Tänään pääsin ensi kertaa lähes tositoimiin puutarhassa. Viime viikolla sain jo lakastua pensasaidan alusen kadun puolelta, mutta vasta tällä viikolla lumet on sulanut puutarhan puolelta niin että se alkaa kutsua ja vaatia.
Pihalla on/oli kuusi vanhaa (yli 60v) omenapuuta, jotka haluamme säilyttää. Ensiksi puut ovat tosi kauniita: keväällä kukkiessaan, syksyllä täynnä omenoita ja talvella vanhoine koukeroisine oksineen. Toiseksi ne on täynnä muistoja: monet keväiset perhejuhlat on juhlittu valkoisen kukkameren keskellä. Kolmanneksi niissä on edelleen paljon ja hyviä omenia. Kummallista vaikka niitä on huonosti hoidettu ja meidän ja naapurin lapset ovat leikkineet niissä tarzania pari vuosikymmentä. Ja neljänneksi niihin on kiintynyt - ne ovat nähneet viiden lapsen kasvun vauvasta aikuiseksi ja nuoren äidin kasvun mummiksi.
Nyt sain viimein aikaiseksi huoltotoimia - pyysin Viherportaasta putarhurin arvioimaan puuvanhusten kuntoa. Puutarhuri ehdotti kahden kuihtuneimman puun kaatoa. Sovittiin että sahataan ensin yksi kun toisessa on vielä tosi hyviä ja madottomia omenia. Samalla karsittiin muut puut varovasti ja harjattiin sammalta rungoista. Oli muuten vaikea löytää netistä omenapuun leikkaajaa. Onneksi Viherportaan tarhuri hoiti asian hyvin ja asiantuntemuksella. Samalla kaunistettiin portin yli kaartuva orapihlajakatos. Minä pyörin mukana haravoimassa. Alkaa taas puutarhaelämä!
ehdin jo kauhistua, et kaadattaa teil kaikki vanhat puut pois! puutarhanne kuulostaa juuri sellaiselta, mistä pidän; vanhoja puita ja perennoja, joihin liittyy kauniita muistoja vuosikymmenten varrelta. Meillä viel omppupuut leikkaamatta, olis loppuviikon ohjelmassa, jos pouta nyt sais jatkua.
VastaaPoistaHuh, ei onneksi. Kaupunkipihallamme perennoja on vähän, mutta siellä Salon mökillä niitä on vuosien kuluessa joitakin istutettu, tai lähinnä Äitimuori aikoinaan istutti, kun omat lapseni olivat pieniä eikä puutarhanhoito vielä niin kiinnostanut. Äitimuori nautti kun sai suunnitella ja vapaasti hankkia kaikki sopivat perennat mökkipihallemme ja kun hänen oma pieni rivitalon puutarha oli jo tupaten täynnä.
PoistaOletko sinä Inna saanut puutarhainostuksen verenperintönä ( kts. Sailan blogin viimeinen postaus) tai innostuksen vaalia kulttuuriperintöä?
VastaaPoistaEi kuka tahansa Vironperän "isoihin saappaisiin " hyppäisi ! :)
Käsitöistä aiemmin jo kirjoittelitkin.
Tunnut kovin läheiseltä kirjoitustesi perusteella.
Minä olen saanut innostuksen tehdä käsitöitä molemmilta mummuilta ( toisen muumun edellisiisä sukupolvissa on ollut paljon käden taiatjia)ja äidiltä "tietenkin". Pappalta perintönä on tullut innostus puutarhaan ( ja molemmilta vanhemmilta).
Näin iän karttuessa edellisten sukupolvien tekemiset -ja tekemättä jättämiset- alkavat kiinostaa ja löytää yhtymäkohtia omaan itsee = itsetuntemusta ?
Jatketaan pohdintoja ja pihan rapsuttelua; ihanaa !
Minä ostin eilen turkoosinväristä maalia ( ainakin sekoituksen piti olla turkoosi...vähän vaalean siniseltä näyttää) ja lähden maalaamaan paria perittyä puutuolia ( eivät ole arvokkaita...voi siis maalata huoleti):)
t.Leena ja Pojat ( mahdoinkohan laittaa ekaan kommenttini tuon Pojat, en nyt muista, mutta Pojat ovat Kissapoikiani)
Hei Leena, taidat ola saanut vähä liian suureellisen kuvan kaupunkipuutarhastamme. Piha on paritalon piha Itä-Helsingissä. Mutta onneksi aikoinaan kun yli 30v sitten Ukki rakensi talon, varjelimme tontilla olleita jo silloin vanhoja omenapuita. Jotka siis edelleen tuotavat meille iloa ja kauneutta.
PoistaÄitimuori ja hänen 98-vuotiaana kuollut äitinsä olivat molemmat kovia kutomaan. Äitimuori rakasti pientä rivitalopihaansa, mutta hänen äitinsä oli kiireinen virkanainen, joka teki töitä lähes 80-vuotiaaksi; ei ollut puutarhaa, mutta rakasti sienestää. Sellaisia juttuja tänään. Palailaan.....
...anteeksi kirjoitusvirheet...koskahan oppisin malttia esilukea kirjoittamani teksit..huoh...
VastaaPoistat.L & P
Paree antaa mennä vaan.
Poista