Patsaita pimeässä

Ateneumin Ajan kysymys -näyttelyssä (täällä) oli esillä yli 40 museon kokoelmista valittua veistosta. Veistosfanien ei kannatakaan jättää väliin museon ensimmäisen kerroksen viimeistä näyttelyhuonetta, josta löytyy useampi mielenkiintoinen veistos. Tuo pieni huone isoine ruutuikkunoineen yllättää kävijän myös valokuvauksellisuudellaan :) 

Aitiopaikalle Mikonkadulle avautuvan ikkunan eteen oli sijoitettu Nina Ternon kiehtova Loppukiri. Ikkunasta näkyvä pimenevä ilta raamitti hienosti vauhdikasta pronssipatsasta, mutta uskon että myös aurinkoinen päivä on oiva tausta tuolle juoksevalle eläimelle, jonka kuvittelin hevoseksi.

Lempparini huoneessa oli kuitenkin italialaisen Marino Marinin 1940-luvulla tekemä arkkienkeli (Arcangela), joka oli kiehtovan ilmavasti ripustettu huoneen nurkkaan Ternon Loppukirin viereen. Olihan Marini yksi Ternon taiteellisista esikuvista :)

Tykkäsin myös Wäinö Aaltosen sileäpintaisesta Graniittipojasta. Parikymppinen Aaltonen työsti tämän runsaan metrin kokoisen veistoksen punaisesta graniitista. Myöhemmin taiteilija teki veistoksesta useita muita versioita, mm. mustasta graniitista ja pronssista. Samoin tykkäsin Kain Tapperin kollegastaan Aimo Kanervasta (1909-1991) tekemästä pronssisesta muotokuvasta, joka valmistui vain vähän ennen mallin kuolemaa. 

Tässähän näitä veistoksia tällä erää. Toistaiseksi :) 

Nina Terno (1935-2003): Loppukiri, 1960-luku

Marino Marini (1901-1980): Arcangela, 1943

Wäinö Aaltonen (1894-1966): Graniittipoika, 1917-1920

Kain Tapper (1930-2004): Aimo Kanervan muotokuva, 1991

Omia ja toisten kuvia

Arvid Liljelund (1844-1899): Ferdinand von Wright työssään, 1898

Kun kiertelee Ateneumin Ajan kysymys -kokoelmanäyttelyssä (täällä), todennäköisesti törmää pääsalin vieressä olevaan pieneen studioon, jonka seinille on ripustettu suomalaisten kuvataiteilijoiden omakuvia ja muotokuvia heidän taiteilijaystävistään. Ilmeisesti kuvat on ripustettu lähinnä malliksi museossa järjestettävien maalauskurssien osallistujille.

Pysädyin pitkään katselemaan noita omakuvia, sillä omakuvat ja muotokuvat yleensäkin ovat lähellä sydäntäni. Osa studion omakuvista oli minulle tuttuja, osa uusia tuttavuuksia. Taiteilijoiden omakuvia ja heidän maalaamia muotokuvia perheestään, ystävistään tai julkisuuden henkilöistä löytyi lisää lähes jokaisesta kokoelmanäyttelyn näyttelysalista. Tässä postauksessa niistä eräitä…

Arvid Liljelund maalasi 76-vuotiaasta kollegastaan Ferdinand von Wrightista (1822-1906) muotokuvan, jossa tämä maalaa maaten oudossa asennossa ja tukien oikeaa kättään. Luin netistä, että Ferdinand oli tuolloin ollut halvaantuneena jo yli kymmenen vuotta, ja muun muassa maalannut yhden kuuluisimmista tauluistaan Taistelevat metsot halvaantuneena. Aiemmin olen kirjoittanut Ferdinandista, hänen töistään ja taiteilijaveljistään täällä.

Greta Hällfors-Sipilän maalauksiin ihastuin viimeistään joulukuussa 2022, jolloin Turun taidemuseossa oli taiteilijan ja hänen miehensä Sulho Sipilän (1824-1949) yhteisnäyttely (täällä). Ateneumissa ollutta 21-vuotiaan Gretan omakuvaa en kuitenkaan ollut nähnyt aiemmin.

Joku minua kiehtoi myös nuoren Bruno Aspelinin karsitussa omakuvassa. Samoin kuin nuorena kuolleen Väinö Kunnaksen maalamassa muotokuvassa 25-vuotiaasta vaimostaan ja kollegastaan Sylvi Kunnaksesta (1903-1971). Kunnaksen kuoltua Sylvi jäi yksinhuoltajaksi kahdelle pienelle tytölle, joista vanhempi oli myöhemmin lastenkirjailijana tunnettu Kirsi Kunnas (1924-2021). 

Tykästyin myös kokoelmanäyttelyssä olleeseen Tove Janssonin kepeään omakuvaan sotavuodelta 1942. Toven omakuviahan ihastelin runsas vuosi sitten Helsingin taidemuseo HAM:ssa (täällä). Ja Hugo Simbergin tulevasta vaimostaan Anni Bremeristä (1883-1969) maalaamaan veikeään muotokuvaan. Maalauksen tunnelma yllätti, sillä olinhan aiemmin pääosin katsellut taiteilijan tekemiä, kuolemaa kuvaavia teoksia, mm. Tampereen tuomiokirkossa (täällä). 

Viimeisenä on 22-vuotiaan Dora Wahlroosin Pariisissa tekemä muotokuva silloisesta kihlatustaan kuvanveistäjä Emil Wikströmistä (1862-1942). Myöhemmin kihlaus tosin purkautui. 

Omakuvia Ateneumin kokoelmissa tuntuu riittävän… Ja sehän minulle sopii :)

Suomalaistentaiteilijoiden omakuvia vuosilta 1892-1958

Greta Hällfors-Sipilä (1899-1974): Omakuva, 1920

Bruno Aspelin (1870-1941): Omakuva, 1894

Väinö Kunnas (1896-1929): Sylvi Kunnaksen muorokuva, 1928

Tove Jansson (1914-2001): Omakuva, 1942

Hugo Simberg (1873-1917): Keinutuolissa, Anni Bremer, 1908

Dora Wahlroos (1870-1947): Emil Wikström ateljeessaan Pariisissa, 1892

Taidemuseon käytävillä

Vaikea uskoa, että Suomessa on niin hieno museorakennus kuin Ateneumin taidemuseo Kansallisteatteria vastapäätä Helsingin päärautatieaseman vieressä. Valtava rakennus on arkkitehti Theodor Höijerin (1843-1910) suunnittelema ja se avattiin yleisölle vuonna 1888 ollen Suomen ensimmäinen taidemuseo. Nykyisen asunsa museo on saanut jättiremontissa, joka toteutettiin vuosina 1985-1991 arkkitehti Ola Laihon (1934-2025) johdolla.

Ateneumissa toimi pitkään sekä Suomen Taideyhdistyksen että Taideteollisuusyhdistyksen koulut ja rakennuksen kolmannessa kerroksessa järjestettiin kummankin yhdistyksen näyttelyitä. Ateneumin tavoite oli olla ”taiteiden talo, jossa kuvataiteet ja taideteollisuus kukoistaisivat rinnakkain”. Ennen Ateneumia Suomen Taideyhdistys oli jo yli 40 vuotta järjestänyt taidenäyttelyitä ja kouluttanut kuvataiteilijoita - eurooppalaisittainkin poikkeuksellisesti sekä miehille että naisille.

Vuodesta 1991 lähtien Ateneum on ollut ainoastaan ”taiteen” museo ja taideteollisuutta esitellään nykyään Arkkitehtuuri- ja designmuseossa (täällä). Taiteen maistereita koulutetaan Kuvataidekoulussa, joka on osa Taideyliopistoa, ja Taideteollisuuden korkeakouluna toimii Aalto ARTS.  

Vaikka rakastan kierrellä Ateneumin näyttelysaleissa (täällä) ja istuskella museon kahdessa kahvilassa, niin tykkään myös kävellä museon portaikoissa ja sivukäytävillä. Ja vain ihailla (ja ehkä valokuvailla) palatsimaista, mutta yllättävän sopusuhtaista rakennusta. 

Edessä Raimo Utriaisen (1927-1994) Iloisesti vuodelta 1976 

ja takana Juhana Blomstedtin (1937-2010) Kolme henkilöä, 1975-1976.

Etualalla Toni R. Toivosen (s.1987) Giving Birth and Dying Still vuodelta 2016 (täällä).

Ateneum 1900-luvun alussa. Valokuva: Nils Wasastjerna/Finna

Ateneumin kokoelmista

Näkymä museon pääsaliin

Viikolla päätin käydä tutustumassa Ateneumin taidemuseon pysyvään kokoelmanäyttelyyn, joka on esillä museon ensimmäisessä ja toisessa kerroksessa. Kolmannessa kerroksessahan järjestetään useimmille tutumpia, puolivuosittain vaihtuvia erikoisnäyttelyitä, mikä vielä tammikuun ajan on Gallen-Kallela, Klimt & Wien (täällä). 

Kokoelmanäyttely tarkoittaa sitä, että se esittelee ko museon eli Ateneumin (ja Kansallisgallerian) kokoelmiin kuuluvia taideteoksia. Ateneumin taidemuseon lisäksi Kansallisgalleriaan kuuluvat Nykytaiteen museo Kiasma (täällä) ja Sinebrychoffin taidemuseo (täällä). 

Tällä hetkellä Kansallisgallerian kokoelmissa on noin 43 000 taideteosta, joista Ateneumin kokoelmiin kuuluu yli puolet eli noin 28 000 teosta. Ateneumissa tällä hetkellä olevaan Ajan kysymys -nimiseen kokoelmanäyttelyyn on näistä valittu runsaat 200 teosta. Pääosin ne kuuluvat Ateneumin omiin kokoelmiin, mutta jokunen yksittäinen teos on Kiasman ja Sinebrychoffin kokoelmista. Ajan kysymys on esillä vuoteen 2027 asti ja sen ajan näytillä on pääosin samat noin 200 teosta, tosin yksittäisiä muutoksia saattaa tapahtua. 

Kokoelmanäyttely on jaettu neljään erilliseen kokonaisuuteen, joista jokainen on kuratoitu erikseen. Ensimmäisessä kerroksessa oleva Taiteen vallassa -kokonaisuus pyrkii kertomaan, miten museon kokoelmat ovat syntyneet. Toisen kerroksen pääsaliin levittäytynyt Luonnon aika käsittelee ihmisen ja luonnon välistä suhdetta. Toisen kerroksen sivuhuoneista löytyy vielä Kansan kuvat - ja Moderni elämä -nimiset kokonaisuudet.

Museon nettisivuilla korostetaan Ajan kysymys -näyttelyn neljää eri teemakokonaisuutta, mutta näyttelyssä kävellessä ja seinillä olevia esitetekstejä lukiessa tästä nelijaosta on vaikea saada kiinni. Mielestäni museokäynnillä kannattaa unohtaa näyttelyn neljä eri teemaa ja vain katsella teoksia rauhassa sali kerrallaan. Hyvän käsityksen Ajan kysymys -näyttelystä - paremman kuin museon nettisivuilta - saa esim. toimittaja Harri Mäcklinin näyttelyn avajaisten yhteydessä Hesariin kirjoittamasta jutusta Ateneum katsoo nyt peiliin (HS 14.4.23).

Kokoelmanäyttelyn voi aloittaa sen ”virallisesta” alkupisteestä eli ensimmäisessä kerroksessa olevan lipunmyynnin takaa tai toisesta kerroksesta keskusportaiden päästä aukeavasta pääsalista, kuten minä tein, kun en ollut äkännyt ”oikeaa” aloituspaikkaa :)

Pääsalin Luonnon aika -kokonaisuuteen tutustuin tällä kertaa vain pikaisesti, sillä olin vieraillut pääsalissa jo aiemmin toukokuussa 2024 (täällä). Juhlallista ja korkeaa salia hallitsi Olavi Lanun (1925-2015) isot lasikuituiset ”pajuröykkiöt” ja Toni R. Toivosen (s.1987) Giving Birth and Dying Still -niminen teos vuodelta 2016. Toivosen teos oli tehty valtavalle messinkilevylle, jolle synnytyksessä kuolleen lehmän ja sen vasikan mätänevistä ruumiista valuneet nesteet olivat syövyttäneet eläinhahmoja.

Pääsalista näyttelyä saattoi jatkaa joko oikealle tai vasemmalle. Kysyin salioppaalta, että kumpaan suuntaan kolmas näyttelykerros kannattaisi kiertää ja hän suositteli vasemmalle kääntymistä, koska siellä hänen mukaansa olisi vanhempaa taidetta (mikä piti paikkansa).

Kuuliaisena museovieraana toimin oppaan ohjeen mukaan ja kipitin portaan alas vasemmalle, mutta sen jälkeen päästin kokonaan irti näyttelyn ”neljästä teemasta”. En enää edes yrittänyt selvittää, missä näyttelyn teemakokonaisuudet mahdollisesti vaihtuisivat tai mikä teos kuuluisi Kansan kuviin ja mikä Taiteen valtaan. 

Minä vain kiertelin ja katselin. Ja nautin. Tykkäsin tosi monesta  - jopa useimmista - museossa esillä olleesta teoksesta. Alla näistä joitakin esimerkkejä, joita valitessa olen välttänyt tunnetuimpia esillä olleita teoksia, kuten Ferdinand von Wrightin Taistelevat metsot ja Albert Edelfeltin Lapsen ruumissaatto. Osa valitsemistani teoskuvista kuvaa kiehtovasti 1800- ja 1900-lukujen elämää Suomessa, osa on asetelmia ja onpa joukossa jokunen muotokuvakin. Pääosin näyttelyn teokset olivat suomalaisten taiteilijoiden tekemiä, mutta joukossa oli myös jokunen ulkomaalainen teos, kuten italialaisen Giorgio de Chirico (1888-1978) värilitografia vuodelta 1976.

Näyttelyä kiertäessäni monet teokset alkoivat elää ja kertoa omaa tarinaansa tai aktivoida omia tarinoitani. Tykkäsin tosi paljon, kunhan unohdin logiikkan…

Ville Vallgren (1855-1940): Tri H.F. Antellin muotokuvamedaljonki, 1897 

Herman Frithiof Antellin (1847-1893) marmorinen muotokuvamedaljonki ei ole varsinainen suosikkini, mutta hänen keräämäänsä taidekokoelma muodostaa Ateneumin taidemuseon perustan. Pariisissa pääosan elämäänsä elänyt ja poikamiehenä kuollut varakas keräilijä testamenttasi koko omaisuutensa ja arvokkaan taidekokoelmansa parisen vuotta ennen miehen kuolemaa avatulle Ateneumille. 

Gunnar Berndtson (1854-1895): Kamarimusiikkia, 1878

Robert Wilhelm Ekman (1808-1873): 

Kreeta Haapasalo soittaa kannelta talonpoikaistalossa, 1868

Hugo Backmansson (1860-1953): Helsingin Eteläsatama, 1925

Aarre Heinonen (1906-2003): Rautatientori, 1945

Väinö Kunnas (1896-1929): Ukkosta ja kuumuutta, 1925

Vilho Lampi (1898-1936): Nocturne (Liminka), 1930

Nils Schillmark (1745-1804): Malja-asetelma, n. 1795-1795

Vasemmalla Hannele Kylänpää (s.1948): Poika (1985) ja

vasemmalla Yngve Bäck (1904-1990): Sodan sävel, 1944

Juhani Linnovaara (1934-2022): Asetelma, 1955

Åke Mattas (1920-1962): Tuhlaajapoika, 1946

Giorgio de Chirico (1888-1978): Levottomuutta herättävät muusat, 1976

Ulla Rantanen (s.1936): Katukuva, 1969

Lisää selkokieltä

Ilahduin, kun huomasin että Arkkitehtuuri- ja designmuseon Pako Muumilaaksoon -näyttelyssä (täällä) Tove Janssonista ja näyttelystä oli kerrottu myös selkokielellä. Tykkään lukea selkokieltä. Yleensä se on nimensä mukaisesti selkeää ja ymmärrettävää. Ja meikäläiselle sopivasti tiivistettyä - lyhyttä :)

Selkokielen kohderyhmän Selkokeskus (täällä) määrittelee seuraavasti:

Selkokieli on suomen kielen muoto, joka on mukautettu sisällöltään, sanastoltaan ja rakenteeltaan yleiskieltä luettavammaksi ja ymmärrettävämmäksi. Se on suunnattu ihmisille, joilla on vaikeuksia lukea tai ymmärtää yleiskieltä.

Lisää selkokieltä taidemuseoihin ja muihinkin museoihin. Se helpottaisi sitä, että taidetta ja taidehistoriaa tuntemattomienkin olisi helpompi saada näyttelyn (ja ehkä teostenkin) juonesta kiinni. Toki taide on myös pitkälti tunne- ja tykkäämisjuttu, mutta silti…

Tove Janssonin piirros vuodelta 1970 Vilijonkasta peilipöytänsä ääressä ja

valokuva Tovesta ateljeekotinsa peilipöydän ääressä Ullanlinnassa vuonna 1956.

Satumainen seinävaate

Rakastan ryijyjä (täällä), joten ei ollut ihme että ihastuin Arkkitehtuuri- ja designmuseon Pako Muumilaaksoon -näyttelyssä (täällä) olleeseen kankaiseen, muumiaiheiseen seinävaatteeseen. 

Kyseessä oli Moomin Charactersin ja italialaisen Vitellin yhteistyöprojekti, jonka tuloksena Vitelli valmisti vuonna 2023 yksittäisiä neulahuovutettuja seinävaatteita muumikirjojen inspiroimana. Seinävaatteita myytiin Pariisissa samana vuonna järjestetyssä Tove Janssonista kertovassa näyttelyssä (täällä).

Arkkitehtuuri- ja designmuseon näyttelyssä oli esillä kaksi Vitellin valmistamaa, noin 150x100 cm:n kokoista seinävaatetta. Esitetekstin mukaan valokuvaamani vaatteen innoittajana oli ollut Tove Janssonin Muumipeikko ja pyrstötähti -kirja vuodelta 1946.

Museon kaupassa oli myynnissä juliste, johon oli ikuistettu kyseinen Vitellin seinävaate. Juliste lähti mukaani ja päätynee saunatuvan seinälle Salon mökillä…

Toven tarinaa

Tove 26-vuotiaana nojatuolissa muumihahmojen ympäröimänä vuonna 1940.

Arkkitehtuuri- ja designmuseon näyttely Pako Muumilaaksoon pyrki kertomaan, mikä kirjailija ja kuvataiteilija Tove Janssonille (1914-2001) oli tärkeää ja mikä teki hänestä kansan rakastaman Toven. Tärkeää oli perhe, puoliso ja muumit. Ja kaksi kotia sisustuksineen - ateljeekoti Ullanlinnankadulla Helsingissä ja kesäkoti Klovharun saarella lähellä Porvoota. Rivien välissä näyttely kertoi myös sodasta, rauhasta ja suvaitsevuudesta - tilan antamisesta kaikille, samanlaisille ja erilaisille. 

Sunnuntaina näyttelyssä oli paljon lapsiperheitä, vaikka mielestäni näyttely sopi paremmin aikuisille kuin lapsille. Toki toisen kerroksen pääsalissa oli piilopaikkoja, koloja ja tyynykasoja, jotka oli tarkoitettu lasten (ja aikuisten) leikkeihin. Ja yhdessä nurkassa oli lukijoita odottavia muumikirjoja. Joten hyvin me kaikki mahduimme - sekä lapsiperheet että museokorttimummit.

Oli kiva taas tutustua Toven tarinaan, ja vähän uudesta näkökulmasta. Näyttelyn kierrettyä oli helppo uskoa, että Toven tunnuslause oli ollut Tee työtä ja rakasta :) 

PS. Hämmästyin, kun huomasin että Arkkitehtuuri- ja designmuseo on ottanut käyttöön lasten sisäänpääsymaksun, joka 2-17 -vuotiaille oli 3 euroa !!

Tove Jansson: Hälytyksen alkaessa, 1940 

Toven koti ja ateljee Ullanlinnankadulla, jossa hän asui vuosina 1944-2001 (täällä).

Kesäkoti Klovharun saarella, johon tutustuin heinäkuussa 2018 (täällä ja täällä).

Valokuva: Moomin Characters kokoelma/Per Olov Jansson

Toven äidin Signe Hammarsten Janssenin (1882-1970) piirtämä kartta Klovharun saaresta.

Toven piirtämä näkymä mereltä Klovharun saarelle ja mölille

Tove Jansson: Graafikko (ajoittamaton)

Tuulikki Pietilän (1917-2009) Tovelle puusta veistämä maalauspaletti vuodelta 1965.

Tove Jansson: Omakuva, 1975

Ikkunataidetta

Anni Kinnunen: Wish (2018)

Torstaina kävelin Siskoa tapaamaan keskustan kuppilaan. Lyhyellä matkalla pysähdyin kahden mielenkiintoisen ikkunan edessä :) Ensimmäiseksi minut seisautti Aimonomia-niminen designstudio Albertinkadulla ja toisen kerran tuttu Halmetojan galleria (täällä) Kalevankadulla.

Aimomania on monipuolisen kuvataiteilijan Aimo Katajamäen (s.1962) studio, jonka kauniissa kaari-ikkunassa on esillä vaihtuvia installaatioita. Uuden vuoden alussa ohikulkijaa ilahduttaa viisi isokokoista puuveistosta.

Galleria Halmetojan katutason ikkunoista näkyy kaksihuoneiseen näyttelytilaan, jossa tammikuussa on nähtävillä valokuvataiteeseen erikoistuneen Anni Kinnusen (s.1978) akryylilasille tehtyjä taianomaisia pigmenttivedoksia.

Kunhan pakkupakkaset taas hellittävät, Helsingin keskustassa kävellessä voi kauniiden vanhojen rakennusten lisäksi tutustua jänniin ”näyteikkunoihin”…

Aimo Katajamäen puuveistoksia