Kujia, kukkia ja kirkkoja

Ekaa kertaa sitten koronan olimme vakioreissulla Tallinnassa - Parasystävä, ystäväni Ina ja minä - kolme yli seitsemänkymppistä entistä työtoveria :) Koronan alkaessa maaliskuussa 2020 meillä oli varattuna Viron reissu huhtikuulle, mutta matka peruuntui, kuten kaikki muukin pandemian jyräämänä. 

Vasta nyt saimme järjestettyä uuden reissun, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan pätee taas tähänkin :) Lähdimme Helsingistä eilen aamulla Eckerö Linen M/S Finlandialla ja palasimme samalla laivalla tänään iltapäivällä. Mennessä olimme varanneet laivan buffet-aamiaisen, jonka syömiseen oli harmiksemme varattu vain yksi tunti ja meidät ajettiin sanan mukaisesti ulos ravintolasta seuraavan kattauksen alkaessa. Paluumatkalla tyydyimme kuohuviiniin ja kortinpeluuseen bingobaarissa :)

Tallinna oli ihana, kuten aina - huolimatta yllättävästä takatalvesta. Onneksi olimme kaikki kaivaneet päällemme jo kertaalleen kesäsäilöön laitetut talvitamineet. Vanhassakaupungissa oli lähes aavemaisen hiljaista, mistä tavallaan nautin. Kevätkukat puistoissa olivat vasta aluillaan, mutta kuitenkin pidemmällä kuin Suomessa. 

Lyhyt reissu meni jutellessa ja nauraessa, muistellessa ja herkutellessa. Maisteltiin jopa vadelma-Margarittoja ja Vana Tallinn -likööriä - entisaikojen muistoksi. Ja ehdittiin myös kasvohoitoon ja hierontaan, Ina jopa molempina päivinä.

Kiitos riemastuttavasta seurasta, Tytöt :)

Tammsaare park eli (kirjailija A.H.) Tammsaaren puisto Viru-keskuksen vieressä

Linnamuuri platvorm eli Kaupunginmuurin näköalatasannetta

Niguliste kirik/muuseum

Luhike jalg eli Lyhyt jalka -kuja

Jäätä ja lasia

Ukin mökillä riittää ihailtavaa - niin ulkona kuin sisällä. Tällä kertaa minua kiehtoi viereisen järven jää, joka oli muuttunut jännän tummanpuhuvaksi. Ilmeisesti siksi, että se alkoi viime viikkojen lämpimien päivien jälkeen olla jo tosi ohutta. Tavallisesti mökkijärven jää sulaa lopullisesti vasta vapun tienoolla yhdessä vuorokaudessa.

Sisällä jäin taas hetkeksi ihailemaan - ja muistelemaan - Ukin nuorena miehenä ostamaa paria sinistä pikkumaljakkoa. Yksi, jo osin rikkoutunut yhteiseltä matkaltamme Venetsian Muranosta ja kaksi kesäretkiltä Fiskarsista.

Lokitkin olivat saapuneet mökille - tavallista aikaisemmin. Ja istuskelivat jäällä ihmettelemässä ja odottamassa jään sulamista lokkisaaren ympäristöstä. 

Lasia Fiskarsista ja Muranosta. 

Ruokailulasikko etenee

Ukki on asunut rakentamassaan Salon mökissä nyt tasan vuoden (täällä). Paljon on valmista ja kaunista, mutta joitakin pienempiä juttuja on vielä vaiheessa.

Terassin liuskakivilaatoitus valmistui loppukesästä (täällä), mutta pihan ja terassin väliin jäävä iso ruokailulasikko on tekeytymässä. Se valmistunee lopullisesti tulevaksi kesäksi. Hyvä, sillä vasta sen valmistuttua Ukin mökillä on tilaa ruokailla joskus suuremmallakin perheporukalla :)

Toki tähän asti on ollut mahdollista syödä ulkoterassilla ja pikkuporukalla myös sisällä - ja toki pihalla. Pihallahan tilaa riittää myös muille kuin käpytikoille, joita nytkin pihalla kiertelee ja koputtelee kaksin kappalein :)

Lasikko pihalta kuvattuna. 

Kuviot näkyviin

Kutomisessa pitäydyn perusjutuissa ja yksinkertaisissa malleissa, sillä tykkään onnistua :) Tämän takia en ole niin perillä kudonnan tekniikasta. Eikä se minua niin kiinnostakaan…

Joku viikko siten kuitenkin eksyin sattumalta Pariton rasa -nimisen käsityöblogin sivuille ja jäin lukemaan juttua lankadominanssista (täällä). Se tarkoittaa neuletekniikkaa, jonka ansiosta kirjoneuleessa onnistuu neulomaan siistejä kuvioita, jotka erottuvat paremmin pohjalangasta.

Yksinkertaisuudessaan kyse on siitä, että kuviolanka eli ns. dominoiva lanka haetaan puikolle aina pohjalangan eli ns. ei-dominoivan langan alta. Asia on selitetty ja kuvattu hyvin Pariron rasa -blogissa eli jos kiinnostaa, katso tarkemmin täällä. 

Lankadominanssin omaksuttuani tutuista sydänsukista (täällä) tulee entistä siistimpiä - ja kauniimpia. Kiitos Pariton rasa :)

Ja valmis sukka :)

Punaista kevääseen

Valkoista, keltaista ja vihreää. Vuokkoja, krookuksia ja hiirenkorvia. Kevään ensimmäisiä värejä, joiden avulla luonto alkaa hiipiä kohti kesää.

Kirkkaanpunaista luonnossa nähdään pääosin vasta keskikesällä. Kävellessäni mökin ympäristössä törmäsin kuitenkin tähän upean punaiseen sieneen. Netistä selvisi, että sieni on punamaljakas, joka kasvaa keväisin lahopuilla ja kaatuneissa risukoissa. Tällä punaisella sienellä ei ole ollenkaan jalkaa ja sen läpimitta on 1-5 senttimetriä. 

Upea ilmestys, jollaiseen en ole aiemmin törmännyt. Sen sijaan olen nähnyt usein punamaljakkaan lajiserkkuja syksyisin esiintyviä oranssimaljakoita. 

Palatessani metsäkävelyltä huomasin Ukin mökin pihalla lisää punaista. Terhakoita sipulikukkien alkuja. Mitä lie? Ehkä tulppaaneja. Pian paljastuu :)

Ei mikään helppo nakki

Himojen matriarkka, 2022

Kuvataiteilija Iiu Susirajan valokuvanäyttely Ei mikään helppo nakki ei todellakaan ole helppo nakki :) Lähes jokaisessa valokuvassa Susiraja on kuvannut itseänsä arkisissa ympäristöissä arkisten tavaroiden kanssa. Värikkäissä valokuvissa seisoo, istuu tai makaa lihava nainen, joka totisena tapittaa katsojaa suoraan silmiin. Outoihin tilanteisiin asettuneena ja usein vähäpukeisena. 

Alkuun katson Susirajan itsestään ottamia valokuvia vaivaantuneena ja hämmentyneenä. Ja yritän olla tuijottamatta kuvissa näkyvän naisen roikkuvia vatsanpeitteitä tai pallomaisia jalkapöytiä. Eihän se ole sopivaa - tuijottaa…

Sitten katseeni kiinnittyy naisen intensiivisiin silmiin. Ne tuntuvat sanovan: ”Katso silmiin. Katso silmiä. Katso. Katso.” Iiu Susiraja kertookin Kodin kuvalehdessä kymmenen vuotta sitten julkaistussa artikkelissa, että juuri tämä on hänen ainoa toive ihmiselle, joka katsoo hänen kuviaan - katso silmiin (KK 23/2014). Toimittaja Anna Pihlajaniemen jutussa kerrotaan myös, että vuonna 1975 syntynyt Susiraja päätti kolmekymppisenä vaihtaa tavanomaisen nimensä Iiu Susirajaksi. Samoihin aikoihin hän otti ensimmäiset valokuvat itsestään - ja vuonna 2013 aloitti maisterin opinnot Kuvataideakatemiassa. 

Iiu Susiraja jatkoi itsensä valokuvaamista, pääosin omassa kodissaan. Ja alkoi vähitellen hyväksyä kuvissa näkyvän naisen - tuolta minä näytän.

Tällä tiellä turkulainen Iiu Susiraja on edelleen. Tänä keväänä hän saavutti monen taiteilijan unelman, kun hän sai oman valokuvanäyttelyn New Yorkin Modernin taiteen museoon MoMaan. Keväällä Iiun kohdalle osui myös toinen ”lottovoitto”, kuten hän kertoi HS:n huhtikuisessa Kuukausiliitteessä, eli Susiraja pääsi tammikuussa lihavuusleikkaukseen.

Vähitellen myös minä alan hyväksyä valokuvissa näkyvän naisen, ja alan nähdä valokuvien huumorin ja anarkiankin. Katsottuani taiteilijasta kuvatun esittelyvideon rentoudun lopullisesti. Videolla näen eläväisen ja nauravan Iiun, joka kertoo mm. että valokuvien nimeäminen on ollut hänelle tärkeä juttu. Kierrän näyttelyn uudelleen lukien tarkkaan jokaisen valokuvan nimen. Ja höröttelen itsekseni :)

Näyttelyssä minua puhuttelee ja koskettaa eniten noin minuutin kestävät, lyhyet videot. Yhdeksässä, yhteen huoneeseen rintarinnan asetelluissa videoissa tavoitan parhaiten Susirajan huumorin - ja myös Iiun intensiivisen katseen.

Etsin näyttelyssä Susirajan varhaisia valokuvia, joihin hän on valokuvannut äitiään. Harmikseni ne on kuulemma edellisellä viikolla siirretty varastoon, koska niitä pitää suojata liialliselta valolta.

Miten Susirajan taide muuttuu kansainvälisen suosion ja laihtumisen jälkeen? Vai muuttuuko - ja jos, niin mihin suuntaan?

Klovni yrittää olla taikurin pupu, 2018

 

Hyvästi Playboyn kansi, 2018

Tiedonnälkä, 2023

Eläintarha, 2021

Kevään riemua

Kaverukset Tilalla

Veljekset Bablo ja Lala tulivat Tyttärien tilalle heinäkuussa 2021 (täällä). 

Kaunista Kaksoselta

Toini Muonan tuotantoa

Viimeviikkoisella EMMA-käynnilläni (täällä) tutustuin ensimmäistä kertaa museon ensimmäisessä kerroksessa olevaan Collection Kakkonen -kokoelmaan. Ja ihastuin. Huolimatta siitä, että näyttelyssä oli esillä paljon tuttua - mm. Nanny Stillin lasipulloja, Birger Kaipiaisen keramiikkatöitä, Alvar Aallon maljakoita. Ehkä juuri tämä tuttuus tuntui mukavalta - ja ”turvalliselta”.

Kauppaneuvos Kyösti Kakkosen (s.1956) kokoelman ydintä onkin suomalainen keramiikka- ja lasitaide - astioita, taide-esineitä, veistoksia. Ja tästähän minä tykkään. Vietin pitkän tovin ilmavassa näyttelytilassa - betoniseinien, lasi-ikkunoiden ja tehdasmaisten kattorakenteiden keskellä. Ja tykkäsin. Vähän väkeä, joten sain kierrellä, katsella ja kuvailla omassa rauhassa ja omassa tahdissa. 

Tuttujen esineiden ja tuttujen taiteilijoiden lisäksi tutustuin moneen minulle ei-niin-tuttuun keraamikkoon. Yksi uusista tuttavuuksista oli Toini Muona. Kyösti Kakkonen sanoin ”Kaikki alkoi Toini Muonasta”. Se että Kakkonen osti Muonan keramiikkaesineiden jäämistön 1980-luvun lopulla, innosti miestä niin, että hän aloitti systemaattisen suomalaisen keramiikka- ja lasitaiteen keräämisen - Collection Kakkosen alku :)

Helsinkiläinen keraamikko Toini Muona (1904-1987) työskenteli Arabialla lähes koko työuransa eli 32-vuotiaasta eläkkeelle jäämiseen asti 1970. Muona tavoitteli töissään epäsymmetriaa ja epätäydellisyyttä, ja haastoi näin länsimaista klassista muotoihannetta. Erilaisuudessaan hän oli suunnannäyttäjä ja yksi modernismin pioneereja Suomessa.

Tykästyin näyttelyssä myös merkittävän uran keraamikkona ja opettajana tehneen Kyllikki Salmenhaaran (1915-1981) dreijaamalla tehtyihin töihin. Ei ihme, että hän ei ollut minulle tuttu, sillä bongasin netistä hyvän Hesarin artikkelin (HS 28.7.2015), jonka mukaan ”maailma unohti mestarikeraamikko Kyllikki Salmenhaaran” (täällä). Mutta tästedes ainakaan minä en unohda…

Innostuin myös muotoilija Kati Tuominen-Niittylän (s.1947) ihastuttavasta väri- ja muotokielestä sekä keramiikkataiteilija Heini Riitahuhtan (s.1976) leikkisistä seinäreliefeistä. Vaikka perus-Aalto-maljakko on nykyään tympäisevän tuotteistettu, en voinut olla ihailematta esillä ollutta kymmenen erikokoisen ja -korkuisen Aalto-maljakon ryhmää. Ja matalalle pöydälle aseteltuna, jolloin kirkaslasista rykelmää saattoi katsoa ylhäältä :)

Kuten MK kommentoi edelliseen postaukseeni: ”Muisteluihin on mukava vajota, kun ihailee Kakkosen kokoelmaa.” Eikä yhtään ruuhkaa, mikä edesauttoi muisteluihin vajoamista :)

Nanny Still (1926-2009): Pulloja, 1959

W

Kati Tuominen-Niittylä: Kaadin, 1980-1990 -lukujen vaihde

Kyllikki Salmenhaara: Malja, 1956-1957

Heini Riitahuhtan Kukonlaulu (2022) on Kyösti Kakkosen tilaustyö, 

jossa Kakkosen toivomuksesta on kirkko, kukko ja hääpari :)

Yksityiskohta edellisestä

WeeGeen suojissa museo poikineen

Viime vuosina olen käynyt ja asioinut paljon Espoossa ja etenkin Tapiolassa, jossa Äitimuori on asunut runsaat kymmenen vuotta Poikakaverinsa kanssa. Pääosin autolla, mutta joskus jalan (täällä) tai metrolla (täällä). Ja tänä aikana on tullut käytyä useita kertoja myös EMMA-museossa, viimeksi joulukuussa 2023 (täällä).

Viimeviikkoisella EMMA-käynnillä jäin ihmettelemään museon nimeä. Museon nimihän on EMMA - vai onko? Mitä opastekylteissä vilahtelevat nimet KAMU ja Weegee sitten tarkoittavat? Ensi kertaa havahduin myös katsomaan itse museorakennusta. Poikkeuksellista, sillä usein kiinnostun rakennuksesta jopa enemmän kuin museossa esillä olevasta näyttelystä :)

Jatketaan nimi-ihmettelystä :) Museon nimi on EMMA, ja se on lyhenne museon englannin kielisestä nimestä Espoo Museum of Modern Art (Espoon modernin taiteen museo). Emma-museo toimii rakennuksessa, jonka nimi on WeeGee ja sen tiloissa toimii EMMAn lisäksi myös toinen museo eli Espoon kaupunginmuseo, jonka lyhenne on KAMU. 

Ja sitten vähän tietoa EMMAsta. EMMA on taidemuseo, joka nimensä mukaisesti keskittyy moderniin ja nykytaiteeseen sekä muotoiluun. EMMAn omassa kokoelmassa on lähes 3000 taideteosta, joista suurin osa on sijoitettu muualle kuin museon tiloihin. Niitä löytyy useita satoja ympäri Espoon kaupunkia - ulkotilojen lisäksi mm. virastoista, sairaaloista, kouluista, päiväkodeista ja palvelutaloista.

Itse EMMA-museossa on nähtävillä ulkopuolisia vaihtuvia näyttelyitä sekä kolme pysyvää näyttelyä EMMAn kolmen yhteistyökumppanin - Saastamoisen säätiön, Tapio Wirkkala Rut Bryk Säätiön ja Collection Kakkosen - kokoelmista. 

Saastamoisen säätiö on EMMAn vanhin yhteistyökumppani. Sen lähes 3000 teoksen taidekokoelma liitettiin osaksi museota museon perustamisen yhteydessä vuonna 2006. Kerrallaan Saastamoisen kokoelmasta valikoidaan noin 150 teosta kokoelmanäyttelyyn, joka on pysyvästi esillä museorakennuksen toisessa kerroksessa. Saastamoisen säätiö on perustettu 1968 ja sen taidekokoelman perustana on samannimisen kuopiolaisen teollisuussuvun kotikokoelma 1910-luvulta. 

Tapio Wirkkala Rut Bryk Säätiö perustettiin vuonna 2003, kun taiteilijapariskunnan Rut Brykin (1916-1999) ja Tapio Wirkkalan (1915-1985) lapset lahjoittivat noin 5000 vanhempiensa taiteilemaa esinettä perustettavalle säätiölle. Vuonna 2011 säätiön esinekokoelma tallennettiin EMMAan ja vuonna 2017 kokoelma avattiin museoyleisölle ns. Bryk&Wirkkala -katseluvarastona, joka on pysyvästi nähtävillä museorakennuksen toisessa kerroksessa. 

Collection Kakkonen -kokoelma taas on osa kauppaneuvos Kyösti Kakkosen (s.1956) mittavaa henkilökohtaista taide- ja muotoilukokoelmaa. Kaikkinensa kauppaneuvoksen omaan kokoelmaan kuuluu yli 10 000 teosta, ja näistä noin 1300 teosta on pitkäaikaisesti lainattu EMMA-museolle ja tämä lainakokoelma on nimetty Collection Kakkoseksi.

EMMAn Kakkos-kokoelman teoksista osapuilleen puolet - eli 500-800 teosta - on vaihdellen esillä rakennuksen ensimmäisessä kerroksessa olevassa näyttelytilassa. Tämä, vartavasten Kakkosen näyttelyä varten rakennettu näyttelytila valmistui ja avautui yleisölle marraskuussa 2022.

Vielä pari sanaa itse museorakennuksesta. Rakennuksen on suunnitellut arkkitehti Aarno Ruusuvuori (1924-1992) ja se valmistui 1960-luvun puolivälissä Jyväskylässä toimintansa aloittaneen kustantamo Weilin&Göösin painotaloksi. Vuonna 1992 kirjapainotoiminta siirtyi muualle ja Espoon kaupunki osti rakennuksen 2001. Tämän jälkeen betoniluomus kunnostettiin ja vuonna 2006 sinne avattiin Espoon modernin taiteen museo - EMMA. 

Keväällä 1974 valmistui Weilin&Göösin painotalon viimeinen lisäosa, jonka suunnitteli Ruusuvuoren työpari, rakennesuunnittelija Bertel Ekengren (1932-2022). Nykyään tämän lisäosan tiloissa toimii Etelä-Tapiolan lukio. Weilin&Göösin logo - disainattu WG eli WeeGee - on edelleen nähtävissä rakennuksen ulkoseinällä sisäänkäynnin yläpuolella. Logon suunnitteli 1960-luvulla arkkitehti Juhani Pallasmaa (s.1936). 

Eivätkä museot ja taidekokoelmat tähän lopu :) Kuten edellä kirjoitin WeeGee-rakennuksessa on EMMA-museon lisäksi Espoon kaupunginmuseo KAMU. Tarkemmin vain osa KAMU-museota, sillä kaupunginmuseolla on eri puolilla Espoota viisi erillistä museotilaa tai -rakennusta, joista yksi eli KAMU WeeGee toimii EMMAn yhteydessä museorakennuksen ensimmäisessä kerroksessa. Tajusin tämän KAMU WeeGeen olemassaolon vasta tätä juttua kirjoittaessa ja se onkin minulta vielä näkemättä.

Ja museorimpsu jatkuu :) EMMAn ja KAMU WeeGeen kanssa samassa WeeGee-rakennuksessa - sen toisessa kerroksessa - on Mauri Kunnas -museo ja lisäksi WeeGeen pihalle on museoitu Futuro-talo. Samassa pihapiirissä on vielä erillinen uudisrakennus, jossa 2022 avautuivat Museo Leikki ja Suomen Kello- ja korumuseo Kruunu.

Kaikkia museoita ei kannata eikä edes jaksa ahmia samalla kertaa. Mutta onneksi on museokortti :) Ja onneksi WeeGee-talon alakerrassa on tilava kahvila :)

PS. Alla joitakin kuvia WeeGee-rakennuksen ensimmäisessä kerroksessa olevasta pysyvästä Collection Kaksonen -näyttelystä. Ideana lähinnä kuvata sitä, miten hienosti entisen painotalon betoniset rakenteet sopivat modernin EMMA-museon kehyksiksi.

Oiva Toikka (1931-2019): Lasimetsä, 1972/2003

Birger Kaipiainen (1915-1988): Helmilintu (Kuovi), 1960

Markku Salo (s.1954): Amazonas, 1991/2022

Takana näkyy museon pihalla oleva keltainen Futuro-talo, joka on avoinna 14.5 - 15.9.2024.