Taidemuseon käytävillä

Vaikea uskoa, että Suomessa on niin hieno museorakennus kuin Ateneumin taidemuseo Helsingissä päärautatieaseman vieressä Kansallisteatteria vastapäätä. Valtava rakennus on alkujaan arkkitehti Theodor Höijerin (1843-1910) suunnittelema ja se avattiin yleisölle vuonna 1888 ollen Suomen ensimmäinen taidemuseo. Nykyisen asunsa museo on saanut jättiremontissa, joka toteutettiin vuosina 1985-1991 arkkitehti Ola Laihon (1934-2025) johdolla.

Ateneumissa toimi pitkään sekä Suomen Taideyhdistyksen että Taideteollisuusyhdistyksen koulut ja rakennuksessa järjestettiin kummankin yhdistyksen näyttelyitä. Ateneumin tavoite oli olla ”taiteiden talo, jossa kuvataiteet ja taideteollisuus kukoistaisivat rinnakkain”. Suomen Taideyhdistys oli kouluttanut kuvataiteilijoita ja järjestänyt taidenäyttelyitä jo yli 40 vuotta perustamisvuodestaan 1846 alkaen.

Vuodesta 1991 lähtien Ateneum on ollut ainoastaan ”taiteen” museo ja taideteollisuutta esitellään Arkkitehtuuri- ja designmuseossa (täällä). Taiteen maisterit koulutetaan Kuvataidekoulussa, joka on osa Taideyliopistoa, ja Taideteollisuuden korkeakouluna toimii Aalto ARTS.  

Vaikka rakastan kierrellä Ateneumin näyttelysaleissa ja istuskella museon kahdessa kahvilassa, niin tykkään myös kävellä museon portaikoissa ja sivukäytävillä. Ja vain ihailla (ja ehkä valokuvailla) palatsimaista, mutta yllättävän sopusuhtaista rakennusta. 

Edessä Raimo Utriaisen (1927-1994) Iloisesti vuodelta 1976 

ja takana Juhana Blomstedtin (1937-2010) Kolme henkilöä, 1975-1976.

Etualalla Toni R. Toivosen (s.1987) Giving Birth and Dying Still vuodelta 2016 (täällä).

Ateneum 1900-luvun alussa. Valokuva: Nils Wasastjerna/Finna

Ateneumin kokoelmista

Näkymä museon pääsaliin

Viikolla päätin käydä tutustumassa Ateneumin taidemuseon pysyvään kokoelmanäyttelyyn, joka on esillä museon ensimmäisessä ja toisessa kerroksessa. Kolmannessa kerroksessahan järjestetään useimmille tutumpia, puolivuosittain vaihtuvia erikoisnäyttelyitä, mikä vielä tammikuun ajan on Gallen-Kallela, Klimt & Wien (täällä). 

Kokoelmanäyttely tarkoittaa sitä, että se esittelee ko museon eli Ateneumin (ja Kansallisgallerian) kokoelmiin kuuluvia taideteoksia. Ateneumin taidemuseon lisäksi Kansallisgalleriaan kuuluvat Nykytaiteen museo Kiasma (täällä) ja Sinebrychoffin taidemuseo (täällä). 

Tällä hetkellä Kansallisgallerian kokoelmissa on noin 43 000 taideteosta, joista Ateneumin kokoelmiin kuuluu yli puolet eli noin 28 000 teosta. Ateneumissa tällä hetkellä olevaan Ajan kysymys -nimiseen kokoelmanäyttelyyn on näistä valittu runsaat 200 teosta. Pääosin ne kuuluvat Ateneumin omiin kokoelmiin, mutta jokunen yksittäinen teos on Kiasman ja Sinebrychoffin kokoelmista. Ajan kysymys on esillä vuoteen 2027 asti ja sen ajan näytillä on pääosin samat noin 200 teosta, tosin yksittäisiä muutoksia saattaa tapahtua. 

Kokoelmanäyttely on jaettu neljään erilliseen kokonaisuuteen, joista jokainen on kuratoitu erikseen. Ensimmäisessä kerroksessa oleva Taiteen vallassa -kokonaisuus pyrkii kertomaan, miten museon kokoelmat ovat syntyneet. Toisen kerroksen pääsaliin levittäytynyt Luonnon aika käsittelee ihmisen ja luonnon välistä suhdetta. Toisen kerroksen sivuhuoneista löytyy vielä Kansan kuvat - ja Moderni elämä -nimiset kokonaisuudet.

Museon nettisivuilla korostetaan Ajan kysymys -näyttelyn neljää eri teemakokonaisuutta, mutta näyttelyssä kävellessä ja seinillä olevia esitetekstejä lukiessa tästä nelijaosta on vaikea saada kiinni. Mielestäni museokäynnillä kannattaa unohtaa näyttelyn neljä eri teemaa ja vain katsella teoksia rauhassa sali kerrallaan. Hyvän käsityksen Ajan kysymys -näyttelystä - paremman kuin museon nettisivuilta - saa esim. toimittaja Harri Mäcklinin näyttelyn avajaisten yhteydessä Hesariin kirjoittamasta jutusta Ateneum katsoo nyt peiliin (HS 14.4.23).

Kokoomanäyttelyn voi aloittaa sen ”virallisesta” alkupisteestä eli ensimmäisessä kerroksessa olevan lipunmyynnin takaa tai toisesta kerroksesta keskusportaiden päästä aukeavasta pääsalista, kuten minä tein, kun en ollut äkännyt ”oikeaa” aloituspaikkaa :)

Pääsalin Luonnon aika -kokonaisuuteen tutustuin tällä kertaa vain pikaisesti, sillä olin vieraillut pääsalissa jo aiemmin toukokuussa 2024 (täällä). Juhlallista ja korkeaa salia hallitsi Olavi Lanun (1925-2015) isot lasikuituiset ”pajuröykkiöt” ja Toni R. Toivosen (s.1987) Giving Birth and Dying Still -niminen teos vuodelta 2016. Toivosen teos oli tehty valtavalle messinkilevylle, jolle synnytyksessä kuolleen lehmän ja sen vasikan mätänevistä ruumiista valuneet nesteet olivat syövyttäneet eläinhahmoja.

Pääsalista näyttelyä saattoi jatkaa joko oikealle tai vasemmalle. Kysyin salioppaalta, että kumpaan suuntaan kolmas näyttelykerros kannattaisi kiertää ja hän suositteli vasemmalle kääntymistä, koska siellä hänen mukaansa olisi vanhempaa taidetta (mikä piti paikkansa).

Kuuliaisena museovieraana tein oppaan ohjeen mukaan ja kipitin portaan alas vasemmalle, mutta sen jälkeen päästin kokonaan irti näyttelyn ”neljästä teemasta”. En enää edes yrittänyt selvittää, missä näyttelyn teemakokonaisuudet mahdollisesti vaihtuisivat tai mikä teos kuuluisi Kansan kuviin ja mikä Taiteen valtaan. 

Minä vain kiertelin ja katselin. Ja nautin. Tykkäsin tosi monesta  - jopa useimmista - museossa esillä olleesta teoksesta. Alla näistä joitakin esimerkkejä, joita valitessa olen välttänyt tunnetuimpia esillä olleita teoksia, kuten Ferdinand von Wrightin Taistelevat metsot ja Albert Edelfeltin Lapsen ruumissaatto. Osa valitsemistani teoskuvista kuvaa kiehtovasti 1800- ja 1900-lukujen elämää Suomessa, osa on asetelmia ja onpa joukossa jokunen muotokuvakin. Pääosin näyttelyn teokset olivat suomalaisten taiteilijoiden tekemiä, mutta joukossa oli myös jokunen ulkomaalainen teos, kuten italialaisen Giorgio de Chirico (1888-1978) värilitografia vuodelta 1976.

Näyttelyä kiertäessäni monet teokset alkoivat elää ja kertoa omaa tarinaansa tai aktivoida omia tarinoitani. Tykkäsin tosi paljon, kunhan unohdin logiikkan…

Ville Vallgren (1855-1940): Tri H.F. Antellin muotokuvamedaljonki, 1897 

Herman Frithiof Antellin (1847-1893) marmorinen muotokuvamedaljonki ei ole varsinainen suosikkini, mutta hänen keräämäänsä taidekokoelma muodostaa Ateneumin taidemuseon perustan. Pariisissa pääosan elämäänsä elänyt ja poikamiehenä kuollut varakas keräilijä testamenttasi koko omaisuutensa ja arvokkaan taidekokoelmansa parisen vuotta ennen miehen kuolemaa avatulle Ateneumille. 

Gunnar Berndtson (1854-1895): Kamarimusiikkia, 1878

Robert Wilhelm Ekman (1808-1873): 

Kreeta Haapasalo soittaa kannelta talonpoikaistalossa, 1868

Hugo Backmansson (1860-1953): Helsingin Eteläsatama, 1925

Aarre Heinonen (1906-2003): Rautatientori, 1945

Väinö Kunnas (1896-1929): Ukkosta ja kuumuutta, 1925

Vilho Lampi (1898-1936): Nocturne (Liminka), 1930

Nils Schillmark (1745-1804): Malja-asetelma, n. 1795-1795

Vasemmalla Hannele Kylänpää (s.1948): Poika (1985) ja

vasemmalla Yngve Bäck (1904-1990): Sodan sävel, 1944

Juhani Linnovaara (1934-2022): Asetelma, 1955

Åke Mattas (1920-1962): Tuhlaajapoika, 1946

Giorgio de Chirico (1888-1978): Levottomuutta herättävät muusat, 1976

Ulla Rantanen (s.1936): Katukuva, 1969

Lisää selkokieltä

Ilahduin, kun huomasin että Arkkitehtuuri- ja designmuseon Pako Muumilaaksoon -näyttelyssä (täällä) Tove Janssonista ja näyttelystä oli kerrottu myös selkokielellä. Tykkään lukea selkokieltä. Yleensä se on nimensä mukaisesti selkeää ja ymmärrettävää. Ja meikäläiselle sopivasti tiivistettyä - lyhyttä :)

Selkokielen kohderyhmän Selkokeskus (täällä) määrittelee seuraavasti:

Selkokieli on suomen kielen muoto, joka on mukautettu sisällöltään, sanastoltaan ja rakenteeltaan yleiskieltä luettavammaksi ja ymmärrettävämmäksi. Se on suunnattu ihmisille, joilla on vaikeuksia lukea tai ymmärtää yleiskieltä.

Lisää selkokieltä taidemuseoihin ja muihinkin museoihin. Se helpottaisi sitä, että taidetta ja taidehistoriaa tuntemattomienkin olisi helpompi saada näyttelyn (ja ehkä teostenkin) juonesta kiinni. Toki taide on myös pitkälti tunne- ja tykkäämisjuttu, mutta silti…

Tove Janssonin piirros vuodelta 1970 Vilijonkasta peilipöytänsä ääressä ja

valokuva Tovesta ateljeekotinsa peilipöydän ääressä Ullanlinnassa vuonna 1956.

Satumainen seinävaate

Rakastan ryijyjä (täällä), joten ei ollut ihme että ihastuin Arkkitehtuuri- ja designmuseon Pako Muumilaaksoon -näyttelyssä (täällä) olleeseen kankaiseen, muumiaiheiseen seinävaatteeseen. 

Kyseessä oli Moomin Charactersin ja italialaisen Vitellin yhteistyöprojekti, jonka tuloksena Vitelli valmisti vuonna 2023 yksittäisiä neulahuovutettuja seinävaatteita muumikirjojen inspiroimana. Seinävaatteita myytiin Pariisissa samana vuonna järjestetyssä Tove Janssonista kertovassa näyttelyssä (täällä).

Arkkitehtuuri- ja designmuseon näyttelyssä oli esillä kaksi Vitellin valmistamaa, noin 150x100 cm:n kokoista seinävaatetta. Esitetekstin mukaan valokuvaamani vaatteen innoittajana oli ollut Tove Janssonin Muumipeikko ja pyrstötähti -kirja vuodelta 1946.

Museon kaupassa oli myynnissä juliste, johon oli ikuistettu kyseinen Vitellin seinävaate. Juliste lähti mukaani ja päätynee saunatuvan seinälle Salon mökillä…

Toven tarinaa

Tove 26-vuotiaana nojatuolissa muumihahmojen ympäröimänä vuonna 1940.

Arkkitehtuuri- ja designmuseon näyttely Pako Muumilaaksoon pyrki kertomaan, mikä kirjailija ja kuvataiteilija Tove Janssonille (1914-2001) oli tärkeää ja mikä teki hänestä kansan rakastaman Toven. Tärkeää oli perhe, puoliso ja muumit. Ja kaksi kotia sisustuksineen - ateljeekoti Ullanlinnankadulla Helsingissä ja kesäkoti Klovharun saarella lähellä Porvoota. Rivien välissä näyttely kertoi myös sodasta, rauhasta ja suvaitsevuudesta - tilan antamisesta kaikille, samanlaisille ja erilaisille. 

Sunnuntaina näyttelyssä oli paljon lapsiperheitä, vaikka mielestäni näyttely sopi paremmin aikuisille kuin lapsille. Toki toisen kerroksen pääsalissa oli piilopaikkoja, koloja ja tyynykasoja, jotka oli tarkoitettu lasten (ja aikuisten) leikkeihin. Ja yhdessä nurkassa oli lukijoita odottavia muumikirjoja. Joten hyvin me kaikki mahduimme - sekä lapsiperheet että museokorttimummit.

Oli kiva taas tutustua Toven tarinaan, ja vähän uudesta näkökulmasta. Näyttelyn kierrettyä oli helppo uskoa, että Toven tunnuslause oli ollut Tee työtä ja rakasta :) 

PS. Hämmästyin, kun huomasin että Arkkitehtuuri- ja designmuseo on ottanut käyttöön lasten sisäänpääsymaksun, joka 2-17 -vuotiaille oli 3 euroa !!

Tove Jansson: Hälytyksen alkaessa, 1940 

Toven koti ja ateljee Ullanlinnankadulla, jossa hän asui vuosina 1944-2001 (täällä).

Kesäkoti Klovharun saarella, johon tutustuin heinäkuussa 2018 (täällä ja täällä).

Valokuva: Moomin Characters kokoelma/Per Olov Jansson

Toven äidin Signe Hammarsten Janssenin (1882-1970) piirtämä kartta Klovharun saaresta.

Toven piirtämä näkymä mereltä Klovharun saarelle ja mölille

Tove Jansson: Graafikko (ajoittamaton)

Tuulikki Pietilän (1917-2009) Tovelle puusta veistämä maalauspaletti vuodelta 1965.

Tove Jansson: Omakuva, 1975

Ikkunataidetta

Anni Kinnunen: Wish (2018)

Torstaina kävelin Siskoa tapaamaan keskustan kuppilaan. Lyhyellä matkalla pysähdyin kahden mielenkiintoisen ikkunan edessä :) Ensimmäiseksi minut seisautti Aimonomia-niminen designstudio Albertinkadulla ja toisen kerran tuttu Halmetojan galleria (täällä) Kalevankadulla.

Aimomania on monipuolisen kuvataiteilijan Aimo Katajamäen (s.1962) studio, jonka kauniissa kaari-ikkunassa on esillä vaihtuvia installaatioita. Uuden vuoden alussa ohikulkijaa ilahduttaa viisi isokokoista puuveistosta.

Galleria Halmetojan katutason ikkunoista näkyy kaksihuoneiseen näyttelytilaan, jossa tammikuussa on nähtävillä valokuvataiteeseen erikoistuneen Anni Kinnusen (s.1978) akryylilasille tehtyjä taianomaisia pigmenttivedoksia.

Kunhan pakkupakkaset taas hellittävät, Helsingin keskustassa kävellessä voi kauniiden vanhojen rakennusten lisäksi tutustua jänniin ”näyteikkunoihin”…

Aimo Katajamäen puuveistoksia

Repäisyjä 38

Näin kirjoitti apulaisprofessori Frank Martela, 

joka tutkii hyvän elämän edellytyksiä Aalto-yliopistossa (HS 9.1. 26).

Miettisen aarteita

Seinällä Rainer Fettingin maalauksia ja 

lattialla Kirsi Mikkolan kolme GLO-tyttöä esittävää muoviveistosta.

Helsingin taidehallissa on viimeistä viikkoa Katson kohti maata -niminen näyttely, jossa on esillä 150 taideteosta Timo Miettisen keräämästä 1500 teoksen kokoelmasta. Vuonna 1928 valmistunut, roosaksi maalattu taidehalli on yksi monista lempimuseoistani Helsingissä (täällä). Juuri sopivan kokoinen helposti taideähkyn saavalle mummille. Kaksi korkeaa pääsalia kauniine ruutuikkunoineen ja niiden välissä neljä pienempää huonetta intiimimpiä teoksia varten.

Vuonna 1955 syntynyt Miettinen kuuluu kansainvälisen teknologiayrityksen Enston omistajasukuun ja on paitsi monimiljonääri myös intohimoinen taiteen keräilijä. Nykyään hän asuu pysyvästi Berliinissä, jossa hänen kotinsa yhteydessä toimii taidesalonki - kohtauspaikka taiteilijoille, keräilijöille ja talouselämän vaikuttajille :)

Taidehallin näyttelyä on kehuttu hienosti kuratoiduksi, mutta minusta se tuntui alkuun sekavalta. Aloitin kierroksen tapani mukaan vastapäivään - portaiden päässä vasemmalla olevasta pääsalista - ja koin suuret, vahvanväriset maalaukset jotenkin päällekäyvinä. 

Onneksi salissa oli lisäkseni vain jokunen muu katselija, ja pystyin pikkuhiljaa rauhoittumaan. Ja aloin jopa pitää pääsalin täyttäneistä saksalaisen Rainer Fettingin (s.1949) ja suomalaisen - Berliinissä asuvan - Kirsi Mikkolan (s.1959) värikkäistä öljymaalauksista. Rainer Fetting sai mustankin seinän kyllästymään väreillä, kuten alla olevassa valokuvassa näkyy. Tykkäsin :)

Näyttelyssä oli maalausten lisäksi joitakin kiehtovia veistoksia, kuten Venäjällä syntyneen, Berliinissä työskentelevän Witalif Fresen (s.1992) vettä soliseva pienoissuihkulähde ja brittiläisen, New Yorkissa asuvan Jesse Wisen (s.1983) ihmisfiguri, jolla oli maailman pisin taideteoksen nimi :) Kummatkin veistokset oli valmistettu lasitetusta keramiikasta. 

Tykkäsin myös toisessa pääsalissa olevasta yli kaksimetrisestä Antti Laitisen pajutyöstä 2D Tree (I), jossa oikea pajupensas lukuisinen haaroineen ja oksineen oli niitattu vanerille. Olinhan jo elokuussa 2022 ihastunut Somerolla asuvan Laitisen (s.1975) luontoaiheisiin teoksiin nähdessäni niitä Väinö Aaltosen museossa Turussa (täällä). 

Miettisen kokoelmasta valitut teokset edustivat pääosin nykytaidetta, mutta mukana oli myös jokunen vanhempi teos, kuten Helene Schjerfbeckin (1862-1946) herkkä Isoäiti teoksesta ”Pääsiäisaamu”. Pääsiäisaamu tunnetaan myös nimellä Kirkkoväkeä, joka kuuluu Kansallisgallerian kokoelmiin. 

Näyttelyssä oli myös monta modernia valokuvateosta. Esimakua näistä sai heti sisääntuloportaiden yläpäässä, jossa tulijoita vastaanotti komea ja suurikokoinen muotokuva Timo Miettisestä.

Loppujen lopuksi tykkäsin Katson kohti maata -näyttelystä, vaikka ensialkuun olinkin aika hämmentynyt :) Vaikka edelleenkään en ihan ymmärrä, mitä näyttelyn nimellä tarkoitetaan…

Rainer Fetting: Schwarze Mauer (Musta seinä), 2019

Witalij Frese: (Lost) Connection, 2025

Jesse Wine: I think you ought to know, I’m going through a creative stage 

some people find difficult to connect to (Sinun kannattaisi tietää, 

että käyn läpi luovaa vaihetta, johon joidenkin ihmisten on hankala löytää yhteyttä), 2016

Antti Laitinen: 2D Tree (1), 2017

Helene Schjerfbeck: Isoäiti teoksesta ”Pääsiäisaamu”, 1941

Valoa Punavuoressa

Viime tiistaina eli loppiaisena avautui taas joka tammikuu vuodesta 2012 asti järjestetty Lux Helsinki -valotaidefestivaali. Viikon ajan kotimaisten ja ulkomaisten valotaiteilijoiden teoksia on ilmaiseksi nähtävillä Helsingin kaduilla, toreilla ja puistoissa aamuisin klo 7-9 ja iltaisin klo 17-22.

Loppiaisiltana ajoin autolla Lauttasaaresta kotiin Punavuoreen pitkin Hietalahdenrantaa. Näin Helsingin telakan tutut ja sellaisenaankin kiehtovat jättinosturit ”uudessa valossa”. Valtavien nostureiden värit vaihtuivat keltaisesta oranssiin ja punaiseen, vihreästä siniseen ja lilaan, ja kaikkeen siltä väliltä. Ja kaiken yllä kaikui meditatiivinen musiikki, joka kuului sekä satamassa että viereisellä Hietaniementorilla. Kaunista, meditatiivista ja vangitsevaa. 

Minun oli pakko pysähtyä, pysäköidä auto, vetää pipo tiukasti päähän ja lähteä kävellen katsomaan noita lumoavia valonostureita. Vuoden vaihteen kipakka pakkanen oli loppiaisena jo lauhtunut, joten illalla yhdeksän jälkeen paikalla oli vielä kymmeniä valotaiteen ystäviä, mutta onneksi ei haittaavaksi ruuhkaksi asti :) 

Aikani nostureiden valotanssia ihailtuani kävelin vielä viereiselle Hietalahdentorille katsomaan ja kuuntelemaan torin laidalle lähes 150 vuotta sitten rakennetun vanhan teknillisen korkeakoulun päärakennuksen julkisivuun heijastettua kiehtovaa valonäytelmää. Valoista hurmioituneena jatkoin vielä  matkaa läheiselle Aleksanterin teatterille ihailemaan Rauhan polku -nimistä tilateosta, jossa kuutisen kymmentä erilaista ”lamppua” ja ”himmeliä” oli ripustettu teatterin vanhan sisäänkäynnin eteen. 

Lisää valotaidetta löytyy Vanhasta kirkkopuistosta Vanhan kirkon vierestä, Kansalaistorilta Keskuskirjasto Oodin edestä ja mm. Kanneltalosta Kannelmäestä. Suosittelen, nimimerkillä ”Nostureihin rakastunut” :)

Upeaa valon leikkiä vanhan teknillisen korkeakoulun päärakennuksen julkisivulla.

Korkeakoulu toimi rakennuksessa vuosina 1887-1964, kunnes muutti Otaniemeen. 

Tämän jälkeen rakennuksessa toimi Metropolia ammattikorkeakoulu vuoteen 2017, 

minkä jälkeen tiloihin on suunniteltu milloin asuntoja, milloin hotellia…

Aalto yliopiston ja Taideyliopiston opiskelijoiden Rauhan polku Aleksanterin teatterilla,

jossa vuosina 1919-1993 toimi Kansallisooppera.

Turkkilais-suomalaisen Melec Mazicin valotaideteos hypnotisoi katsojia pimeässä illassa.