Ole toivo

Psykoterapeutti Maaret Kallio kirjoitti kansainvälisenä itsemurhien ehkäisypäivänä 10.9 blogissaan itsemurhista, toivottomuudesta ja toivosta (täällä). Tässä Maaretin tekstiä lyhennettynä - hieman muunneltuna - ja omilla lisäyksilläni:

Kun pimeä ottaa liikaa valtaa, on tärkeää että joku lähellä olevista jaksaa kantaa valoa ja ylläpitää toivoa. Kun toivoton kertoo omasta pahasta olostaan, hän yrittää saada kiinni toivosta. Toivoa pimeään tuo usein jo se, että joku uskaltaa astua itsemurhaa miettivän toivottomuuteen. Olla rinnalla ja läsnä - kuunnella. Rehellisenä ja aitona. Ehkä avuttomana itsenään ja mahdollisesti ilman sanoja, sillä niitä on usein vaikea löytää.

Tämän lisäksi tarvitaan yleensä aina myös mielenterveysammattilaisen apua, mutta sopivan avun löytäminen ja löytyminen on kokonaan toinen juttu. Maarit Kallion blogikirjoituksessa toki mainitaan tuttujen kriisikeskusten ja -puhelinten linkkejä......

Aamulenkin iloja 2

Kuvan keskellä meressä näkyvä pieni piste on uimari - syyskuun 29. päivänä :):)

Karhua Kalliossa

Keskiviikkona Opiskelityttö täytti 32 vuotta. Sen kunniaksi päätimme mennä porukalla syömään synttärisankarin valitsemaan ruokapaikkaan. Sankari päätyi Flemminginkadun Gastro Cafeeseen (täällä), jossa hän on aiemmin ollut brunsseilla ja lounailla, mutta illallinen oli vielä kokematta. Ja juhlaporukaksi Ukin ja minun lisäkseni paikalle pääsi Esikoinen seitsenkuisensa kanssa sekä kuun alussa ysikymppisiään juhlinut Äitimuori.

Gastro Cafe yllätti iloisesti ja lumosi minut täysin. Vaatimattoman näköinen ruokapaikka osottautui kodikkaaksi herkkuravintolaksi, jonne sekä vauvat, lastenvaunut että koirat olivat tervetulleita. Ja palvelu oli ystävällistä ja mutkatonta ja ruoka maukasta ja herkullista läpi listan. 

Alkupalaksi listalla oli Lieksassa kaadetun karhun lihaa kehnäsienten ja mustikan kanssa. Pitihän tuota kokeilla, kun koskaan en ole karhua maistanut. Ja olipa voimakkaan ja maukkaan makuista - ehdottomasti kokeilemisen arvoista.

Pääruoaksi kolme meistä valitsi kokonaisena paahdetun kultaotsa-ahvenen, joka osottautui superherkuksi - Ukin mukaan parasta ravintolakalaa pitkään aikaan. Minä ja esikoinen päädyimme kreppiin, joka oli täytetty villisienillä, yrteillä ja cheddarilla - annos vei kielen mennessään. Lisukkeeksi valitsimme perunoiden ja papujen lisäksi aiolin kanssa tarjoiltua maa-artisokkaa, joka oli jumalaista. 

Jälkkäriksi poimin vielä päärynä-pistaasipiirakan tonkapapujäätelön (!) kanssa. Ja mitä herkkua... 

On aikaa, kun olen ulkoruokailussa ollut tyytyväinen kaikkeen maistamaani. Uskallankohan mennä enää uudestaan, koska odotukseni ovat niin korkealla. Ehkä otan riskin ja tuon Siskon herkuttelemaan Kallion kujille :):) 

Aamulenkin iloja

Lähes liuskalla

Lauantaina puolilta päivin aloin kaivata ulkoruokailua, ja päätin lähteä yksin syömään. Tätä tapahtuu harvoin, mutta tällä kertaa seuralla oli muuta puuhaa: Ukki oli mökillä, Esikoisen perhe omissa menoissaan ja Opiskelijatyttö oli pyytänyt kavereita syömään kotiinsa Kallioon. Tyttö oli parhaillaan valmistamassa kurpitsarisottoa ja ”jotain hirvestä”. Iloitsen siitä, että kaikki tyttäreni ovat kokeilevia ja innokkaita ruoanlaittajia, toisin kuin äitinsä.

Minä päädyin lauantaina kokeilemaan Viiskulman Skifferiä (täällä), jonka ohi olen viimeisen kuukauden aikana monesti kävellyt. Ravintola oli juuri herännyt päivään (klo 12-23), joten sain vapaasti valita pöydän. Suuntasin isojen ikkunoiden ääreen neljän hengen pöytään, josta oli upea näkymä vilkkaalle Laivurinkadulle. Paras pöytä!

Listalla oli pitsoja, jotka oli uudelleen nimetty liuskoiksi - Liuskaluodolla sijainneen ekan Skifferin mukaan - ja jokunen salaatti. Päädyin scampisalaattiin romesco-kastikkeella, mikä ei ihan täyttänyt odotuksiani. Annos oli runsas, mutta vihersalaatti näytti ja maistui nuukahtaneelta ja raskas kastike tappoi annoksen tuoreuden. Eli ei ihan makuuni. Tästä huolimatta tykästyin Skifferiin ja palaan varmasti uudelleen maistamaan soikeita hyvältä näyttäviä liuskapitsoja.

Mutkaton, kutsuva ja rennosti sisustettu korttelikapakka. Isot ikkunat toivat sisälle ihanaa valoa ja yksinsyöjänä tykkäsin katsella ikkunoista näkyvää eläväistä Punavuorta. Valtava plussa on se, että Skifferiin saa tulla koiran kanssa. Tällä kertaa olin tosin jättänyt Murun autoon, koska en ole vielä sisäistänyt Punavuoren mutkattomuutta.

Lähiviikkoina Murukin pääsee mamun kanssa liuskalle...

Valmiina juhlaan

Tutustun pikkuhiljaa uuteen asuinympäristööni. Kaikkea löytyy: Kirkko, kirjasto ja kukkakauppa; terveysasema, apteekki ja alko - kaikki kävelymatkan päässä. Ja joka korttelissa on useampi kuppila ja kivijalkakauppa. Myös kampaamoita ja kosmetologeja näkyy yllättävän paljon. Onpa yksi paperikauppakin. Ja tietenkin itsepalvelukirppiksiä, antiikkiliikkeitä ja käytettyjen vaatteiden kauppoja.

Loppuviikosta käytiin Siskon kanssa pari vuotta sitten omistajaa vaihtaneessa Kauniissa Veerassa Albertinkadulla (täällä). Sisko bongasi minulle ihanan Bossin juhlamekon ja myyjä Senson leikkisät nahkanilkkurit.

Vuorellinen, alle satasen mekko istui kuin hansikas. Onneksi lokakuun alussa on tulossa isommat perhejuhlat, joten uusi mekko pääsee heti koekäyttöön.

Mielen maisemissa

Blogin puolella on ollut hiljaista, vaikka elämässäni tapahtuu isoja muutoksia. Ehkä niin isoja, että niiden kirjaaminen julkiseen blogiin ei ole minun juttuni. Tosin Tanssitaipale-blogia (täällä) päivitän ahkerasti arkikiireistä huolimatta - sillä sektorillahan ei ole tapahtunut isoja muutoksia.

Toistaiseksi seilaan Itä-Helsingin ja Punavuoren kotien väliä. Mieli ja koti tuntuu pääosin asettuneen Punavuoreen, mutta välillä veri vetää entiseen. Piipahtaessani päiväseltään vanhassa kodissa kaipaan Punavuoreen, mutta yöpyessäni vanhassa yhdenkin yön mieli tarrautuu yllättävän nopeasti takaisin entiseen ”tuttuun ja turvalliseen”. Eikä siirtyminen takaisin Punavuoreen olekaan niin helppoa.

Päivittäistä tasapainoilua muutoksen harjalla - niin henkisellä puolella kuin käytännön asioissakin. Kekseliäisyyttä kaivataan, kun tarvittava sadetakki tai hiustenkuivaaja onkin ”toisessa” kodissa. Onneksi tämä konkreettinen puoli on tuttua seilatessamme yli kolmekymmentä vuotta kaupunkikodin ja mökkikodin välillä.

Lohduttavaa ja rauhoittavaa on se, että viime vuosina olen oppinut rakastamaan elämääni, vaikka siinä on monien hyvien hetkien rinnalla ja lomassa myös tummia - jopa mustia - hetkiä. Ja tämähän on ollut tavoitteni - ymmärtää ja hyväksyä, että parhaimmillaan elämä on sekä-että eikä joko-tai.

Ja rakkauteni Punavuoreen kukoistaa...

PS. Kiitos ihanista ja rohkaisevista kommenteista edelliseen postaukseeni (täällä). 

Uusissa maisemissa

Ollaan Ukin kanssa muuttamassa. Jatkossa asutaan sekä Punavuoren kaksiossa Helsingin keskustassa että Suomusjärven loma-asunnossa Salon laitamailla - vuorotellen, yhdessä ja erikseen. Viimeinkin pystyimme luopumaan kauniista ja rakkaasta, mutta lasten muutettua liian isoksi käyneestä Itä-Helsingin perheasunnostamme. Tuntuu hyvältä ja jännältä.

Punavuoren asunnossa on yllättävän hiljaista ja ihanan valoisaa. Ikkunasta näkyy iso vehreä puisto ja aktiivissa käytössä oleva urheilupuisto. Meri ja Hietsun kirppis on kävelymatkan päässä. Ja lähikortteleista löytyy monenmoisia kuppiloita ja pikkukauppoja. Kaduilla liikkuu paljon eläkeläisiä, lapsiperheitä ja ällistyttävän paljon koiria emäntineen tai isäntineen.

Olen rakastunut - Punavuoreen.