Elga ja Seppo

Kaksoismuotokuva, 1945

Ateneumissa on vielä pari viikkoa nähtävänä kaksi näyttelyä, joissa kummassakin on poikkeuksellisen paljon kyseisten taiteilijoiden omakuvia - Eero Nelimarkan (1899-1977) koko kolmannen kerroksen kattava suurnäyttely (täällä) ja Elga Sesemannin (1922-2007) suppeampi, kolmeen näyttelysaliin mahtuva näyttely (täällä). 

Elga Sesemann syntyi Viipurissa hyvinvoivaa sukuun 33-vuotiaan insinöörin Edgarin (1889-1939) ja 27-vuotiaan Olgan (1895-1981) esikoisena. Isä työskenteli johtajana Tienhaaran pellavaöljytehtaalla, mutta kuoli äkillisesti vain 49-vuotiaana keväällä 1939 - Elga ollessa 17- ja Nelly-siskon 15-vuotias. 

Monikielisen suvun lapsena Elga puhui äitinsä kanssa saksaa ja isänsä kanssa venäjää ja oppi vasta koulussa suomea ja ruotsia. Suomen kielestä tuli kuitenkin hänen aikuiskielensä - hänhän sekä opiskeli suomeksi että puhui puolisonsa kanssa suomea. 

Runsaan puolen vuoden kuluttua isän kuolemasta alkoi talvisota ja Olga-äiti joutui lähtemään kahden tyttärensä kanssa evakkoon. He päätyivät Helsinkiin, jossa 17-vuotias Elga aloitti syksyllä 1940 kuvataideopinnot. Ja ensimmäisen (kehutun) yksityisnäyttelyn hän piti jo vuonna 1945.

Opiskeluaikana Elga tapasi tulevan puolisonsa kuvataiteilija Seppo Näätäsen (1920-1964), jonka kanssa hän avioitui vuonna 1945. Parin vuoden päästä pariskunta muutti yhdessä Helsingistä Ruovedelle. Ja rakensivat sinne oman ateljeekodin Elkalan, jossa he asuivat Sepon varhaiseen kuolemaan asti. 

Seppo Näätäinen kuoli syöpään 44-vuotiaana vuonna 1964 Intian matkalla, jolle Seppo ja Elga olivat lähteneet katsomaan miehen siskoa. Seppo myös haudattiin Intiaan. 

Elga Sesemannin ura jatkui aktiivisena 1990-luvun puoliväliin asti, vaikkei hän enää ollutkaan Helsinki-keskeisen taide-elämän keskiössä. Elga lopetti maalaamisen vuonna 1995, kun hänen näkökykynsä huononi silmäsairauden takia.

Ateneumin näyttelyssä oleva omakuvien sarja on mielestäni edelleen parasta Sesemannia, joskin tykkäsin kovasti myös Elgan myöhemmästä, erilaisesta tuotannosta (täällä). 

Omakuvia vasemmalta oikealle vuosilta 1943, 1944 ja 1945

Omakuvia vasemmalta oikealle vuosina 1946, 1945, 1946 ja 1946

Takaseinällä omakuvamainen Kuollut tyttö (1944), jota kiiteltiin jo 

taiteilijan ensimmäisessä yksityisnäyttelyssä Helsingissä vuonna 1945.

 Elga 21-vuotiaana Omakuvassa vuodelta 1943

Seppo 25-vuotiaana Elgan maalaamana vuonna 1945

Elga ateljeekodissaan Kulosaaressa noin 1946

Kuva: Constantin Grunberg/yksityiskokoelma

Elkala, 1975

Elga ja Seppo yhteisnäyttelyssään Tampereella vuonna 1950

Elga kiehtoo

Ich mit mir (Minä itseni kanssa), n. 1968

Ateneumin taidemuseossa avautui viikko sitten uusi näyttely. Se esittelee suomalaisen kuvataiteilijan Elga Sesemannin (1922-2007) elämäntyötä. Viisikymmentä taiteilijan 1940-1990 -luvuilla tekemää maalausta on ripustettu kolmeen näyttelysaliin museon ensimmäisessä kerroksessa.

Näyttely kestää ensi vuoden elokuun alkuun eli lähes vuoden. Helmikuussa puolet näyttelyn teoksista vaihdetaan uusiin, joten esillä ehtii olla noin 80 Sesemannin maalausta, joista puolet on Ateneumin omista kokoelmista ja puolet lainassa yksityishenkilöiltä tai muista taidemuseoista.

Ensimmäinen sali oli omistettu nuoren Sesemannin 1940-luvulla maalaamille omakuville, joista lisää huomenna. Toisessa ja kolmannessa salissa taiteilijan tyyli muuttui tummemmaksi ja synkemmäksi. Puoliso Seppo Näätänen (1920-1964) oli kuollut vain 45-vuotiaana syöpään, mikä heijastui myös Elgan taiteeseen. Teoksiin alkoi ilmestyä tummia enkeleitä sekä yhä enemmän hengellisiä ja surrealistisia piirteitä. 

Tykästyin Sesemannin maalauksiin jo Ateneumin Moderni nainen -näyttelyssä keväällä 2022 (täällä), minkä jälkeen olen odottanut innolla tätä Elgan yksityisnäyttelyä. Enkä pettynyt :) 

Tykkäsin niin taiteilijan varhaisvuosien värikkäistä, paksuja värejä ja palettiveistä käyttäen maalatuista teoksista, kuten Kukkaismyyjä vuodelta 1946, että 1960-luvun tummista, mutta mielenkiintoisista enkelimaalauksista, kuten Joutilaat enkelit vuodelta 1966. Ja etenkin saksankielisen nimen saaneesta, synkästä omakuvasta Ich mit mir (n.1968). 

Minua puhutteli myös kiehtova Silloin (1966) sekä jo hieman surrealistinen Lentävä katto 1970-luvulta. Samoin kuin guassiväreillä eli läpikuultamattomilla vesiväreillä vuonna 1990 maalattu Maisema. Ja moni moni muu…

Sen sijaan Nimetön-teos (1960-1970 -luku) oli mielenkiintoinen, mutta minulle liian vaikeaselkoinen. Tässä guassiväreillä tehdyssä maalauksessa näkyy junarataa, avoimia ovia, korkeaa tornia ja pianoa. Mainitsen teoksen, vaikka en siihen tykästynytkään, koska Sirpa Pääkkösen Kulttuuritoimitus-verkkomediassa kirjoittamassa artikkelissa kerrotaan, että näyttelyn kuraattorin ja Ateneumin Intendentin Anu Utriaisen mukaan Nimetön on Sesemannin näyttelyn avainteos (täällä). 

Kuten edellä lupasin, jupinani jatkuvat huomenna Elgan kiehtovilla omakuvilla…

Joutilaat enkelit, 1966

Silloin, 1966

Lentävä katto, 1970-luku

Nimetön, 1960 - 1970 -luku

Kukkaismyyjä, 1946

Katunäkymä, 1947

Maisema, 1990

Takaseinällä oleva valokuva Elgasta Ruovedellä 1960-luvun lopulla on

Kansallisgallerian kokoelmasta (Taiteilijahaastattelujen tausta-aineistot).

Rauha on tie

Hämeentien ja Mäkelänkadun risteyksessä on Hämeentietä myötäilevä Allotrianpuisto, jossa vuonna 2019 paljastettiin vajaa parimetrinen Mahatma Gandhin patsas. Mahatma Gandhi (1869-1948) oli Intian itsenäisyysliikkeen johtaja, joka kannatti väkivallatonta vastarintaa. Paljolti juuri hänen ansiostaan Intia itsenäistyi Brittiläisestä imperiumista vuonna 1947. Gandhi oli syntynyt hinduperheeseen Intiassa ja ennen paluutaan vuonna 1915 Intiaan opiskellut lakimieheksi Lontoossa ja toiminut lähes 20 vuotta asianajajana Etelä-Afrikassa. 

Intian hallitus lahjoitti pronssisen näköispatsaan Suomen hallitukselle vuonna 2019, kun Gandhin syntymästä oli kulunut 150 vuotta ja Intian ja Suomen välisten diplomaattisuhteiden solmimisesta 70 vuotta. Patsaan on tehnyt tunnettu intialainen kuvanveistäjä Gautam Pal (s.1949).

Puiston outo nimi Allotropianpuisto viittaa samannimiseen elokuvateatteriin, joka toimi Hämeentien toisella puolella nykyisen Musiikkiteatteri Kapsekin paikalla vuosina 1953-1963.

Patsaan jalustaan on kirjoitettu yksi Mahatma Gandhin lukuisista aforismeista: ”Rauhaan ei ole tietä, rauha on tie.” Pistää miettimään, ymmärränkö vai enkö…

Maisema Kolilta

Lauantaina matkustin Murun kanssa junalla Saloon. Helsingin rautatieasemalla ohitin runsas vuosi sitten avatun ravintola Taulun ja pysähdyin ovelle ihailemaan ravintolan seinällä olevaa yli sata vuotta vanhaa, valtavaa - 5 metriä x 8 metriä - maalausta. 

Kyseessä on kolmen kuvataiteilijan - Eero Järnefeltin (1863-1937), A.W.Finchin (1854-1930) ja Ilmari Aallon (1891-1934) - yhdessä maalaama Maisema Kolilta -niminen teos. Maalauksen tilasi vuonna 1911 Suomen Matkailijayhdistys edustamaan Suomea Berliinin matkailunäyttelyssä. Palattuaan kotimaahan maalaus löysi paikkansa Helsingin uuden asemarakennuksen seinältä, jossa se on siitä lähtien eli vuodesta 1923 ollut ohikulkijoiden ilona. 

Viime vuonna tämä yksi Suomen suurimmista kankaalle tehdyistä maalauksista konservoitiin, joten asemalla liikkujien kannattaa vähintään kurkistaa teosta ravintolan ovelta, jos ei sitten ehdi tai halua pysähtyä kahvittelemaan tai syömään. ”Ruokakin on ihan hyvää ja hintansa väärtti…”, kirjoitti Teemu Luukka arvioidessaan viime talvena Taulu-ravintolan anteja Hesarin neljän tähden arviossaan (HS 28.1.26).

Jos eilisessä postauksessa hyppelehdin taidemuseosta kirkkoon (täällä), niin tänään jatkoin hyppelyä Järnefeltin perässä kirkosta asemaravintolaan…

Nelimarkasta Järnefeltiin

Eero Nelimarkka: Johanneksen kirkko hämyssä, 1930

Eero Nelimarkan näyttelyssä Ateneumissa (täällä) jäin katsomaan taiteilijan maalausta tutusta helsinkiläiskirkosta - Ullanlinnaan vuonna 1891 valmistuneesta Johanneksen kirkosta. Harmaan maalauksen kaksitorninen kirkko on todellisuudessa kookas, mutta siro punatiilirakennus, joka on edelleen alkuperäisessä (uusgoottilaisessa) asussaan. Suomen suurin kivikirkko, jossa sekä sisällä että ulkona on runsaasti tyyliin sopivia koristeluita.

Katsellessani Nelimarkan maalausta mieleeni muistui sekä valokuva, jonka olin ottanut samaisesta kirkosta eräänä sumuisena kevätaamuna pari vuotta sitten (täällä) että nuoren Greta Hällfors-Sipilän (1899-1974) kirkkoa kuvaava värikäs öljymaalaus, johon viisi vuotta sitten ihastuin Ateneumissa (täällä). Ja myös se, että aikomani rauhallinen käynti Johanneksen kirkossa oli vielä toteuttamatta - yhtä nopeaa joulun aikaista piipahdusta (täällä) lukuunottamatta.

Joten - perjantaina jätin Murun kotiin ja kävelin Johanneksen kirkolle. Komeahan kirkko oli myös sisältä, mutta jotenkin liian ”uusgoottilainen” makuuni - joka puolella näin vähän liikaa räpellystä. Tosin oli joukossa myös paljon kiehtovia yksityiskohtia, kuten upeita kaaria ja lasimaalauksia, hienosti työstettyjä puupenkkejä ja valtavat urut, jotka sopivat kuin nakutettu holvimaiselle parvelle.

Ja jännittävä puinen alttarirakennelma, jonka keskellä oli Eero Järnefeltin (1863-1937) - joka oli ollut myös Eero Nelimarkan opettaja - maalaama alttaritaulu. Vuonna 1932 valmistunut Taivaallinen ilmestys -niminen maalaus oli monien vaiheiden jälkeen tilattu Järnefeltiltä, jonka viimeiseksi suureksi työksi teos jäi. 

Kirkon valmistuttua vuonna 1891 oli järjestetty alttaritaulukilpailu, jonka voitti Albert Edelfelt (1854-1905), ei Järnefelt. Voittanutta ehdotusta ei kuitenkaan toteutettu, koska taiteilija ei ollut tyytyväinen taululle varattuun pieneen tilaan. Tämän jälkeen alttaritauluhanke oli jäissä pitkään, kunnes Edelfeltin oltua kuollut jo vuosia, uusi alttaritaulu tilattiin Järnefeltiltä. 

Pitkän odotusajan - yli 40 vuotta - alttaritaululle varatun paikan peitti siniseksi maalattu kangas :) Valitettavasti sisäkuvia kirkosta ei näiltä vuosilta löydy.

Näin mummin mietteet hyppelehtivät taidemuseosta kirkkoon ja Nelimarkasta Järnefeltiin - piipahtaen välillä vanhoissa valokuvissa ja Hällfors-Sipilän kiehtovassa kirkkomaalauksessa…

Johanneksen kirkon komeat urut ja levolliset puupenkit

Eero Järnefelt: Taivaallinen ilmestys, 1932

Eero ja Saima

Eero (58v) ja Saima (60v) vuonna 1949 taiteilijan ikuistamana.

Eero Nelimarkan näyttely Ateneumissa (täällä) alkaa taiteilijan omakuvilla ja päättyy taiteilijan omakuviin. Ja minähän rakastan omakuvia, ja Nelimarkka on ehkä eniten itseään maalannut suomalainen taiteilija :) 

Astuessa sisään museon kolmannen kerroksen ensimmäiseen näyttelysaliin ei voi olla huomaamatta peräseinälle koottua selfie-kollaasia - viittätoista Nelimarkan omakuvaa vuosilta 1914-1924. Tunnetuin niistä on varmaan Ateneumin näyttelyjulisteeseenkin päässyt maalaus silinteripäisestä 31-vuotiaasta Nelimarkasta. Kyseessä on vuonna 1922 maalattu omakuva, joka kuvista ainoana kuuluu Ateneumin omiin kokoelmiin. 

Vuonna 1915 Eero tutustui ystävänsä Väinö Alaviitalan kautta tämän siskoon ja tulevaan vaimoonsa alahärmäläiseen Saimaan (1889-1953). Nuoripari meni naimisiin joulukuussa 1918, minkä jälkeen omakuvien rinnalle alkoi yhä useammin ilmaantua kuvia myös Saimasta. Ja väliin heidän neljästä lapsestaan: Eero Jaakosta (1919-1941), Helenasta (1921-1983), Antista (1923-1990) ja Tuomaksesta (1925-1997). Ateneumin näyttelyssä Saiman kuvia löytyikin melkein jokaisesta näyttelysalista - nimellä tai ilman. 

Ateneumin näyttelystä välittyi, että Eero Nelimarkka ei ollut yksinomaa pohjalaisten peltomaisemien kuvaaja, vaan monipuolinen taiteilija sekä vaatteilla ja asusteilla keikaroiva maailmanmies. Ahkera tekijä ja utelias matkustelija.

Ja myöhemmin myös oman museon ovella myhäilevä varakas viiksivallu…

Omakuva 19-20 -vuotiaana vuodelta 1910/1911.

Kihlapari vuonna 1918 - samana vuonna, kun he menivät naimisiin.

Valokuva: John Englund, Eero Nelimarkan valokuva-arkisto, Nelimarkka-museo

Nuori Saima, 1919

Omakuvia vuosilta 1914-1924. 

Vas. ylhäällä Omakuva vuodelta 1914/1915 ja oik. alhaalla vuodelta 1924.

Saiman muotokuva, 1922

Saima ikkunassa, 1923

Hartaushetki Alaviitalassa, 1934

Edessä keskellä istuu 45-vuotias Saima tummansinisessä leningissä.

Saima Nelimarkka, 1938

Omakuva, 1939

Saima ja Eero Lallukan taiteilijakodissa vuonna 1950

Kuva: Eero Nelimarkan valokuva-arkisto, Nelimarkka-museo

Omakuva, 1966

Eero Nelimarkka museonsa edustalla todennäköisesti vuonna 1968.

Kuva: Kansallisgallerian kokoelma. Diakokoelma

Eeron matkassa

Ateneumissa on viimeisiä viikkoja taidemaalari Eero Nelimarkan (1891-1977) laaja yksityisnäyttely. Yli 200 maalausta ja piirrosta 12 näyttelysalissa täyttäen museon koko kolmannen kerroksen. Lähes kaikki teokset ovat lainassa yksityishenkilöiltä tai muista museoista, etenkin Nelimarkka-museosta Alajärveltä. Ja pääosin muita kuin eteläpohjalaisia peltomaisemia, joista taiteilija on tullut tunnetuksi ja joilla hän on vaurastunut.

Pohjanmaan lakeuksia oli nähtävillä ainoastaan yhdessä salissa, esimerkkinä isokokoinen ja kiehtova talvimaisema Seinäjoelta vuodelta 1962. Muista saleista löytyi lukuisten omakuvien lisäksi pelkistettyjä henkilökuvia ystävistä ja etenkin Saima-vaimosta sekä levollisia sisäkuvia, joissa useissa näkyi avoin ovi tai ikkuna ja/tai selin oleva ihminen omissa ajatuksissaan. Sekä maisemia ulkomaan matkoilta ja arkisia asetelmia. Tykkäsin kovasti - etenkin Nelimarkan lempeän pehmeät värit kiehtoivat.

Vaasassa köyhän perheen kuopukseksi vuonna 1891 syntynyt ja sokerileipuriksi kouluttautunut Nelimarkka kiinnostui kuvataiteista teini-iässä. Parikymppisenä hän sattui näyttämään maalauksiaan arvostetulle taiteilijalle Akseli Gallen-Kallelalle (1865-1931), joka ympäripuhui hänet lähtemään lisäoppiin Pariisiin. Ja niin leipurin hommat saivat jäädä…

Vaikka en koskaan ole ollut kovin innostunut Nelimarkan pohjalaismaisemista, niin tykkäsin tosi paljon taiteilijan ilmeikkäistä henkilökuvista ja tyylitellyistä kaupunkikuvista, kuten Huhtikuun ilta Pariisissa vuodelta 1934 ja Istanbulissa vuonna 1954 eli vuosi Saima-vaimon kuoleman jälkeen maalatusta kattonäkymästä. 

Myös sisäkuvat, kuten 1920-luvulla maalattu Kirjailija Joel Lehtosen työhuone ja parikymmentä vuotta myöhemmin maalattu Työhuoneesta, olivat mielenkiintoisia. Jälkimmäinen mitä ilmeisimmin kuvasi taiteilijan omaa työhuonetta Lallukassa Etu-Töölössä, jossa hän asui perheineen 1930-luvulta alkaen. 

Eero Nelimarkka maalasi tunnollisesti ja ahkerasti kuolemaansa asti. Se oli sekä kutsumus että intohimo - perheen rinnalla. Näyttelyssä oli esillä myös yksi taiteilijan viimeisimmistä töistä - Nelimarkka-museon kokoelmiin kuuluva Musiikkihetki, jonka hän oli maalannut 86-vuotiaana kuolinvuonnaan 1977. 

Ennen näyttelyyn tutustumista osallistuin Ateneumin luentosalissa järjestettävään, puolituntia kestävään ja kahdeksan euroa maksavaan Nelimarkka-näyttelyn introon, jossa asiantuntija kertoi taiteilijasta ja hänen teoksistaan. Sain paljon mielenkiintoista tietoa, mikä helpotti laajaan näyttelyyn tutustumista. Suosittelen :)

Maisema Seinäjoelta, 1962

Huhtikuun ilta Pariisissa, 1934

Mona Lisa, 1915

Nukkuva lapsi, 1922

Kustavi-setäni, 1922

Ovensuussa, 1918

Kirjailija Joel Lehtosen työhuone, 1920-luku

Työhuoneesta, 1940

Istanbul, 1954

Musiikkihetki, 1977

Lepääviä puita

Eirassa vauraassa Etelä-Helsingissä on useita pieniä vehreitä puistoja. Näistä tunnetuin ja valokuvatuin lienee Tehtaankadun ja Laivurinkadun risteyksessä oleva hyvin hoidettu Eiranpuisto (täällä). 

Kävellessäni Murun kanssa minulle on tullut tutuiksi myös monet muut alueen puistot ja puistikot. Viimeksi eilen jäin ihailemaan Ehrensvärdintiellä Helsinginniemenpuistikossa kasvavaa vinoa erikoiskuusta, joka ikuistui valokuvaani myös tammikuussa 2023 (täällä). 

Samalla retkellä pysähdyin myös ihmettelemään lähellä olevassa pienessä Armfeltin puistossa kasvaa lehtipuuta, joka on vuosia - ellei vuosikymmeniä - maannut koko pituudeltaan maassa. Hämmentävä näky, mutta edelleen puuhun tulee joka kevät uudet lehdet :)

Ihmetystä ja luonnonoikkuja riittää näköjään myös kaupungin ydinkeskustassa…