Talvea kohti

Talvi tulee ja ehkä kylmäkin, joten myös nämä tutuilla kuvioilla neulotut villasukat löytävät taas omistajansa lähipiiristä. Vaikka osa perheen nuorisosta haluaisi aina vain yksivärisiä sukkia, ja osa vielä ainoastaan tummia sukkia. Mutta kun näitä värikkäitä raita/kuviosukkia on niin paljon mukavampi neuloa…

Nykyään teen usein villasukkien resorin tutun 2o2n sijaan joko 3o1n tai 1o1n. Jälkimmäisessä 1o1n neulon oikean silmukan vielä kiertäen. Eli kun normioikea silmukka neulotaan etukautta eli puikon eteen jäävän langan alta, niin kiertäen neulottu silmukka neulotaan takakautta eli puikon taakse jäävän langan alta. Näin oikea silmukka tulee selvemmin näkyviin nurjien silmukoiden välissä. 

Vasemman puoleisissa raitasukissa olen näköjään neulonut toisen sukan resorin 2o2n ja toisen 1o1n :) Mutta ehkä ne jollekin kylmävarpaiselle kelpaavat nekin…

Rakastamanieni sydänsukkien suurpiirteisen neuleohjeen olen kirjannut blogiini koronakeväänä 2020 (täällä). Ja helppoja vinkkejä villasukkien resoreihin löytyy mm. Pariton rasa -blogista (täällä).

Serkut aamupalalla

Taidetta sukkahousuista

Champagne Maradona (Samppanja-Maradona) ja takana kipsinen Michelle - 

kumpikin vuodelta 2015.

Taidemuseo Kiasman ylimmässä kerroksessa, korkean kaarikaton alla on esillä nykytaiteilija Sarah Lucasin teoksia Paljas katse -nimisessä yksityisnäyttelyssä. Veistoksia, valokuvia ja installaatioita yli 30 vuoden ajalta - ensimmäiset 1990-luvun alusta ja viimeiset tältä vuodelta. 

Englantilainen Sarah Lucas (s.1962) käyttää teostensa materiaaleina usein arkisia esineitä, kuten astioita, metalliesineitä, lamppuja. Tunnetuimpia hänen teoksistaan ovat erilaiset ihmisfigurit ja puputeokset, joita hän on tehnyt mm. sukkahousuista (täällä). Myös Kiasmassa oli esillä mm. tänä vuonna valmistunut Honey Bunny (Hunajapupu) - pitkäraajainen ja isotissinen ”pupu”, jolla pään tilalla oli jäniksen pitkät korvat. 

Lisää ”hunajapupuja” oli kapealla näköalatasanteella, jossa neljä päätöntä puputyttöä retkotti kukin omalla tuolillaan. Sukkahousujen sijaan nämä vuonna 2022 valmistuneet veistokset oli tehty perinteisimmistä materiaaleista, betonista ja pronssista. 

Viidennen kerroksen korkeassa näyttelysalissa ei voinut olla huomaamatta Samppanja-Maradonaa, jonka miehinen symboli kohosi yli neljän metrin korkeuteen. Maalattu ja lakattu betoniveistos oli kuin iso, loistava hämähäkki, joka vangitsi katsojan. Ja kiehtoi ainakin minua. El Diegon vieressä vähemmälle huomiolle tahtoi jäädä Michelle vuodelta 2015 - kirjoituspöydällä ”istuva” betoninen naisen alaruumis, jonka emättimessä oli tupakka. 

Teoksissaan Sarah Lucas on koko uransa käsitellyt seksuaalisuutta ja sukupuoleen liittyviä oletuksia. Hän on mm. halunnut murtaa kaksijakoista käsitystä sukupuolesta, joka hänestä on keinotekoinen. Tämä näkyi vahvasti etenkin alkuvuosien veistoksissa ja installaatioissa. Sen sijaan esim Kiasman näköalatasanteella olleet, 2020-luvulla tehdyt puputeokset olivat kesympiä ja helpompia katsella. Ikäänkuin ”taide edellä” tehtyjä, ei niinkään intohimoluomuksia…

Nyt kannattaa käydä Nykytaiteen museo Kiasmassa, vaikka ns. nykytaide vähän vierastuttaisikin, kuten minua. Ja kiivetä museon 4. kerrokseen, jossa on näytteillä Essi Kuokkasen värikkäitä öljymaalauksia (täällä), ja nämä nähtyään jatkaa 5. kerrokseen ihmettelemään Sarah Lucasin ”sukkahousupupuja”. 

Molemmat näyttelyt ovat sopivan suppeita ja kivan kompakteja - ja taidenäyttelyitä parhaimmillaan.

Octopus (Mustekala), 1993

Honey Bunny (Hunajapupu), 2025 

Edessä Zen lovesong (Zen rakkauslaulu) ja takana Slag (Hutsu) - kumpikin vuodelta 2022.

Self Portrait with Skull (Omakuva pääkallon kanssa), 1997

Ihastuin kriitikkoon

Hajoten, itkien, kasvaen, 2024

”Ihmisenä olemiseen liittyy aika paljon rimpuilua erilaisten tunteiden kanssa. On tilanteita, joissa koko olemus kiertyy epävarmuuden tai häpeän ympärille. Onnekkaina hetkinä taas voi tuntua siltä, että koettu riemu loistaa ulos.

Taide puolestaan on suurelta osin ihmisenä olemisen kokemuksen tutkimista. Silti vain harvoin maalausten hahmoissa kohtaa sellaista emotionaalista syvyyttä ja oivaltavuutta kuin Essi Kuokkasen (s.1991) teoksissa.”

Näin kirjoitti eilen Helsingin Sanomissa kuvataidekriitikko Sanna Lipponen arvioidessaan Essi Kuokkasen Kiasmassa avattua näyttelyä (HS 11.11.25). Ja teksti osui täysillä minuun. Muutenkin kirjoituksessaan Lipponen pyrki kuvaamaan, miten hän itse koki näkemänsä teokset ja miten ne häneen vaikuttivat, eikä vain ylhäältä käsin ”kriitikon” arvovallalla ”arvioiden”…

Minun oli ihan pakko nähdä näyttely. Taidetta ja tunteita - tauluja ja tulkintoja - maalauksia ja mielen liikkeitä. I suppose…

Jo ennen Lipposen arvion lukemista olin ehtinyt suunnitella retkeä Kiasmaan tutustumaan museon kahteen uuteen näyttelyyn. Jostain syystä Kiasma ei ole tähän asti kuulunut suosikkimuseoihini. Ehkä taidekehitykseni on vielä ns. vanhojen klassikoiden tasolla… Mutta kuukausi sitten museon 4. kerroksessa avattu kolmekymppisen Essi Kuokkasen Pilvenpiirtäjä-näyttely kiinnosti. Tämän lisäksi minua kutkutteli samoin lokakuussa avattu 63-vuotiaan englantilaisen Sarah Lucasin Paljas katse -näyttely. Lucasin teoksiahan olin jokusen nähnyt jo helmikuussa 2024 Malagassa (täällä). 

Essi Kuokkanen täytti kaikki odotukseni. Taidetta ja tunteita - tauluja ja tulkintoja - maalauksia ja mielen liikkeitä. Tykkäsin etenkin ensimmäisessä näyttelyhuoneessa olevista värikkäistä ja naivistisista (?) öljymaalauksista, jotka kaikki oli maalattu ellei tänä vuonna, niin ainakin parin viime vuoden aikana.

Sanna Lipposen näyttelyarvion ansiosta osasin nähdä Kuokkasen teoksissa sellaista, mitä en ehkä olisi osannut itse huomata. Kiitos siitä, Sanna! Esimerkiksi ihanassa Hajoten, itkien, kasvaen -maalauksessa kyynelien kastelemissa heinissä äkkäsin pieniä kukkia ja Sinulle annan kaikkeni -teoksessa ”ihmishahmo repii kätensä irti heittääkseen sen keppinä koirille”.

Ja mitä nimiä. Olen aiemminkin kirjoittanut, että minulle teos ja sen nimi ovat yhtä (täällä). Ne ikäänkuin pelaavat yhteen ja saavat ajatukseni liikkeelle. Hajoten, itkien, kasvaen on juuri sitä - hajoamista, itkemistä ja kasvamista - vai onko sittenkään? Sinulle annan kaikkeni herättää monenlaisia ajatuksia esim. omista ihmissuhteistani. Mitä ne minulta vaativat ja mitä haluan antaa? Entä Epävarmuuksien kierre. Sulkeeko epävarmuudet minut väliin simpukaksi? Ja miksi simpukasta pilkottaa kuusi varvasta?

Koskettavin ja suloisin Essi Kuokkasen maalauksista oli kuitenkin Jokaisessa maailmassa rakastaisin sinua. Siinä siivekäs ankerias suukottaa isoa koiraa, joka näyttää nauttivan onnellisena, kun kalan siimakieli lipoo sen huulia. Mutta miksi koira on hihnassa? Huomioita, tunteita ja kysymyksiä. Sopii minulle…

Minusta tuli kertaheitolla sekä kuvataidekriitikko Sanna Lipposen että kuvataiteilija Essi Kuokkasen fani :) Ja jopa Kiasmakin alkoi taidemuseona kiinnostaa…

Jokaisessa maailmassa rakastaisin sinua, 2025 

Piiskaa tai Pieta, 2022 

Yö pitelee kaihoisaa koiraa, 2025

Sinulle annan kaikkeni, 2022

Epävarmuuksien kierre, 2022

Lastensukkaa pukkaa

Vuosien aikana olen pääosin kutonut villasukkia aikuisille ja teineille - koko 38-40 on pravuurini. Jotenkin on ohjeista huolimatta tuntunut vaikealta hahmottaa pienten jalkojen oikeita kokoja…

Tänä syksynä olen kuitenkin alkanut kokeilla myös lasten kokoja, ja ihan hyvin on onnistunut. Ehkä pitäisi vielä kokeilla ohuempaa lankaa, mutta toistaiseksi olen pysynyt tutussa 7-Veljestä -langassa ja 3,5 sukkapuiokoissa :)

Kuvassa on osa viime kuukauden tekeleistä. Kahdeksanvuotiaan raitasukat, jossa kantapää ja kärkikavennus on tehty yksivärisellä langalla (11s/puikko). Vaaleanpunaiset kuviosukat 2,5-vuotiaalle pikkuneidille (9s/puikko) ja mustat perussukat 1,5-vuotiaalle taaperolle (8s/puikko).

Pienimmät sukat on taaperolle, jonka kengän numero on 22, jolloin sukkaa varten loin 32s eli 8s/puikko. Vartta varten on kudottu ensin 10 kerrosta 1o1n, sitten 5 kerrosta pelkkää oikeaa ja lopuksi taas 10 kerrosta 1o1n. Näin pitkään sukanvarteen tulee vähän vaihtelua :) 

Kantapää kudotaan 16 silmukalla 8 kaksoiskerrosta ja käännöksessä kumpaankin reunaan jää alkuun 4s/reuna. Kantalapun reunoista nostetaan 8s+2s, jotka seur kerroksella neulotaan yhteen. Sitten yksi normikerros, ennen kuin kavennetaan molemmilla sivuilla joka 2. kerroksella, kunnes kaikilla puikoilla on taas 8s/puikko.

Kun pohjan pituus on noin 11cm neulotaan 2 kerrosta 1s musta, 1s sininen, minkä jälkeen yksi normikerros sinisellä, ennen kuin aloitetaan kärkikavennukset: Joka puikon lopussa joka 2. kerroksella 2s yht ja 1s oik, kunnes on 5s/puikko. Tämän jälkeen kavennukset joka kerroksella, kunnes jäljellä on yhteensä enää 6s, jolloin lopetus. Taaperon sukan koko pohjan pituus on noin 15 cm.

Tässä taas tämä epämääräinen ohje minulle, jotta osaan/muistan talven mittaan kutoa taaperolle uusia sukkia…

Perussukka 1,5-vuotiaalle SeiskaVeikka-langasta 3,5 puikoilla.

Eino Espalla

Kesäinen valokuva runoilija Eino Leinon (1878-1926) patsaasta Helsingin ydinkeskustasta Esplanadin puiston Mannerheimintien puoleisesta päästä on otettu syyskuun alussa, kuten vihreydestä näkyy. Leinon ystävän, kuvanveistäjä Lauri Leppäsen (1895-1977) tekemä näköispatsas paljastettiin vuonna 1953.

Vain 47-vuotiaana kuolleen Leinon mahtipontisesta ja pönöttävästä patsaasta löytyy myös leikkisyyttä. Rintaa rehentelevän pronssimiehen avoinna olevassa vasemmassa kämmenessä tarkkasilmäinen voi nähdä kuparisen kolikon. 

Ja kädessä todella on kolikko, vaikka vaikeasti nähtävissä :) Kyse on Leppäsen nuorien ateljee-avustajien kepposesta. Ennen patsaan lopullista pronssivalua he olivat painaneet patsas-Leinon kämmeneen viiden matkan kolikon. Kerrotaan, että Leppänen olisi kyllä huomannut jekun, mutta päättänyt olla puuttumatta asiaan. Olihan Eino Leino eläessään toitottanut, että ei ole köyhä niin kauan kun on markan lantti kädessä…

Ehkä joskus pitää mennä katsomaan patsasta kouluikäisen lapsenlapsen kanssa ja pyytää häntä kiipeämään patsaan jalustalle tarkistamaan, että lantti on jäljellä :) Itse en ehkä kehtaa, enkä ehkä edes pystyisi kipuamaan…

Jalustoineen yli neljä metriä korkean Leinon patsaan taakse jää piiloon lähelle parikymmentä vuotta aiemmin vuonna 1932 pystytetty kirjailija Zachris Topeliuksen (1818-1898) muistomerkki Taru ja totuus vuodelta 1932 (täällä).

Huojuva talo

Kansallisteatteri onnistui taas, toistamiseen tänä syksynä :) Kävin eilen Lontoontytön kanssa katsomassa kirjailija Anneli Kanton ja ohjaaja-dramaturgi Heini Tolan yhteistyönä kirjoittaman ja Tolan ohjaaman Jotunin. Ja ihastuin, kuten runsas kuukausi sitten ihastuin teatterin Täällä Pohjantähden alla -esitykseen (täällä). 

Näytelmä on fiktiota, mutta se perustuu historiallisiin tosiasioihin. Se kertoo kirjailija Maria Jotunista (1880-1943) ja hänen riitaisesta ja onnettomasta avioliitostaan kirjallisuudentutkija ja kotimaisen kirjallisuuden professori Viljo Tarkiaisen (1879-1951) kanssa. Kaksi tyystin erilaista ihmistä ja kaksi aikansa julkkista, jotka menivät kolmekymppisinä naimisiin, kun Jotuni huomasi olevansa raskaana. 

Seuraavana vuonna he saivat jopa kaksi poikaa - Jukan, joka syntyi alkuvuodesta ja Tutun, joka syntyi joulukuussa 1912. Kahden työhönsä intohimoisesti suhtautuvan uraihmisen perhe-elämä oli jatkuvaa valtataistelua sekä loputonta fyysistä ja henkistä väkivaltaa. Näytelmä kuvaa avioparin ja perheen elämää 30 vuoden ajalta avioliiton solmimisesta 63-vuotiaan Jotunin kuolemaan vuonna 1943. 

Avioliiton aikana Maria Jotuni kirjoitti väkivaltaista perhe-elämää kuvaavan klassikkoromaaninsa Huojuva talo, jonka kirjoittamisen hän salasi mieheltään ja jonka hän toivoi julkaistavan vasta kuolemansa jälkeen. Tosin Jotuni ei varmaan kuvitellut, että teos näkisi päivänvalon vasta 1963 eli 30 vuotta sen kirjoittamisen ja 20 vuotta kirjoittajan kuoleman jälkeen. 

Sari Puumalainen Jotunina ja Antti Pääkkönen Tarkiaisena olivat loistavia. Ja Katri Rentton lavastus ja muusikko Salla Markkasen live-musiikki olivat erottamaton osa näyttämön tapahtumia.

Ainoa miinus esityksessä oli istumapaikat. Näytelmä esitettiin pienellä näyttämöllä ja meillä oli paikat ensimmäisellä rivillä. Olin mennessä paikoista innostunut, mutta esityksen edetessä silmät alkoivat harittaa ja niska väsyä, kun jouduin katsomaan näyttelijöitä alhaalta ylös. Pienen näyttämön ensimmäinen rivi on nimittäin osittain näyttämön alapuolella, mitä en ollut tajunnut. Toisin on esim Kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä, jossa näyttämö ja katsomon eka rivi ovat samassa tasossa, jolloin rakastan istua edessä. Jatkossa tämä pitää muistaa lippuja ostaessa…

Kansallisteatterin edessä on kirjailija Aleksis Kiven patsas, josta kirjoitin maaliskuussa 2023 (täällä). Tämä sopi hyvin Jotuni-näytelmän teemaan, sillä Viljo Tarkiaisen väitöskirjan aihe vuonna 1917 oli Aleksis Kiven Seitsemän veljestä :)

Pienen näyttämön eteisaulassa on Essi Renvallin (1911-1979) rintakuva 

Antti ja Rakel Wihurista vuodelta 1954. 

Wihurin perhe ja Säätiö ovat tukeneet ja tukevat edelleen 

merkittävästi Kansallisteatterin toimintaa.

Duetto kahdesti

 Kaisu Sirviö: Kohti heleämpää sinistä, 2025

Taidemuseoiden lisäksi olen kaupunkikävelyillä alkanut piipahtaa keskustan gallerioissa, vaikka edelleen ne vähän vieraille tuntuvatkin. Mutta - kerta toisensa jälkeen yhä tutummilta. Tosin toistaiseksi tutustumiskäyntejä on vielä vähän…

Tällä viikolla pistäydyin Kalevankadulla olevassa pienessä Galleria Duetossa, joka on aivan vastapäätä Halmetojan galleriaa, johon ihastuin syyskuussa (täällä). Duetossa oli kahden kuvataiteilijan - suomalaisen Kaisu Sirviön (s.1954) ja italialaisen Giuseppe Colombon (s.1971) yhteisnäyttely, jonka nimi oli La gazza ladra (suomeksi Varasteleva harakka). 

Esitteen mukaan näyttelyn nimi viittaa sekä Gioachino Rossinin samannimiseen oopperaan että kuvataiteilija Edgar Degasin (1834-1917) opetukseen: ”Katsokaa maalattavaa esinettä niin kuin varas katsoo varastettavaa esinettä, äärimmäisen emotionaalisen jännityksen vallassa.”

Niin Sirviö kuin Colombo olivat minulle uusia tuttavuuksia. Näin ja koin kauneutta molempien taiteilijoiden töissä, joita kaksihuoneisessa galleriassa oli esillä kymmenkunta per nuppi. Eniten ehkä tykkäsin Sirviön vihreälle taustalle maalatuista päivänliljoista ja Colombon mustassa maljakossa olevista freesioista. Edellinen oli kivipiirros eli litografia ja jälkimmäinen öljymaalaus, mutta molemmissa oli kiehtovaa herkkyyttä ja valokuvamaista tarkkuutta. 

Tosin Giuseppe Colombosta minulle ensimmäisenä tuli mieleen satu Pinokkiosta ja hänen ”isästään” Giuseppe Geppetosta :) Yllätyin kun luin, että Pinocchio on alkujaan italialainen romaani, jonka kirjoitti 1800-luvulla elänyt Carlo Collodi. Tämä yli 200 kielelle käännetty klassikko julkaistiin ensi kertaa suomeksi vuonna 1906 Maija Halosen suomentama. Suomentaja Maija Halonen (1873-1944) taas oli kuvataiteilija Pekka Halosen (1865-1933) vaimo ja yllätyksekseni Maija suomensi Pinokkion suoraan italian kielestä :)

Galleria Duetossa olin ensi kertaa käynyt jo syyskuussa, kun galleriaa ohittaessani näin sisällä Riku Riipan puu-ukkoja ja puisia päitä. Pakkohan minun oli mennä Rikua ”tervehtimään”. Vuonna 1974 syntyneeseen Riippaan oli ihastunut jo kesällä 2023, jolloin ensin sattumalta törmäsin hänen töihinsä Kuusiston Taidekartanossa Kaarinassa (täällä) ja pian tämän jälkeen ”tarkoituksella” Söderlångvikin kartanossa Kemiösaarella (täällä). Ja Duetossakin tykkäsin, vaikka teosten nimet jäivät minulta tarkistamatta, joskin Riippa harvoin nimeää teoksiaan. 

Galleioita lisää syksyyn - ja alkutalveen. Jee. 

Kaisu Sirviö: Päivänlilja, 2025

Giuseppe Colombo: Vase of freesias, 2025

Galleria Duetto Kalevankadulla

Auringon pilkettä

Alkuviikon olen parannellut flunssan poikasta, ja viettänyt aikaa pääosin kotona Punavuoressa. Sohvalla Muru kainalossa. Sukkia kutoen ja telkkua katsellen - mm. HBO Maxin dokumenttisarjaa 100 Foot Wave vuosilta 2021-2025. Sarja kertoo surfareista, jotka kiertävät ympäri maailmaa metsästämässä jättimäisiä aaltoja. Yllättävän kiehtovaa ja mielenkiintoista :) 

Ja lukien Helena Ruuskan kirjoittamaa Mary Gallen-Kallelan elämänkertaa Olisit villiä villimpi. Pöydällä jo pitkään odottanut kirja alkoi kiinnostaa, kun olin taas katsellut hänen miehensä maalauksia Ateneumin Klimt & Gallen-Kallela -näyttelyssä  (täällä). Kirjaa onkin ollut jännä lukea, kun oli juuri katsellut ja ihmetellyt Akselin 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa maalaamia tauluja ja freskoja (täällä). 

Marraskuum alun lämpimiä päiviä olen seurannut lähinnä ikkunasta. Paljon sumua ja tihkusadetta, mutta välissä on aurinkokin pilkistänyt… 

Maisemia makuuni

Carl Moll: Hämärä, 1900

Kävin toistamiseen Ystävän kanssa Klimt, Gallen-Kallela & Wien -näyttelyssä Ateneumissa (täällä). Toinen (tai kolmas) kerta samassa taidenäyttelyssä on erilainen kuin ensimmäinen. 

Ensimmäinen kerta on aina erityinen. Tunteikas, yllätyksellinen ja usein myös uuvuttava, kun kaikki on uutta ja osa teoksista väliin voimakkaasti vaikuttavia. Toinen kerta on yleensä ensimmäistä rennompi ja rauhallisempi, mutta myös - tosin eri tavalla - kiehtova. Silloin osaan enemmän keskittyä teosten yksityiskohtiin, jotka ehkä ensi kerralla ovat jääneet näkemättä tai huomaamatta, ja ehkä myös tarkistaa sellaisia juttuja, jotka ekan tutustumisen jälkeen jäivät vaivaamaan tai joista olin visiittien välissä lukenut lisää. 

Esimerkiksi tutustuessani ensi kertaa Klimtin näyttelyyn lähes ohitin näyttelyn keskivaiheilla olleen salin, joka oli omistettu maisemamaalauksille. Minua veti eteenpäin parin salin päästä kuuluva musiikki (täällä) enkä musiikkituokion jälkeen enää jaksanut palata taaksepäin :)

Tokalla kerralla jaksoin rauhassa tutustua myös näyttelyn maisemiin. Ja ihastuin. Esitetekstin mukaan sesessionistit eivät kuvanneet maisemia ”vain todellisena, realistisena näkynä, vaan myös tunnelmana tai mielentilana”. Ja niissä kerrottiin näkyvän myös taiteilijoiden erilaisia muoto-, väri- ja valokokeiluja. 

Tykkäsin erityisesti itävaltalaisen Carl Mollin (1861-1945) Hämärä-nimisestä öljymaalauksesta. Unenomainen tunnelmakuvaus metsälammesta, jossa puut näyttivät kasvavat lammen pohjasta. ”Onkohan siinä tulva?” ihmetteli Ystäväni…

Ihastuin myös Akseli Gallen-Kallelan (1865-1931) kesäisen Järvimaiseman hentoihin väreihin ja järvenpintaa kuvaavaan Keitele-nimiseen tauluun. Jälkimmäisestä maalauksesta taiteilija teki vuosina 1904-1906 neljä eri versiota, joista kolme on nykyään taidemuseoiden kokoelmissa Lahdessa, Lontoossa ja Tokiossa sekä yksi yksityisomistuksessa, tosin sijoitettuna Gallen-Kallelan museoon Espooseen. Klimt-näyttelyssä esillä ollut Keitele oli lainassa Espoon museosta. 

Minusta Keitele-taulussa kuvataan veden peittämää myöhäiskevään haurasta jääpeitettä - ja hienosti kuvataankin, mutta kirjallisuudessa taiteilijan sanotaan maalauksessa kuvanneen veden - ei jään - pintaa ja siihen heijastuvia vedenalaisia virtauksia. 

Niin tai näin - kaikki kolme maalausta - Hämärä, Järvimaisema ja Keitele - olivat maisemia makuuni :)

Akseli Gallen-Kallela: Järvimaisema, 1901 

Akseli Gallen-Kallela: Keitele, 1904