaan näkemättä museon ilmeisen hieno päänäyttely. 

Eli ensi vuonna palataan - uusin voimin ja uusin nostoin…

Henri Le Sidaner (1862-1939): Church Street, Villefranche-sur-Mer, n.1928

Maximilien Luca (1878-1941): Factory in the Moonligth, 1898

Georgia O’Keeffe (1887-1986): New York Street with Moon, 1925

Wassily Kandinski (1866-1944): The Ludwigskirche in Munich, 1908

Maria Blanchard (1881-1932): Young man sitting at a table with a cup, 1931-1932

Winslow Homer (1836-1910): Beach Scene, n.1869

Proust pelasti

Piipahdin Madridissa. Tiistaiaamuna matkustin luotijunalla Malagasta Madridiin, yövyin kaupungin keskustassa ja tiistai-iltana palasin Malagan kautta junalla takaisin Fuengirolaan. Tämän kuultuaan Madridissa pitkään aikoinaan asunut ystäväni huomautti ystävällisesti: ”Vuorokausi Madridissa ei riitä mihinkään.” Uskon häntä täysin, mutta tarkoitukseni oli vain vähän haistella kaupunkia ja palata ensi vuonna uudelleen paremmalla ajalla :) 

Tänä vuonna etenkin Aurinkorannikolla on poikkeuksellisesti satanut ja myrskynnyt lähes koko maaliskuun. Ja tiistaina sade jatkui myös Madridissa, kun juna ennen yhtätoista saapui kaupunkiin. Onneksi olin varautunut :) Puin sadetakin ja -housut päälle ja kävelin lyhyen matkan hotelliin. En saanut vielä huonetta, joten jätin repun vastaanottoon ja istuin hotellin vieressä olevaan, perinteiseen espanjalaiseen baariin miettimään.  

Päätin, että ajan iltapäiväksi taksilla yhteen kaupungin kolmesta suurmuseosta - suojaan sateelta. Reina Sofia oli tiistaisin suljettu ja Prado vaikutti liian jättimäiseltä, joten valitsin Thyssen-Bornemiszan museon. Entisessä Villahermosan palatsissa 1990-luvun alussa avatun taidemuseon, johon oli sijoitettu Thyssen-Bornemiszan suvun keräämä, yli tuhannen taideteoksen kokoelma. 

Ja nyt sisältövaroitus :) Jos ei halua lukea maallikkomummin höpinöitä museoista ja taideteoksista, kannattaa jättää lukeminen kesken. Nimittäin tässä ja ainakin parissa seuraavassa postauksessa kirjoitan lähes yksinomaa kokemuksistani ja tuntemuksistani Thyssen-Bornemiszan ja Reina Sofian museoissa :)

Thyssen-Bornemiszan museossa päätin alkuun suunnata kesäkuussa loppuvaan näyttelyyn Proust y las Artes - Proust ja taiteet. Tähän ”sivunäyttelyyn” minut johdatti sadepäivään sopiva seinäjuliste, johon oli kopioitu yksityiskohta ranskalaisen taidemaalarin Camille Pissarron (1830-1903) maalauksesta Rue Saint-Honore Apres-midi. Effet de Pluie (Saint-Honore -katu iltapäivällä. Sateen vaikutus) vuodelta 1897. 

Proust y las Artes oli Madridin mittasuhteisissa pieni - runsaan sadan taideteoksen - näyttely. Sinne oli kerätty ranskalaisen kirjailijan Marcel Proustin (1871-1922) elämään ja etenkin hänen kirjoittamaan kuuluisaan kirjasarjaan - Kadonnutta aikaa etsimässä - liittyviä maalauksia. 

Näyttelyssä oli esimerkiksi maalauksia Proustin ystävistä ja rakastajista sekä Proustille tai kirjan tapahtumille merkittävistä paikoista. Mukana oli myös mm. kirjailijan kahden lempimaalarin - hollantilaisen Johannes Vermeerin ((1632-1675) ja ranskalaisen Claude Monetin (1840-1926) - maalauksia. Ja maalauksia, joita maalaustaiteesta kiinnostunut kirjailija olisi saattanut eläessään nähdä mm. Louvren museossa Pariisissa. 

Useimmat näyttelyn maalauksista olivat lainassa muista eurooppalaisista museoista, mutta esim. Pierre-Auguste Renoirin Nainen sateenvarjon kanssa oli Thyssen-Bornemiszan museon omasta kokoelmasta. 

Sadepäivä meni museossa enemmän kuin mukavasti. Proust-näyttelyn jälkeen lepuuttelin toista tuntia jalkoja ja mieltä museoravintolassa, mistä virkistyneenä jatkoin vielä yhteen talon monista näyttelyistä. Mutta siitä lisää huomenna… 

Ja ulkona sade jatkui… Proust pelasti minut sateelta :)

Claude Monet (1840-1926): Champs de tulipes en Hollande, 1886

Proust piti tätä maalausta Monetin parhaimpana aikaansaannoksena.

Georges Clairin (1843-1919): Portrait de Sarah Bernhardt, 1876

Proust ihaili näyttelijä Sarah Bernhardtia (1844-1923),

josta tämän muotokuvan oli maalannut Proustin ystävä Clairin.

Jacques-Emile Blanche (1861-1942): Portrait de Marcel Proust, 1892

Tämä Proustin ystävän maalaama muotokuva on ainoa kirjailijasta maalattu muotokuva,

Paul-Cesar Helleu (1859-1927): La Cathedrale de Reims, 1892

Tämä maalaus kiehtoi minua :) Poikkeuksellisen ”utuinen” maalaus kirkon sisätiloista.

Pierre-Auguste Renoir (1841-1914): Femme avec parasol dans un jardin, 1875

Johannes Vermeer (1632-1675): Diana and her Nymphs, 1653-1654 

Pompidou ei napannut

Ilmeisesti en ole Malagan Pompidou-taidekeskuksen kohderyhmää, sillä se ei ole mitenkään vetänyt minua puoleensa - ei yhtään kutsunut luokseen. Minun piti lähes pakottaa itseni käymään tuossa Malagan keskustan satama-alueella vuonna 2015 avatussa taidekeskuksessa ja -museossa. 

Kymmenisen vuotta sitten Malagan pormestari halusi parantaa kaupungin imagoa ja vetovoimaa. Tätä varten hän mm. organisoi kaupunkiin sekä Pietarissa toista sataa vuotta olleen Venäläisen taiteen museon filiaalin (täällä) että Pariisissa vuonna 1977 avatun Pompidou-keskuksen sivumuseon.

Pompidou-hanketta varten kaupungissa rakennettiin valmiiksi satama-alueella ollut, maanalainen rakennushanke, jonka rakentaminen oli vuonna 2008 jäänyt laman takia kesken. Samalla rakennuksen sisätilat muutettiin vastaamaan tulevan taidekeskuksen tarpeita. Ja uuden Pompidou-keskuksen maamerkin - värikkään 15-metrisen El Cube -lasikuution - suunnitteli tunnettu ranskalainen kuvanveistäjä Daniel Buren (s.1938) 

Pompidou-taidekeskus keskittyy moderniin taiteeseen ja nykytaiteeseen. Pariisin pää-Pompidou-keskuksen kokoelmiin kuuluu yli 120 000 taideteosta, joista Malagan keskuksessa on lainassa satakunta teosta. Laina-aika, jona aikana lainateoksia voi harvakseltaan vaihdella, on tällä hetkellä sovittu vuoteen 2034 asti. Tämän ns. ”pysyvän” taidenäyttelyn lisäksi Malagan - kuten Pariisinkin - keskuksessa järjestetään vaihtuvia näyttelyitä sekä monenlaisia harrastus- ja koulutustoimintaa.

Kävelin härkätaisteluareenalta kohti Pompidou-keskuksen pitkälle näkyvää El Cubea. Saavuin värikkään jättikuution juurelle, jossa etsin pitkään museon sisäänkäyntiä. Opastus oli lähes olematonta. Lopulta järkeilin, että sisäänkäynti saattaisi olla kuution alapuolella, osin piiloon jäävällä rantakadulla. Ja sieltähän se sitten löytyi… Ja viimein onnistuin pääsemään sisälle museoon :) 

Sisääntuloaulassa ihailin valon ja värien leikkiä, kun luonnonvalo heijastui rakennuksen sisäosiin maan päällä olevan monivärisen lasikuution taittamana. Tykkäsin myös tutkia, miten ulkoa tuleva luonnonvalo leikitteli maanalaisen rakennuksen keskellä olevalla suljetulla, pienellä ”sisäpihalla”, jonne saattoi katsella useasta näyttelysalista. Muutenhan rakennuksessa ei ollut ikkunoita eikä luonnonvaloa - maan alla kun oltiin :)

Kokonaisuudessaan näyttelytilat eivät minua viehättäneet. Aika sekavan tuntuista… Enkä oikein saanut otetta näyttelyn taideteoksista enkä taiteilijoista. Minua kiinnostaneita, puhuttelevia tai koskettavia teoksia oli vähän…

Viehätyin Otobong Nkangan (s.1974) kookkaasta seinävaatteesta, jossa perinteiseen ja  levolliseen kudontatyöhön oli yhdistetty valokuvia sodan tuhoamista kylistä. Nigeriassa syntynyt, mutta nykyään Antwerpenissä asuva ja työskentelevä Nkanga on erikoistunut (salakavalan pehmeästi) kantaaottaviin tilateoksiin ja seinävaatteisiin. 

Jawad Al Malhin (s.1969) Measures of uncertainty XIV -niminen öljymaalaus pysäytti minut pitkäksi aikaan. Varsinkin kun esitetekstistä luin, että Al Malhi on syntynyt palestiinalaisten pakolaisleirillä Itä-Jerusalemissa. Ja jossa hän edelleen asuu ja työskentelee, joskin leiriltä käsin myös matkaa paljon maailmalla. Teos kuului moniosaiseen teossarjaan, jossa taiteilija on käsittellyt mm. pakolaisleireillä olon epävarmuutta ja epätietoisuutta. Ja tämä välittyi teoksessa kuvatun poikajoukon ilmeistä, eleistä ja asennoista. Epävarmuutta, toivottomuutta, toimettomuutta… 

Viimeisestä näyttelyhuoneesta löytyi tuttua David Hockneyta (s.1937). Brittiläistä Hockneyta, jonka tuotantoa olen saanut ihailla Lontoontytön johdattamana Tate-galleriassa Lontoossa taiteilijan yksityisnäyttelyssä helmikuussa 2017 (täällä). Malagan museossa oli esillä yksi öljymaalaus paljon huomiota saaneesta, ipadin avulla tehdystä teossarjasta, jossa taiteilija kuvasi kevään puhkeamista Itä-Yorkshiressa vuonna 2011. Museossa esillä ollut teos oli koottu 32 pienestä ölymaalauksesta, jotka kukin oli alkuun tehty ipadilla - jos oikein teoksen syntyhistoriaa ymmärsin…

Löysinpä näyttelystä yhden Suomi-yhteydenkin :) Alkupään huoneissa oli esillä amerikkalaisen muotoilijapariskunnan Charles ja Ray Eamesin vuonna 1946 suunnittelema, taivutetusta vanerista ja pellavakankaasta tehty tilanjakaja. Tämän massatuotantoon tarkoitetun sermin esittytekstissä oli maininta, että vanerin käsittelytekniikka oli ”originally developed by Finnish designer Alvar Aalto” :)

Tulihan Pompidou läpikuljetuksi. Paljon ei minulle jäänyt mieleen. Uskon kuitenkin, että tulen kulkemaan toistekin. Etenkin - jos oikein ymmärsin - museossa vuosia ollut ns. ”pysyvä” näyttely uusitaan tämän vuoden aikana. Ja väliin minulle käy niin, että vasta toinen kerta toden sanoo… 

Otobong Nkanga: The Weight of Scars, 2015

Jawad Al Malhi: Measures of Uncertainty XIV, 2014 

David Hockney: The Arrival of Spring in Woldgate, East Yorkshire in 2011 (twenty eleven), 2011

Oikealla Charles (1907-1978) ja Ray (1912-1988) Eamesin Biombo FSW vuodelta 1946.

Tykästyin Ingeen

Kävellessäni Malagan minilomalla hotelliin (täällä) kuljin kaupungin härkätaisteluareenan ohi ja huomasin, että sen yhteydessä toimivassa kulttuurikeskuksessa oli itävaltalais-saksalaisen Inge Morathin retrospektiivinen valokuvanäyttely. Päätin pistäytyä, vaikka en Morathista mitään tiennytkään. 

Tykkäsin Ingen kuvista. Ja nyt tiedän myös enemmän sekä hänestä että hänen valokuvistaan :) 

Inge Morath (1923-2002) syntyi tutkijaperheeseen Itävallassa, josta perhe muutti 1930-luvulla vanhempien työn perässä Saksaan. Inge ehti opiskella kieliä Berliinin yliopistossa sekä toimia kääntäjänä ja journalistina Saksassa ja Itävallassa, ennen kuin vuonna 1949 hän muutti Pariisiin tunnetun ranskalaisen valokuvaajan Henri Cartier-Bressonin (1908-2004) avustajaksi.

Työskennellessään kuvajournalistiikan isäksikin kutsutun Cartier-Bressonin rinnalla Inge, joka oli aina ollut kiinnostunut valokuvaamisesta, innostui yhä enemmän itsekin valokuvaamaan. Vähitellen kirjoittaminen vaihtui kuvaamiseen, ja 1950-luvun alussa valokuvauksesta tuli hänen loppuelämänsä ammatti - ja intohimo. 

Morathin arvostus ja suosio kasvoi nopeasti, vaikka hänellä ei muodollista koulutusta ollutkaan. Vuonna 1953 hän otti yhden tunnetuimmista kuvistaan - muotokuvan lontoolaisen kustantajan Eveleigh Nashin (1873-1956) puolisosta tämän autonkuljettajan kanssa. Inge Morathin muotokuvissa ei pönötetty, vaan muotokuvat napattiin keskellä kuvattavan elämää. Tällaisista kuvista Malagan näyttelyssä oli muitakin esimerkkejä…

Lähes koko 1950-luvun Morath kierteli valokuvaamassa Eurooppaa, Yhdysvaltoja, Pohjois-Afrikkaa ja Lähi-Itää merkittäville länsimaisille sanoma- ja aikakaislehdille. Hän oli myös mukana useissa amerikkalaisissa elokuvaprojekteissa. Näissä kuvioissa hän tutustui näytelmäkirjailija Arthur Milleriin (1915-2005), jonka kanssa hän meni vuonna 1962 naimisiin. Morathista tuli näin Millerin kolmas vaimo - Marilyn Monroen jälkeen. He saivat kaksi yhteistä lasta ja Inge asettui pysyvästi Yhdysvaltoihin, missä hän myös kuoli 78-vuotiaana.

. 

Näyttelyssä oli ymmärrettävästi useita kuvia vanhasta Andalusiasta, jossa Morath kierteli kuvaamassa 1950-luvun puolivälissä. Härkätaisteluareenan käytävien seinillä oli Euroopan ja Yhdysvaltojen lisäksi yksittäisiä valokuvia mm. Lähi-Idästä ja Neuvostoliitosta, jossa Morath vieraili ensi kertaa vuonna 1965. 

Intohimoisen valokuvaajan hienoja ja mielenkiintoisia valokuvia. Hyvä, kun äkkäsin poiketa :)

La senora Eveleigh Nash con su chofer en Buckingham Palace Mall, Lontoo 1953

Romeria del Rocio, Sevilla 1955

Conductor de bueyes (Härkien kapellimestari), Almonte 1955

Mezquita de Gordoba, 1954

El Danubio en Mauthausen, Itävalta 1958

Neuva York, 1957

Stojan Kerbler: Inge Morath, 2001

Valokuvanäyttely oli 150 vuotta vanhan Malagan härkätaisteluareenan sisätiloissa.

Sorolla Andalusiassa

Joaquin Sorolla: Bailaora flamenca, 1914

Carmen Thyssenin taidemuseossa Malagassa (täällä) on vielä vajaat kolme viikkoa esillä Sorolla en Andalusia -niminen näyttely, jossa on esillä Joaquin Sorollan (1863-1923) Andalusiassa maalaamia maalauksia. Parikymmentä öljymaalausta mm. Malagasta, Granadasta ja Sevillasta kuvaten puutarhoja, meren rantoja ja flamencoa. 

Valenciassa 1800-luvun puolessa välissä syntynyt taiteilija jäi kaksivuotiaana orvoksi vuotta nuoremman siskonsa kanssa, kun molemmat vanhemmat kuolivat koleraan. Kasvattiperhe tuki pojan taideopintoja ja parikymppisenä poika lähti Valenciasta ensin Madridiin ja sitten maailmalle. Ja nousi nopeasti aikansa tärkeimpien elossa olevien maalareiden joukkoon. 

Tuottoisimpina vuosinaan 1900-luvun alussa Joaquin Sorolla maalasi satoja maalauksia vuodessa. Ja pääosin ulkoilmassa. Vuosina 1902-1918 hän kierteli kyliä ja rantoja mm. Andalusiassa, jolta ajalta myös Carmen Thyssenin museossa esillä olleet maalaukset olivat. 

Kaikki nämä parikymmentä maalausta ovat lainassa Madridissa olevasta Sorollan koti/taidemuseosta, joka on remontin takia suljettu ainakin kevääseen 2026. Paitsi yksi - Sevillassa vuonna 1914 maalattu, ratsain kulkeva seiväsmies Garrochista, joka kuuluu Carmen Thyssenin taidekokoelmaan.

Maalaukset olivat ihan kivoja, mutta yksikään ei minua täysillä sykähdyttänyt. Silti odotan innolla, josko ensi vuonna pääsen näkemään lisää Sorollaa, kun taiteilijan remontoitu koti/taidemuseo Madridissa avautuu…

Jardines de Carlos V (Carlos V:n puutarhat), Alcatzar de Sevilla, 1910

Paso de la Virgen del Rosario (Fuengirolan suojeluspyhimyksen kulkue), 1914

La Caleta (Caletan ranta), Malaga 1910

Garrochista (Seiväsmies), Sevilla 1914

California Malagassa

Pistin elämän risaiseksi ja vietin yhden päivän ja yhden yön Malagassa :) Vilkkaassa Helsingin kokoisessa kaupungissa, josta vierailu vierailulta alan pitää enemmän ja enemmän. Malaga onkin pikkuhiljaa kivunnut yhdeksi (nykyään) vähän matkustavan mummin lempikaupungeista…

Sunnuntaiaamuna eli eilen pakkasin sadetakin ja goretex-housut - hammasharjan ja oman tyynyn lisäksi - reppuun, ja suuntasin lähijunalla Malagaan. Eilen säästyin vielä (lähes kokonaan) sateelta, mutta tänään maanataina rankkasade alkoi heti aamiaisen jälkeen. Kaiken lisäksi tänä aamuna ilmoitettiin junalakosta, joten lähdin jo ennen puolta päivää tutkimaan, miten pääsen takaisin Fuengirolaan :)

Selvisi, että lakosta huolimatta junia kulki harvakseltaan, joten pääsin kuin pääsinkin onnellisesti - tosin hitaasti ja ruuhkaisesti - takaisin Ukin kämpille. Ja tyytyväisenä lyhyeen kaupunkilomaani. 

Erityisen tyytyväinen olin pieneen, parinkymmenen huoneen Hotel Californiaan lähellä kaupungin härkätaisteluareenaa ja La Malaguetan rantaa. Valitsin hotellin, koska viime viikolla käydessäni Englantilaisella hautausmaalla (täällä) kävelin rakennuksen ohi, ja ihastuin. California näytti juuri minunlaiselta hotellilta, ja sitä se olikin :) 

Kodikas, rauhallinen, ystävällinen, siisti ja viihtyisä. Ja sopivan pieni :) Yhteisten tilojen nurkissa vanhoja tavaroita, jotka kertoivat hotellin lähes 70-vuotiaasta historiasta. Hotelli nimittäin on perustettu jo 1950-luvulla entiseen porvariskotiin aikansa luxus-hotelliksi, ja nykyään se on kahden tähden boutique-hotelli :) Ja kaiken kukkuraksi sain huoneen, jonka ikkuna lähes peittyi viereisessä rinteessä kasvavan ihmepensaan kukista. Voisko ihanammin päivän enää alkaa…

Tykkäsin myös hotellin aamiaisesta, joka tarjoiltiin erittäin ystävällisesti ja huomaavaisesti pöytiin. Ei mitään erikoisjuttuja, mutta kokonaisuus viehättävä ja täyttävä. Sämpylää, kroisanttia, juustoa, makkaraa, maustamatonta jugurttia, hedelmiä, munakokkelia ja vastapuristettua appelsiinimehua.

California vei sydämeni. Tosin alkuun en edes meinannut löytää omaa huonettani, joka oli ylimmässä eli viidennessä kerroksessa kapean ja sokkeloisen käytävän viimeisessä mutkassa :)

Näkymä viidennen kerroksen huoneestani :)

Hotellin kirjastossa oli valokuva vuodelta 1904, 

jolloin rakennus valmistui vauraaksi porvariskodiksi.

Pertin polut

Ostin Fuengirolan Puoti-nimisestä suomalaiskaupasta vuonna 2022 julkaistun patikointioppaan - Pertti Korpela: Vamos - Aurinkorannikon uusi patikkaopas. Kirjassa on kuvailtu ja opastettu 21 Espanjan etelärannikolla ja läheisessä vuoristossa kiertelevää kävelyreittiä. 

Reittien vaikeustaso vaihtelee helposta vaativaan. Vaikeustaso, samoin kuin reitin pituus ja kesto sekä se, montako sataa metriä reitillä on nousua/laskua, on merkattu jokaisen reittiselostuksen alkuun. Ja kirjan mukaan suurin osa kävelyistä kulkee selvillä poluilla. Reitit on myös pyritty valitsemaan niin, että ne on saavutettavissa julkisilla liikennevälineillä. 

Pertti Korpela on Kemissä asuva tietokirjailija, joka on harrastanut patikointia 1990-luvulta ja kirjoittanut useita patikointi- ja retkeilyoppaita Espanjan lisäksi mm. Lapista. Korpelan mukaan vaativimmatkin Vamos-kirjassa kuvatut reitit onnistuvat keskikuntoiselta kävelijältä…

Olen lueskellut kirjaa - sohvalla :) Luettaessa kirjan reittiohjeet tuntuvat aika monimutkaisilta eikä niin selkeiltä, en kuitenkaan ole kokeillut niitä tositilanteessa. Ainoa reitti, jonka toistaiseksi olen kävellyt, on ensimmäisenä kuvattu reitti - Lankkusiltaa hiekkadyyneille. Ja senkin kuljin Aurinkorannikon seurakunnan vaellusryhmän kanssa (täällä), jolloin en tarvinnut kirjan ohjeita :)

Toivottavasti Aurinkorannikon Senderos y caminos - reitit, polut ja tiet - tulevat minulle lähivuosina vielä tutuiksi. Ja ehkä Vamos-kirjan opastuksella… Toivossa on hyvä elää :)

Kirjassa kuvataan nämä 21 vaellusreittiä.

Italialaista Espanjassa

Spaghetti negro frutti de mare

Yksi mieluisista aamupäivän kahvipaikoistamme Fuengirolassa on rantakadulla - Sohailin linnan päässä - oleva, italialaisperheen pitämä La corte italiana, jonka olen maininnut lyhyesti parissa aiemmassa postauksessa  (täällä ja täällä). Tänä vuonna olemme pari kertaa kokeilleet kyseistä kahvila/ravintolaa myös lounasaikaan, emmekä ole pettyneet. La corte italianahan on ainakin näin ”talvikaudella” auki vain aamusta kello viiteen iltapäivällä.

Viikko sitten maistelimme Ukin kanssa kuppilan pasta-annoksia, ja olimme molemmat tyytyväisiä. Etenkin Ukin mereneläviä sisältävä spagettiannos oli kuulemma superherkkua. Ja siltä se näyttikin. Isojen katkarapujen, sinisimpukoiden ja mustekalan palojen alta tuskin edes näkyi alla olevaa mustaa spagettia :) 

Myös minun simpukkaspagettini oli hyvää, mutta ei se vetänyt vertoja Siskon kanssa Cannesissa syömällemme Spaghetti con vongolelle, johon simpukkaspagettejani aina vertaan :) Eikä tuon voittanutta varmaa tulekaan, sillä aika kultaa muistot - Cannesin herkuttelustahan on jo lähes kuusi vuotta (täällä). 

Josko vielä ennen paluutani keväiseen (?) Suomeen saisin kokeiltua myös La corte italianan sinisimpukoita. Toista meren herkkua, josta ehdottomasti paras muistoni on lähes kymmenen vuoden takaa, kun Ukin kanssa kävimme Corunassa Luoteis-Espanjassa ja kiersimme autolla rannikon pikkukyliä (täällä). Ja jokaisessa sai ”maailman parhaita simpukoita”, varsinkin kun oppaana toimi alueella tuolloin asunut Lontoontyttömme. 

Kirjoitan, jos saan simpukka-aikeeni toteutettua…

Pitsapohjaan tehty ”Pan y ajo” oli herkkua - etenkin kylmänä :)

Mozzarellaa, tomaattia ja rucolaa.