Korkeasaari petraa

Tänä kesänä minun on tullut käytyä tavallista useammin Korkeasaaressa. Tämä johtunee osin siitä, että kolmella aikuisella lapsellani on ”Korkeasaari-ikäisiä” lapsia ja osin siitä, että ostin keväällä vuosikortin Korkeasaareen :)

Yhdeksän lapsen mummille vuosikortti saareen kannattaa, sillä eläkeläisen päivälippu maksaa lipunmyynnistä ostettuna 19 euroa ja netissä 17 euroa, kun eläkeläisen vuosikortti on (vain) 40 euroa. Aikuisellehan päivän nettilippu maksaa 22 euroa ja 4-17 -vuotiaalle lapselle 15 euroa sekä vuosikortti 65 euroa/aikuinen.

Vaikka suhteeni eläintarhoihin on ristiriitainen (täällä), niin viihdyn Korkeasaaressa. Näyttää ja tuntuu, että viime vuosina saaressa on tehty useita parannuksia niin tarhassa elävien eläinten hyvinvointia kuin tarhan vierailijoita ajatellen. Ja korjaukset ja uudistukset jatkuvat edelleen, mikä elokuussa vaikeutti muun muassa kävelyä karhulinnan ympäristössä. 

Elokuun lopussa minua ilahdutti erityisesti komea kamelit, jotka eivät koskaan petä. Ne ovat aina näkyvillä - niin keskikesän helteillä kuin sydäntalven lumituiskuissa. Monet muut eläimet saattavat tuolloin vetäytyä omiin piiloihinsa kuumuutta tai sadetta pakoon. Upea katseltavaa oli myös komean värinen tiikeri, joka Opiskelijatytön ja hänen pikkupoikiensa kanssa nähtiin aivan lähietäisyydeltä. 

Saaressa on esim karhulinnan lähellä iso ja hyvä leikkipuisto, jota tänä kesänä on vielä laajennettu ja petrattu. Ja useissa paikoissa pöytiä ja istuinryhmiä omien eväiden syömistä varten. Ja myös upea näköalatasanne, jonne johtaa kiviportaat kissalaakson keskeltä. Kiipeämisen palkitsee hieno näköala Helsingin kantakaupunkiin.

Mutta ennen kaikkea tykkään nykyään Korkeasaaren luonnosta - kallioista, kukista, pensaista, puista ja kaikesta yllättävästä vehreydestä, joka ympäröi saaressa kiertelijää. Vaikka aina en niin eläimistä välittäisikään…

PS. Ensi keväänä/kesänä saareen - suoraan pääsisäänkäynnin eteen - tulee pääsemään raitiovaunulla, kun raitiotieyhteys Helsingin keskustasta Nihdinrannan ja Flinkensillan kautta valmistuu. Loppukesästä keksimme pysäköidä auton Nihtinrantaan ja kävellä lyhyen matkaa uuden Flinkensillan yli, mikä jo helpotti ja lyhensi tavanomaista saarimatkaa merkittävästi verrattuna perinteiseen kävelyreittiin Mustikkamaan kautta. 

Pienten vierailijoiden tutustumista eläimiin helpottaa, kun saaressa ei enää ole umpinaisia aitoja.

Ja vehreyttä riittää :)

Kissan päivät

Love nauttii astianpesukoneen päällä.

Taimista pelarkuiksi

Jos Ukki kasvatti keväällä siemenistä tomaatteja (täällä), niin minä kasvatin 5-10 cm:n mittaisista taimista puolimetrisiä riippapelarkuita. 

Ostin pikkutaimet Kukkatalosta maaliskuussa ja toukokuussa ne olivat jo siinä kunnossa, että ne olisi pitänyt istuttaa ulkoruukkuihin (täällä). Mutta silloin istututtaminen jäi ja kun siirtohommaan lopulta kesäkuun puolella ryhdyin pelarkuut olivat jo aivan liian pitkiä siirrettäväksi. 

Meinasin jättää koko homman sikseen, kun siirrettäessä kukat irtoilivat ja oksat katkeilivat. Tuntui että riippapelarkuut ovat tavallisia pelarkuita herkempiä katkeamaan pienestäkin taipumisesta, tai ainakin nämä lajikkeet olivat. 

Lopulta päätin, että en luovu hommasta kokonaan. En kuitenkaan laittanut kukkia suunnittelemalleni lasikon ”paraatipaikalle”, vaan isttuttaisin ”jättitaimet” hieman poikenneinakin varakukkalaatikoihin ja laitoin laatikot syrjempään paikkaan odottelemaan, miten ne asettuisivat. 

 Ja asettuivathan kukat lopulta ihan kivasti - ja jopa kauniisti. Pelarkuut ovat - lajista riippumatta - sitkeitä sissejä :)

Taimet maaliskuussa

Onneksi on parveke

Punavuoren kaksiossani on olohuoneen levyinen parveke, josta on näkymä viereiseen puistoon. Ollessani kaupungissa parveke tuottaa minulle paljon iloa. Parveke on aamuauringon puolella, mistä tykkään. Keskipäivällä aurinko on jo siirtynyt hieman sivuun ja alkuiltaan mennessä parveke jää pääosin varjoon, mikä sekin sopii minulle.

Parvekkeella on yksi mukava rottinkinen nojatuoli, vaikka en pahemmin sillä istuskele (täällä). Minulle parveke on lähinnä kukkien koti. Kukkien, joista useimmat kukkivat usein vielä joulukuulla (täällä). Kiitos parvekelasien, jotka vedän eteen syksyn kylmetessä.

Rakastan jokavuotisia pelarkuita, joita istutan joka kevät - vain laji ja väri saattavat vaihdella (täällä, täällä). Sen sijaan muut pikkuistutukseni vaihtelevat vuodesta toiseen...

Sydänsukat Siimalta

Vaikka kudon itsekin paljon villasukkia, niin erityisen ihanaa on vetää jalkaan toisen kutomat sukat. Varsinkin Ystävän Mikkelistä postipakettina lähettämät sukat, jotka on tehty ajatuksella ja rakkaudella juuri minulle.

Parasystävän kutomat punaiset sydänsukat lämmittävät jalkojen lisäksi myös mieltä. Kiitos Siima-ystäväni :)

Hämärää ja hortensioita

 

Huomaa, että syyskuu on alkanut. Iltauutisten aikaan alkaa olla jo hämärää. Ja hortensiat, jotka vuosi sitten istutettiin lasikon järven puoleiselle seinälle, alkavat olla parhaimmillaan. 

Ja aamuisin usva peittää järven ja estää näkyvyyden. Mutta miellyttävä lämpö jatkuu…

Hyvää iltaa

Mökkirantaa klo 20.15

Siemenistä tomaateiksi

Huhti-toukokuussa Ukki keksi, että hän laittaa kokeeksi kaupasta ostamien makeiden kirsikkatomaattien siemeniä multaan. Tai oikeastaan hän laittoi multaan kokonaisia pienten tomaattien puolikkaita. Ja alkoi odotella niiden itämistä.

Olin tosi kyyninen ja naureskelin epäuskoisena Ukin touhuille. Mutta ei mennyt edes paria viikkoa, kun jokaisessa taimiruukussa kasvoi kymmeniä pieniä tomaatintaimia. Mutta en vieläkään uskonut, että homma toimisi ja Ukki todella onnistuisi tomaattiensa kasvatuksessa.

Mutta ihme ja kumma. Nyt mökin etuterassilla kasvaa viisi lähes kaksimetristä vankkaa tomaatin vartta ja jokaisessa kypsyy useita pieniä terttutomaattiryppäitä. Vielä ne ovat vihreitä, mutta nyt odottelemme yhdessä niiden punastumista ja kypsymistä :)

Sinnikäs Ukki taisi sittenkin onnistua :) Nyt suostun tarvittaessa - ilmojen kylmettyessä - auttamaan häntä siirtämään komeat taimet mökin sisälasikkoon jatkamaan kypsymistään…

Osa taimista joskus toukokuussa

Mökkivieraita

Mukava mökkiviikonloppu odotettujen vieraiden kanssa. Vallanmainio kaksivuotias ilahdutti ja hauskutti eläkeläisten viikonloppua puolivuotiaan pikkuveljensä kanssa. Parempaa seuraa on vaikea keksiä :)

”Mummi tuu. Mummi katso. Mummi piirrä. Mummi auta. 

Mummi lue. Mummi pyyhi. Mummi anna. 

Mummi pusu.”

Puolukoita riitti niin terassin edessä kuin piirakassa :)

Elga ja Seppo

Kaksoismuotokuva, 1945

Ateneumissa on vielä pari viikkoa nähtävänä kaksi näyttelyä, joissa kummassakin on poikkeuksellisen paljon kyseisten taiteilijoiden omakuvia - Eero Nelimarkan (1899-1977) koko kolmannen kerroksen kattava suurnäyttely (täällä) ja Elga Sesemannin (1922-2007) suppeampi, kolmeen näyttelysaliin mahtuva näyttely (täällä). 

Elga Sesemann syntyi Viipurissa hyvinvoivaan sukuun 33-vuotiaan insinöörin Edgarin (1889-1939) ja 27-vuotiaan Olgan (1895-1981) esikoisena. Isä työskenteli johtajana Tienhaaran pellavaöljytehtaalla, mutta kuoli äkillisesti vain 49-vuotiaana keväällä 1939 - Elga ollessa 17- ja Nelly-siskon 15-vuotias. 

Monikielisen suvun lapsena Elga puhui äitinsä kanssa saksaa ja isänsä kanssa venäjää ja oppi vasta koulussa suomea ja ruotsia. Suomen kielestä tuli kuitenkin hänen aikuiskielensä - hänhän sekä opiskeli suomeksi että puhui puolisonsa kanssa suomea. 

Runsaan puolen vuoden kuluttua isän kuolemasta alkoi talvisota ja Olga-äiti joutui lähtemään kahden tyttärensä kanssa evakkoon. He päätyivät Helsinkiin, jossa 17-vuotias Elga aloitti syksyllä 1940 kuvataideopinnot. Ja ensimmäisen (kehutun) yksityisnäyttelyn hän piti jo vuonna 1945.

Opiskeluaikana Elga tapasi tulevan puolisonsa kuvataiteilija Seppo Näätäsen (1920-1964), jonka kanssa hän avioitui vuonna 1945. Parin vuoden päästä pariskunta muutti yhdessä Helsingistä Ruovedelle. Ja rakensi sinne oman ateljeekodin Elkalan, jossa he asuivat Sepon varhaiseen kuolemaan asti. 

Seppo Näätäinen kuoli syöpään 44-vuotiaana vuonna 1964 Intian matkalla, jolle Seppo ja Elga olivat lähteneet katsomaan miehen siskoa. Seppo myös haudattiin Intiaan. 

Elga Sesemannin ura jatkui aktiivisena 1990-luvun puoliväliin asti, vaikkei hän enää ollutkaan Helsinki-keskeisen taide-elämän keskiössä. Elga lopetti maalaamisen vuonna 1995, kun hänen näkökykynsä huononi silmäsairauden takia.

Ateneumin näyttelyssä oleva omakuvien sarja on mielestäni edelleen parasta Sesemannia, joskin tykkäsin kovasti myös Elgan myöhemmästä, erilaisesta tuotannosta (täällä). 

Omakuvia vasemmalta oikealle vuosilta 1943, 1944 ja 1945

Omakuvia vasemmalta oikealle vuosina 1946, 1945, 1946 ja 1946

Takaseinällä omakuvamainen Kuollut tyttö (1944), jota kiiteltiin jo 

taiteilijan ensimmäisessä yksityisnäyttelyssä Helsingissä vuonna 1945.

 Elga 21-vuotiaana Omakuvassa vuodelta 1943

Seppo 25-vuotiaana Elgan maalaamana vuonna 1945

Elga ateljeekodissaan Kulosaaressa noin 1946

Kuva: Constantin Grunberg/yksityiskokoelma

Elkala, 1975

Elga ja Seppo yhteisnäyttelyssään Tampereella vuonna 1950