Vuosi elämästäni

Vuosi 2017 vilahti. Jokainen uusi vuosi aina edellistä nopeammin. Tai siltä ainakin tuntuu. Tosin nykyään koen eläväni positiivisessa mielessä hitaammin ja enemmän tässä hetkessä kuin nuorempana. Työikäisenä perheenäitinä elin usein ns. sitku-elämää. Sittenkun ollaan kaikki terveitä, sittenkun loma alkaa, sittenkun nuorin menee kouluun, sittenkun toiseksi vanhin palaa vaihtarivuodelta, sittenkun esikoinen muuttaa kotoa, sittenkun töissä helpottaa, sittenkun remontti on ohi...

Kaikesta huolimatta vuosi 2017 vilahti. Aika tavanomainen ja arkinen vuosi. Mutta koin eläneeni ja tunteneeni. Tunteneeni - ja täytyy myöntää että se on minulle iso asia. Toki olen aina tuntenut, mutta vasta 10-15 vuoden ajan olen tajunnut, miten tärkeää on tunnistaa omat tunteensa ja osata sanoittaa ne sekä itselle että lähimmille ihmisille. Ja miten tärkeää tämä on omalle hyvinvoinnille ja aidoille ja toimiville ihmissuhteille.

Mitä olen tuntenut vuonna 2017? Olenko tuntenut iloa, surua, pelkoa, vihaa? Entä rakkautta? Entä häpeää tai syyllisyyttä?

Olen tuntenut valtavasti iloa, kun olen voinut (ikä, terveys ym asiat huomioiden) treenata tangoa, foksia, valssia, rumbaa ja fuskua useamman kerran viikossa. Ja huomannut että olen joka kuukausi oppinut lisää tanssista. Samalla olen myös oppinut rentoa olemista alkujaan vieraiden ihmisten kanssa. Ja uskaltanut päästää edes vähän irti minulle turvaa tuovista ennakkoluuloistani ja ihmisten ”luokitteluista”. Jokapäiväinen ilonaiheeni on ollut myös nelivuotiaan Muru-koiran pohjaton luottamus ja innokas lähelletulo.

Vuoden aikana olen surrut ja pelännyt, kun läheisellä ihmisellä todettiin helmikuussa syöpä. Onneksi leikkauksen ja rankkojen hoitojen jälkeen tauti tuntuu rauhoittuneen. Ahdistavia tunteitani on hellittänyt, kun läheiseni itse on suhtautunut tilanteeseen rauhallisesti ja jatkanut elämäänsä taudin kanssa - ei sitä kieltäen eikä salaten, muttei myöskään päästänyt sitä koko elämäänsä hallitsemaan.

Olen myös pelännyt - tai oikeammin ollut huolestunut ja hermostunut - kun Lontoontyttö muutti keväällä Bangkokiin ”miten tyttö selviää yksin vieraassa kulttuurissa ja vaativassa työssään?” Samalla olen kuitenkin ihaillut tyttäreni rohkeutta, selviytymiskykyä ja peräksiantamattomuutta.
Huolestun (liian) herkästi läheisteni asioista, joten pelkoa ja huolta olen vuoden aikana tuntenut muidenkin aikuisten lasteni ja heidän perheidensä takia - ja pääosin täysin turhaan.

Entä rakkaus? Tunnen, miten rakastan jokaista viittä aikuista lastani suuresti, mutta sen sanominen tai muuten näyttäminen ei minulle ole aina helppoa. Kun lapset olivat pieniä, koen että pystyin välittämään heille rakkauttani monin tavoin, mutta heidän aikuistuttuaan rakkauden ilmaiseminen on vaikeutunut. Siinä on vielä paljon oppimista... Helpompaa on halein ja pusuin rakastaa kolmea Pikkumiestä - tyttären 6- ja 7-vuotiaita ja pojan yksivuotiasta. Ja helmikuussa syntyy yksi halittava lisää!

Vuoden aikana olen joitakin kertoja ollut äärettömän vihainen, ja myös lievempää vihastumista ja ärtymistä vuoteen on mahtunut. Samoin kuin häpeää ja syyllisyyttä, mutta ne tunnot ovat niin henkilökohtaisia että jätän niistä kirjoittamatta.

Eli tunteikas vuosi - onneksi.