tiistai 2. tammikuuta 2018

Vuosi elämästäni

Vuosi 2017 vilahti. Jokainen uusi vuosi aina edellistä nopeammin. Tai siltä ainakin tuntuu. Tosin nykyään koen eläväni positiivisessa mielessä hitaammin ja enemmän tässä hetkessä kuin nuorempana. Työikäisenä perheenäitinä elin usein ns. sitku-elämää. Sittenkun ollaan kaikki terveitä, sittenkun loma alkaa, sittenkun nuorin menee kouluun, sittenkun toiseksi vanhin palaa vaihtarivuodelta, sittenkun esikoinen muuttaa kotoa, sittenkun töissä helpottaa, sittenkun remontti on ohi...

Kaikesta huolimatta vuosi 2017 vilahti. Aika tavanomainen ja arkinen vuosi. Mutta koin eläneeni ja tunteneeni. Tunteneeni - ja täytyy myöntää että se on minulle iso asia. Toki olen aina tuntenut, mutta vasta 10-15 vuoden ajan olen tajunnut, miten tärkeää on tunnistaa omat tunteensa ja osata sanoittaa ne sekä itselle että lähimmille ihmisille. Ja miten tärkeää tämä on omalle hyvinvoinnille ja aidoille ja toimiville ihmissuhteille.

Mitä olen tuntenut vuonna 2017? Olenko tuntenut iloa, surua, pelkoa, vihaa? Entä rakkautta? Entä häpeää tai syyllisyyttä?

Olen tuntenut valtavasti iloa, kun olen voinut (ikä, terveys ym asiat huomioiden) treenata tangoa, foksia, valssia, rumbaa ja fuskua useamman kerran viikossa. Ja huomannut että olen joka kuukausi oppinut lisää tanssista. Samalla olen myös oppinut rentoa olemista alkujaan vieraiden ihmisten kanssa. Ja uskaltanut päästää edes vähän irti minulle turvaa tuovista ennakkoluuloistani ja ihmisten ”luokitteluista”. Jokapäiväinen ilonaiheeni on ollut myös nelivuotiaan Muru-koiran pohjaton luottamus ja innokas lähelletulo.

Vuoden aikana olen surrut ja pelännyt, kun läheisellä ihmisellä todettiin helmikuussa syöpä. Onneksi leikkauksen ja rankkojen hoitojen jälkeen tauti tuntuu rauhoittuneen. Ahdistavia tunteitani on hellittänyt, kun läheiseni itse on suhtautunut tilanteeseen rauhallisesti ja jatkanut elämäänsä taudin kanssa - ei sitä kieltäen eikä salaten, muttei myöskään päästänyt sitä koko elämäänsä hallitsemaan.

Olen myös pelännyt - tai oikeammin ollut huolestunut ja hermostunut - kun Lontoontyttö muutti keväällä Bangkokiin ”miten tyttö selviää yksin vieraassa kulttuurissa ja vaativassa työssään?” Samalla olen kuitenkin ihaillut tyttäreni rohkeutta, selviytymiskykyä ja peräksiantamattomuutta.
Huolestun (liian) herkästi läheisteni asioista, joten pelkoa ja huolta olen vuoden aikana tuntenut muidenkin aikuisten lasteni ja heidän perheidensä takia - ja pääosin täysin turhaan.

Entä rakkaus? Tunnen, miten rakastan jokaista viittä aikuista lastani suuresti, mutta sen sanominen tai muuten näyttäminen ei minulle ole aina helppoa. Kun lapset olivat pieniä, koen että pystyin välittämään heille rakkauttani monin tavoin, mutta heidän aikuistuttuaan rakkauden ilmaiseminen on vaikeutunut. Siinä on vielä paljon oppimista... Helpompaa on halein ja pusuin rakastaa kolmea Pikkumiestä - tyttären 6- ja 7-vuotiaita ja pojan yksivuotiasta. Ja helmikuussa syntyy yksi halittava lisää!

Vuoden aikana olen joitakin kertoja ollut äärettömän vihainen, ja myös lievempää vihastumista ja ärtymistä vuoteen on mahtunut. Samoin kuin häpeää ja syyllisyyttä, mutta ne tunnot ovat niin henkilökohtaisia että jätän niistä kirjoittamatta.

Eli tunteikas vuosi - onneksi.

6 kommenttia:

  1. Mitä me olisimme ilman tunteita? Tyhjiä.
    Hyvää Uutta Vuotta sinulle ja rakkaillesi!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Marjatta kommentistasi. Tuntuu kivalta tietää, että luet välillä blogiani. Alkuun ajattelin ettei kommentit oleyhtään tärkeitä, mutta nykyään huomaan että on sittenkin kivaa saada ja lukea kommentteja. Sitä kautta jotenkin hahmottaa, että on siellä bittiavaruudessa joku elävä ihminen joka itseni lisäksi lukee juttujani...
      Joten hyvää alkavaa vuotta sinullekin, Marjatta! Toivottaa Inna-Anni

      Poista
  2. Summaus vuodestasi kuulostaa täydesti eletyltä elämältä! Aika rientää yhä vinhemmin, mutta sen myötä opimme ottamaan rennommin rantein ja antamaan armoa myös itsellemme.
    Vanhemmuus on ainoa elämänmittainen sitoumuksemme; voimme hyvin kun lastemme elämässä asiat ovat mallillaan, tuttu tunne. Mutta nuo lapsenlapset antavat ikäänkuin uuden mahdollisuuden, paljon läheisyyttä ja rakkautta, iloa ja naurua. He ovat ikkunamme tulevaisuuteen ja ikuisuutemme avaimet...
    Kaikkea hyvää ja sopivasti suuria tunteita alkaneelle vuodellesi:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Takkutukka, ja kiitos sinullekin ja tunnerikasta vuotta Sinullekin. Mummoina sukelletaan taas uuteen, arvaamattomaan vuoteen, joka tuonee sekä iloisia että mahdollisesti myös vähemmän iloisia hetkiä eteemme. Elämää elettäväksi ja koettavaksi. Kuten joku sanoi, vanhenemisen vaihtoehto on nuorena kuoleminen. Eli mieluummin tämä vaihtoehto kuin jälkimmäinen :):)

      Poista
  3. Tunteille täytyy antaa aikaa. Aina sitä ei ole, tai sitten niihin ei osaa tarttua.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta puhut MammaN, aika ja rauhoittuminen mahdollistaa itseensä tutustumisen. Oikeastaan on ollut aika kiva, kun on viidenkympin jälkeen tutustunut itseensä. Aika kiva tavata tuo tyyppijoka sisälläni melskaa :):)

      Poista