perjantai 20. marraskuuta 2026

Ja suurin kaikista oli Hilma

Kyyhkynen, nro 1, 1915

Kiinnostus esoteriaan - salattuun, henkiseen tietoon - levisi Eurooppaan 1800-luvun lopussa. Kuvataiteissa yksi esoteriaboomin johtohahmoksi nousi ruotsalainen Hilma af Klint, joka aiemmin oli maalannut lähinnä maisemia ja muotokuvia. 

Hilma af Klint (1862-1944) syntyi Tukholmassa keskiluokkaiseen perheeseen, oli isänsä tapaan kiinnostunut matematiikasta ja opiskeli kuvataiteita Tukholmassa. Nuoruuden suuri suru oli 10-vuotiaan  pikkusisko Herminan (1870-1880) kuolema vuonna 1880. Tämän jälkeen Hilma alkoi käydä spiritismi-istunnoissa, liittyi teosofiseen seuraan vuonna 1889 ja tästä parin vuoden päästä perusti neljän taiteilijaystävättärensä kanssa De Fem -salaseuran, jossa etsittiin yhteyttä henkimaailmaan. 

Salaseurassa saadun henkiyhteyden seurauksena 44-vuotias Hilma alkoi vuonna 1906 maalata lähes yksinomaa abstraktisia ja symbolistisia teoksia. Useita vuosia aiemmin kuin esim Hilman aikalaistaiteilija Wassily Kandinsky (1866-1944), jota pidetään usein abstraktin taiteen isänä. 

Hilma maalasi arvoituksellisia maalauksia, joita hän koki tekevänsä henkioppaidensa ohjaamana - maalaten nopeasti ja ilman tavanomaisia esitöitä. Tämän henkiyhteyden seurauksena syntyivät muun muassa ns. Temppelimaalaukset. Kyseessä on vuosien 1906-1915 aikana syntynyt 193 teoksen kokonaisuus, jonka maalaukset on jaettu outonimisiin sarjoihin, kuten Alkukaaos, Evoluutio, Joutsen, Kyyhkynen ja Kymmenen suurinta. 

Kuuluisin näistä Temppelimaalauksien sarjoista on Kymmenen suurinta -sarja, johon kuuluvat suuret öljymaalaukset Hilma af Klint maalasi kahden kuukauden aikana vuonna 1907. Kahdessa kuukaudessa kymmenen yli kolme metriä korkeaa öljymaalausta - aika saavutus :) Kymmenen suurinta -sarja kertoo ihmisen elämän vaiheista lapsuudesta vanhuuteen ja sarja oli ensimmäistä kertaa yleisön nähtävän vasta vuonna 1989 Tukholman Modernissa museossa. 

Hilma af Klint määräsi testamentissaan, että hänen taideteoksiaan saa näyttää yleisölle aikaisintaan 20 vuotta hänen kuolemansa jälkeen. Taiteilija uskoi, että maailma ei vielä 1940-luvulla ollut valmis näkemään hänen erikoisia teoksiaan. Elinaikanaanhan Hilma oli jonkun kerran yrittänyt saada maalauksia pariin näyttelyyn, mutta ne oli hylätty outoina ja epäkiinnostavina. Nykyään suurimman osan eli noin 1200 af Klintin abstrakteista teoksista omistaa hänen nimeään kantava ruotsalainen säätiö, jonka hänen veljenpoikansa Erik af Klint (1901-1981) perusti vuonna 1972.

Ateneumin Arcana Borealis - pohjoisen naiset ja esoteerisuus -näyttelyssä (täällä) oli esillä kuusi Hilma af Klintin öljymaalausta. Kaikki teokset kuuluvat edellä mainittujen Temppelimaalauksien eri sarjoihin: kolme Kyyhkynen-sarjaan, kaksi Evoluutio-sarjaan ja yksi Suuret figuurimaalaukset -sarjaan. Ja kaikki ovat lainassa Hilma af Klintin säätiöltä, sillä Ateneumin/Kansallisgallerian omissa kokoelmissa ei ole yhtään ruotsalaistaiteilijan teosta, kuten ei monessa muussakaan eurooppalaisessa museossa. 

Alkuun ohitin Ateneumissa olleet Hilman maalaukset aika nopeasti ”tuohan on tuota abstraktia eikä oikein minua varten…”. Mutta käydessäni näyttelyssä toiseen kertaan pysähdyin rauhassa varta vasten katsomaan ja tutkimaan Hilman tauluja, ja aloin pitää niistä yhä enemmän :)

Etenkin Kyyhkynen nro 1 vuodelta 1915 ja vähän myös Evoluutio nro 8 vuodelta 1908 alkoivat kiehtoa minua. Ja kahden muun Kyyhkynen-sarjaan kuuluvan teoksen keskiössä olevat pikkupiperrökset alkoivat vähintään hymyilyttää…


Evoluutio, nro 8, 1908

Evoluutio, nro 13, 1908

Suuret figuurimaalaukset, nro 4, 1907

Kyyhkynen, nro 13, 1915

Yksityiskohta edellisestä

Kyyhkynen, nro 12, 1915

Yksityiskohta edellisestä

torstai 19. marraskuuta 2026

Kiehtovia tekstiiliteoksia

Outi Pieski: Beavvit (Rising together), 2019

Maalausten (täällä) ja veistosten (täällä) lisäksi ihastuin Ateneumin Arcana Borealis -näyttelyssä esillä olleisiin käsitöihin. Heti ensimmäisessä näyttelysalissa ei voinut olla huomaamatta keskellä salia katosta roikkuvaa, väreilevää palloa. 

Kyseessä oli saamelaisen kuvataiteilijan Outi Pieskin (s.1973) vuonna 2019 valmistunut Beavvit-niminen teos, joka oli lainattu näyttelyyn Oslon Kansallismuseosta. Beavvit on pohjoissaamea ja tarkoittaa päiviä tai aurinkoja. Teokselle ei ollut annettu suomenkielistä nimeä, mutta englanninkielinen nimi Rising together viittaisi yhdessä nousemiseen. 

Pieski on syntynyt Helsingissä, mutta asuu ja työskentelee nykyään Utsjoella. Taiteilijan värikäs ja vangitseva tilateos oli valmistettu polyesterilangasta ja metallista ja se on saanut inspiraationsa saamenpukuun kuuluvan silkkihuivin hapsuista. 

Suomalaisen Karin Hellmanin (1915-2004) rusehtava tekstiilikollaasi taas oli rakennettu teoksen keskellä olevan pienen piirroshahmon ympärille. Piirros kuvasi Willedorfin Venuksena tunnettua esihistoriallista veistosta, joka on ollut tärkeä symboli 1900-luvun feministisessä taiteessa. Applikaatiotekniikalla toteutettu seinävaate on valmistunut vuonna 1968 ja se kuuluu Espoon modernin taiteen museon eli EMMA:n kokoelmiin. 

Hellmanin seinävaatteen kanssa samassa salissa oli kolme saamelaisen kuvataiteilijan Anniina Turunen (s.1983) suunnittelemaa ja valmistamaa komeaa sarvilakkia. Pohjoissaamen kielessä ko päähineet tunnetaan nimellä ladjogahpir ja saamelaisnaiset käyttivät niitä aina 1900-luvun alkuun asti. 

Anniina Turunen on syntynyt Helsingissä, mutta asuu ja työskentelee nykyään Inarissa. Häikäisevän hienot päähineet oli valmistettu kankaasta, pitsistä ja metallisesta kaluunanauhasta. 

Yhden päätysalin seinälle oli ripustettu kolme isokokoista (220x105 cm) vesiväriteosta. Kyseessä oli tanskalaisen Julie Nordin (s.1970) teoskolmikko Unennäkö, Enne ja Melankolia, joiden yhteisnimi oli Kolme vartijaa. Teokset oli maalattu papereille, joita oli vähän kuin sikinsokin (ja ilmeisesti koneella) ommeltu yhteen. Pikkutarkoista ja tapahtumarikkaista vesiväritöistä mieleeni tuli japanilainen Manga-maailma. Mangoista en niin välitä, mutta Julie Nordin työt kiehtoivat…

Lumouduin myös Ruotsissa asuvan saamelaisen tekstiili- ja kuvataiteilijan Britta Marakatt-Lappan (s.1951) taidokkaasta Lodderaidaras (Linnurata) -nimisestä seinävaatteesta. Yli 70-vuotias Britta on edelleen yksi Ruotsiin keskeisiä nykytaiteilijoita ja on tullut tunnetuksi etenkin kirjotuista tekstiiliteoksistaan. Useimmiten hän kuvaa - Norjan suurkäräjien taidekokoelmaan kuuluvan Linnunradan tavoin -  pohjoisia maisemia ja saamelaista maailmankuvaa.

Ateneumin Arcana Borealis -näyttelyssä oli yllättävän paljon teoksia, jotka kiehtoivat minua. Kirjoitin yllättävän, koska näyttelyyn mennessäni olin aika skeptinen. Eikä näyttelyjutut vielä tähän lopu… (apua)

Karin Hellman: Willedorfin Venus, 1968

Yksityiskohta Karin Hellmanin seinävaatteesta

Anniina Turusen vuonna 2024 valmistamia saamelaisnaisten sarvilakkeja (ladjogahpir).

Julie Nord: Kolme vartijaa (Unennäkö, Enne ja Melankolia), 2024

Yksityiskohta teoksesta Unennäkö

Yksityiskohta teoksesta Enne

Britta Marakatt-Lappa: Lodderaidaras (Linnunrata), 2022

Yksityiskohta Marakatt-Lappan seinävaatteesta

keskiviikko 18. marraskuuta 2026

Villejä veistoksia

Laila Pullinen: Jeanne d’Arctic II, 1974

Ateneumin Arcana Borealis -näyttelyssä (täällä) oli kymmenien maalausten joukossa kaksi sykähdyttävää veistosta: Laila Pullisen vuonna 1974 valmistunut Jeanne d’Arctic II ja Ingunn Utsin Viattomuus-niminen veistos vuodelta 2011. 

Ateneumin pienessä, punaseinäisessä näyttelysalissa Laila Pullisen (1933-2015) yli kaksimetrinen Jeanne d’Arctic II hurmaa ja häikäisee. Keskellä huonetta seisovan veistoksen kiillotettu pronssipinta heijastaa upeasti seinien vaaleanpunaista väriä. Kertakaikkisen kaunista ja lumoavaa. Jo yksin Pullisen veistoksen takia kannattaa tutustua tähän Ateneumissa helmikuun loppuun kestävään, esoteriaa esittelevään näyttelyyn.

Pullisen innoittajana on ollut Ranskan kansallissankariksi kutsuttu Jeanne d’Arc, joka 1400-luvulla poltettiin 19-vuotiaana roviolla harhaoppisuuden takia. Ja innoituksen lopputulos on kertakaikkisen hurmaava - pohjoisen oma Jeanne d’Arctic, johon tutustuin pienemmissä puitteissa Laila Pullisen veistospuistossa Vantaalla kesällä 2024 (täällä). 

Ihastuin myös merisaamelaisen kuvataiteilijan Ingunn Utsin puuveistokseen Viattomuus vuodelta 2011. Huomattavasti vaatimattomampi teos kuin Pullisen Jeanne, mutta osin juuri tämän takia viehättävä ja kiehtova. Koivusta, nahkasta ja kivestä koottu vaalea kokonaisuus ylistää luonnon rauhaa ja kauneutta.

Ingunn Utsi syntyi vuonna 1948 Pohjois-Norjassa pikkuruisessa Repvågin kalastakylässä, jonka pohjoissaamelainen nimi on Reiffahki. Nykyään taiteilija työskentelee ympäristötaiteen, kuvanveiston ja piirtämisen parissa ja on mm. valittu ensi kesän Helsinki Biennaalin yhdeksi taiteilijaksi.

Viehätyin taas kerran veistoksista, kuten usein viime vuosina. Nuorempana kaikki veistoksennäköisetkin jutut ohitin mahdollisimman nopeasti…

Ingunn Utsi: Viattomuus, 2011

tiistai 17. marraskuuta 2026

Mystinen esoteria

Kolme osaa Else Alfeltin Universumin kukka -sarjasta vuodelta 1966

Minulle taiteen historialliset tyylisuunnat - esimerkiksi barokki, impressionismi, ekspressionismi ym. - ovat toistaiseksi edelleen aika hebreaa. Ateneumin uudessa Arcana Borealis - pohjoisen naiset ja esoteerisuus -näyttelyssä hämmennyin lisää, kun törmäsin taas uusiin outoihin käsitteisiin - esimerkiksi esoteria, teosofia, okkultismi - käsitteitä, jotka eivät tosin liity vain taiteeseen.

Tämän takia päätin, että Ateneumin näyttelyyn mennessä en yritä miettiä, mitä kukin näistä käsitteistä tarkasti ottaen tarkoittaa, vaan keskityn vain katsomaan ja ihmettelemään esillä olevia taideteoksia. Mielessä kuitenkin ajatus, että näyttelyn taiteilijoita yhdistää innostus henkisyyteen ja henkimaailmaan (esoteerisuus), mikä (ehkä) näkyy myös heidän taiteessaan: Joko täydellisenä heittäytymisenä asiaan - tyyliin Hilma af Klint ”maalaan henkien välittämiä näkyjä” - taikka lievempänä kiinnostuksena, mistä esimerkki saattaisi olla kuvanveistäjä Laila Pullisen upeat veistokset.

Arcana Borealis -näyttelyssä riittikin katsottavaa hengästymiseen asti. Kolmannen kerroksen 12 näyttelysalissa oli esillä yli 200 teosta, joista nelisenkymmentä oli Ateneumin omista kokoelmista, loput lainassa pohjoismaisista museoista tai yksityiskokoelmista. Ja noin 50 eri taiteilijaa Suomesta, Ruotsista, Tanskasta, Norjasta, Islannista ja Saamenmaasta, kuten näyttelyn esitteessä kerrottiin. Teoksia yli sadan vuoden ajalta - 1900-luvun alusta nykypäivään.

Taiteilijoiden suuri määrä teki näyttelystä mielestäni aika sekavan - ja hengästyttävän. Yhdistävänä tekijänä oli toki salattu tieto (arcana) ja pohjoinen pallonpuolisko (borealis). Ja esoteerisuus - mitä se sitten onkin… Näyttelyn esitteessä esoteria määritellään ”kätkettyä tai sisäpiirille tarkoitettua salaista tietoa, johon kaikilla ei ole pääsyä”.

Merkittävä yhdistävä tekijä oli tietty myös naiseus :) Osa oli tunnettuja taiteilijoita, kuten Helene Schjerfbeck (1882-1946) ja Tove Jansson (1914-2001) sekä edellä mainitut Hilma af Klint (1862-1944) ja Laila Pullinen (1933-2015). Ja osa minulle aiemmin tuntemattomia, kuten esimerkiksi upeita tekstiilitöitä tehneet saamelaiset taiteilijat Britta Marakatt-Labba (s.1951) ja Anniina Turunen (s.1983).

Näyttelyssä oli paljon kiinnostavaa. Ensimmäisessä näyttelysalissa katseeni nauliutui mm. tummaan, kuolemaa viestittävään maalaukseen: Gudrun Åhlbergin (1921-2014) guassiteokseen, jolla minunkin makuuni oli pitkä nimi :) Arkkitehtuuritutkielmia - Jotta voisimme saada nautintoa doorisesta ja mollisesta, eikö meidän pidä hyräillä mukana, kun suloinen musiikki syntyy? Yleensä tykkään, mitä jännempi tai kekseliäämpi nimi teoksella on, mutta… 

Muuten tykkäsin kovasti ruotsalaisen Åhlbergin teoksista, joita näyttelyssä oli useampia, kuten mm. sinisävyinen muotokuva, joka puolestaan oli sekä nimetön että ajoittamaton. 

Ensimmäisen salin perällä minua kiehtoi myös suomalaisen Iria Leinon (1932-2022) Mehevä hedelmä vuodelta 1968. Irja syntyi Helsingissä, mutta asettui jo nuorena New Yorkiin, jossa asui ja työskenteli Iria nimisenä kuolemaansa asti. Ilmeisen kiehtova persoona, joka oli niin menestyvä malli ja tuottoisa kuvataiteilija kuin buddhalaisuudesta innostunut joogaaja. Ja jonka asunnosta löytyi kuoleman jälkeen liki tuhat ”tuntematonta” isokokoista maalausta. 

Näyttelyssä oli useita Vaasassa eläneen Ilona Hariman (1911-1986) itämaisiin kulttuureihin viittaavia teoksia. Yksityisomistuksessa olevaan Hamsa-nimiseen teokseen liittyy mielenkiintoinen tarina, jonka Arcana Borealis -näyttelyn toisena kuraattorina toiminut taiteen- ja uskonnontutkija Nina Kokkinen kertoo täällä. Vuonna 1956 valmistuneen teoksen oikeassa alalaidassa näkyy teksti ”Kyllikille Ilonalta”. Taiteilija antoikin alkuun nimettömän teoksen lahjaksi vapaamuurarisisarelleen Kyllikki Graaelle (1909-1988), millä tiellä Hamsa on edelleen (täällä). Jännää…

Tykkäsin myös Rita Kernn-Larsenin (1904-1998) surrealistisesta öljymaalauksesta Keidas vuodelta 1935. Se olikin tanskalaisen taiteilijan ainoa teos näyttelyssä. Näyttelyn keskivaiheilla ollut Elga Sessemannin (1922-2007) tumma ja synkkämielinen Lintu vuodelta 1968 oli tuon heleän Keitaan täydellinen vastakohta. Lisää suomalaisen Sessemannin tuotantoa löytyy parhaillaan Ateneumin ensimmäisestä kerroksesta, jossa on Elgan yksityisnäyttely (täällä).

Kiehtova kokonaisuus oli tanskalaisen Else Alfeltin (1910-1974) kolme voimakkaan väristä Universumin kukka -nimistä öljymaalausta. Ne olivat vielä ripustettu tummalle liilanpunaiselle taustalle, mikä loi pieneen näyttelysaliin mystistä, kirkollista tunnelman. Maalaukset kuuluvat 22 samanlaisen teoksen sarjaan. 

Hengästyttävyydestä ja pirstaleisuudesta sekä väen paljoudesta huolimatta tykkäsin näyttelystä. Ei kymppi plus, mutta ihan ookoo. Ehkä menen vielä uudelleen…

Gudrun Åhlberg: Arkkitehtuuritutkielmia - Jotta voisimme saada nautintoa doorisesta ja 
mollisesta, eikö meidän pidä hyräillä mukana, kun suloinen musiikki syntyy?, 1983

Gurdun Åhlberg: Nimetön, ajoittamaton

Iria Leino: Mehevä hedelmä, 1968

Ilona Harima: Hamsa, 1956

Rita Kernn-Larssen: Keidas, 1935

Elga Sesseman: Lintu, 1968

lauantai 14. marraskuuta 2026

Kirjasto keskellä kaupunkia


Tällä viikolla Turussa innostuttiin Fuugaksi nimetystä musiikkitalosta, jonka pääsalissa saatiin nauttia uuden rakennuksen ensimmäistä konsertista. Toista sataa vuotta sitten vuonna 1903 kaupungissa kohistiin uudesta kirjastorakennuksesta, joka oli valmistunut Aurajoen toiselle puolelle vinosti Tuomiokirkkoa vastapäätä.

Rahat kirjaston rakentamiseen oli lahjoittanut kauppaneuvos Fredric von Rettig (1843-1914), jonka pojanpoika Hans von Rettig (1894-1979) muistetaan paitsi suvun omistaman tupakkatehtaan johtajana myös Rettingin palatsin - nykyinen Aboe Vetus Ars Nova -museon - ensimmäisenä omistajana (täällä). 

Fredric von Rettigin vävyn, arkkitehti Karl August Wreden (1859-1943) suunnittelema komea tiilirakennus toimii edelleen kirjastona. Tosin nykyään laajennettuna uudella rakennuksella, joka valmistui vanhan kirjastorakennuksen viereen/taakse vuonna 2007. Vanhasta rakennuksesta löytyy kaunokirjallisuus, taiteet ja musiikki, kun taas uuteen rakennukseen on sijoitettu lasten ja nuorten alue sekä ns. Tieto-osasto. 

Näiden kahden rakennuksen lisäksi kirjastokortteliin on yhdistetty entinen maaherran kansliarakennus. Tämä vuonna 1818 valmistunut rakennus on suojeltu eikä sen purkaminen 2000-luvulla, jolloin kirjastokokonaisuutta uudistettiin, ollut mahdollista. Nykyään kansliarakennuksen alakerrassa toimii kahvila Sirius, jossa vierailin kesällä 2024 (täällä). 

Vuonna 1924 vanhan kirjastorakennuksen pääoven eteen pystytettiin Turun ensimmäinen suihkukaivo. Se rahoitettiin turkulaisen liikemiehen Gustav Albert Petreliuksen (1836-1910) testamenttilahjoituksella. Perheetön mies lahjoitti Turun kaupungille lähes kaiken omaisuutensa, ja perustetun lahjoitusrahaston turvin kaupunki tuki vuosikymmeniä erilaisia taidehankintoja. Suihkukaivon toteuttivat kuvanveistäjä Gunnar Finne (1886-1952) ja arkkitehti Armas Lindgren (1874-1929). 

Lähes sata vuotta myöhemmin 2010 G.A.Petreliuksen suihkukaivon viereen ilmestyi turkulaisen kuvataiteilijan Saara Ekströmin (s.1965) Kertosäe-niminen teräksestä tehty, läpinäkyvä ”aita”. Noin metrinkorkuisen betoniaidan päälle sijoitettu, 16 metriä pitkä terästeos sopii paikalleen erinomaisesti. 

Samanaikaisesti herkkyyttä, läpinäkyvyyttä ja voimaa viestivä teos oli kiva tuttavuus. Ja mukava jatke Ekströmin taiteeseen, johon tutustuin ensi kertaa viime kuussa Villa Gyllenbergissä Helsingin Kuusisaaressa (täällä). 

Tällä kertaa juttu johti Turun uudesta musiikkitalosta vanhaan kirjastorakennukseen, ja edelleen Rettingin tupakkasuvun kautta kaupungin ensimmäiseen suihkukaivoon ja teräksiseen ornamenttiaitaan. Kiemurrellen asiasta toiseen jos kolmanteenkin, kuten blogijutuillani nykyään on tapana…

Vanha kirjastorakennus Vähätorin laidalla

Edessä Saara Ekströmin teräksinen Kertosäe vuodelta 2010 ja
takana G.A.Petreliuksen suihkukaivo vuodelta 1924.


Betonista ja lasista valmistettu uusi kirjastorakennus 
Linnankadun ja Kauppiaskadun risteyksessä.

perjantai 13. marraskuuta 2026

Kaunista keskustaa


Eirassa Villa Ensin (täällä) edessä on iso, mutta vaatimaton Ensipuistikko, jossa harvoin näkee lapsia tai muita puistoihmisiä, esim. eläkeläisiä. Puistossa on pari keinua, yksi iso hiekkalaatikko ja jokunen uusi puupenkki. Ja näiden lisäksi (lähes) aina yksi tai useampi tyhjä tai risuja täynnä oleva vaihtolava. Miksi - se on jäänyt minulle arvoitukseksi…

Puistossa ei ole pahemmin kukkia, mutta Laivurinkadun reunassa on kaksi isoa pensasta tai pientä puuta, jotka tuovat väriä harmaaseen marraskuuhun. Pensaat ovat nimittäin täynnä pinkin- ja oranssinvärisiä kukkia tai marjoja. 

Netistä selvisi, että kyseessä on koristekasvina käytetty sorvarinpensas. Ja puna-oranssi ”kukka” on itseasiassa hedelmä, jossa on punainen kota ja oranssit siemenet. Yllättävän pirteitä ja kauniita :)

torstai 12. marraskuuta 2026

Sekatekniikkaa a la Liisi


Kuten kirjoitin, niin Hugo vaihtui Liisiin (täällä). Enkä pettynyt, sillä tykkäsin tosi paljon Aboa Vetus Ars Novassa eli lyhennettynä AVAN-museossa (täällä) esillä olleista muotoilija ja kuvataiteilija Liisi Beckmannin töistä. 

Karjalan kannaksella syntynyt Liisi Meronen (1924-2004) opiskeli kuvataiteita Helsingissä ja meni vuonna 1952 naimisiin saksalaisen Hans Beckmannin kanssa. Yhteiselo Saksassa ei kuitenkaan toiminut ja parin vuoden päästä Liisi palasi yksin Suomeen. 

Vuonna 1957 Liisi Beckmann (minkä nimen hän avioerosta huolimatta piti) muutti Italiaan, jossa hän alkuun toimi pääosin muotoilijana suunnitellen huonekaluja, valaisimia ja koruja useille eri valmistajalle. Vuonna 1966 hän mm. suunnitteli italialaiselle Zanottalle jykevän, polyuretaanivaahdosta tehdyn Karelia-lepotuolin, josta tuli etenkin keräilijöiden suosikki. Valmistaja otti tuolin uudelleen tuotantoonsa vuonna 2007.

Liisi asui ja työskenteli Italiassa yhteensä yli 45 vuotta - aina vuoteen 2003 asti, jolloin hän muutti takaisin synnyinmaahansa Suomeen. Hän kuoli kesällä 2004 Orimattilassa. 

1970-luvulta alkaen Liisi Beckmann oli alkanut keskittyä muotoilua enemmän kuvataiteeseen, jonka tekemisessä hän käytti useita eri tekniikoita. Tämä näkyy myös AVAN:n näyttelyssä, missä useiden teosten nimilipuissa lukee ”sekatekniikka”. Materiaaleina hän käytti mm. paperia, kangasta ja lankaa sekä erilaisia kierrätettyjä materiaaleja, kuten hylättyjä juuttisäkkejä. 

Turun näyttely keskittyy Beckmannin kuvataiteelliseen tuotantoon. Huonekaluista esillä on vain taiteilijan kuuluisa Karelia-tuoli ja joitakin esimerkkejä koruista ja valaisimista. Yhteensä AVAN:n 1. kerroksessa on yli sata Liisin kuvataiteellista teosta. Useimmat nimettömiä - poikkeuksena sekatekniikalla tehty taiteilijan omakuva Liisi vuodelta 1974.

Kuten aiemmin olen kertonut tykkään, kun taiteilija on nimennyt teoksensa, joten ensimmäisessä huoneessa nimettömien teosten keskeltä löytynyt Liisi herätti minussa toiveita jatkosta. Toiveeni toteutuivatkin, kun parissa myöhemmässä huoneessa törmäsin kiehtovaan, säkkikankaiseen Naisen kolme ikää -seinäreliefiin ja komeassa kehyksissä olevaan, liidulla paperille tehtyyn Uusi nainen, jolla on terävä kaksikasvoinen pää -teokseen. Picassomaisia, kevyesti kantaaottavia teoksia, joihin nimi toi pilkahduksen huumoria… 

Kaikkinensa Liisi Beckmannin tyyli puri minuun. Ja kestin (ja jopa hyväksyin) hyvin myös lukuisat nimettömät teokset :) 

PS. Jos olisin mennyt Liisi Beckmannin näyttelyyn ennen kuin olin lukenut Arttu Seppäsen kehut ”näyttelyhelmestä” (täällä), olisin varmaan ajatellut, että vain tällainen eläkeläismummi hurahtaa Liisin ”lempeän kantaaottaviin” teoksiin :)
 
Liisi, 1974

Säkkikankaasta ja kivestä tehty Liszt, Chopin, Macroni -niminen kokonaisuus vuodelta 1974.
Oikealla akryylilla paperille maalattu Chopin vuodelta 1977. 

Tre eta di Donne (Naisen kolme ikää), 1972

Nimetön, 1975-1976

Nimetön, 1989

Nuovo di donna con la testa bifronte aduzza, 1983 
(Uusi nainen, jolla on terävä kaksikasvoinen pää)

Karelia, 1966

Liisi työhuoneellaan

tiistai 10. marraskuuta 2026

Hugo vaihtui Liisiin


Viettäessäni pitkää viikonloppua - torstaista maanantaihin - Taattisilla (täällä) päätin lauantaina ottaa omaa aikaa ja ajaa autolla Turun taidemuseoon katsomaan lokakuun alussa avautunutta Hugo Simbergin näyttelyä. Olin hullaantunut hänen koristelemastaan Tampereen tuomiokirkosta jo keväällä 2022 (täällä), ja pari vuotta sitten kirjoitin jopa blogitekstin Ateneumissa lähes pysyvästi esillä olevasta, taiteilijan kenties tunnetuimmasta maalauksesta Haavoittunut enkeli (täällä). 

Lauantaisin Turun taidemuseo aukeaa yhdeltätoista ja olin paikalla heti varttia yli. Olin toki kuullut, että näyttely on niin suosittu, että sinne on usein joutunut jonottamaan, mutta silti hämmästyin nähtyäni parinkymmenen ihmisen jonon museon ulkorappusilla jo ensimmäisen aukiolotunnin aikana.

Inhoan jonoja ja ruuhkia, joten päätin jättää Hugon toiseen kertaan. Uskon ja toivon, että arkipäivinä jonoja olisi vähemmän, kunhan en jätä seuraavaa kertaa tammikuuhun, jolloin näyttely loppuu 17.1.2017. Taidehallin ja Hugo Simbergin sijaan päätin kävellä Aurajoen toisella puolelle - täl pual jokke - Abua Vetus Ars Nova -musoon tutustumaan kuvataiteilija ja muotoilija Liisi Beckmannin näyttelyyn. 

Karjalan kannaksella syntynyt, mutta pääosan aikuiselämästään Italiassa asunut ja työskennellyt Liisi Beckmann (1924-2004) on jäänyt meille monelle tuntemattomaksi taiteilijaksi. Minua AVAN:n näyttely alkoi kiinnostaa, kun lokakuussa toimittaja Arttu Seppänen kehui HS:ssa Beckmannin näyttelyä ”syksyn näyttelyhelmeksi”. 

Minäkin tykästyin ja ihastuin Liisi Beckmannin teoksiin, joista lisää lähipäivinä. Eikä yhtään ruuhkaa :)


Aboa Vetus Ars Nova täl pual jokke

lauantai 7. marraskuuta 2026

Mammat pihalla


Vipinää riitti, kun kaksi tytärtä perheineen - Mummilla vahvistettuna - viettivät pitkää viikonloppua Taattisten tilalla. Onneksi syysilmat suosivat, ja niin aikuiset kuin kolme alle kolmevuotiasta pikkupoikaa viihtyivät ja touhusivat pihalla ja lähimetsissä.

Haravointia ja suppilovahveroita riitti. Ja huomenna Isänpäivänä joukko lisääntyy vielä Ukilla…