Pompidou ei napannut

Ilmeisesti en ole Malagan Pompidou-taidekeskuksen kohderyhmää, sillä se ei ole mitenkään vetänyt minua puoleensa - ei yhtään kutsunut luokseen. Minun piti lähes pakottaa itseni käymään tuossa Malagan keskustan satama-alueella vuonna 2015 avatussa taidekeskuksessa ja -museossa. 

Kymmenisen vuotta sitten Malagan pormestari halusi parantaa kaupungin imagoa ja vetovoimaa. Tätä varten hän mm. organisoi kaupunkiin sekä Pietarissa toista sataa vuotta olleen Venäläisen taiteen museon filiaalin (täällä) että Pariisissa vuonna 1977 avatun Pompidou-keskuksen sivumuseon.

Pompidou-hanketta varten kaupungissa rakennettiin valmiiksi satama-alueella ollut, maanalainen rakennushanke, jonka rakentaminen oli vuonna 2008 jäänyt laman takia kesken. Samalla rakennuksen sisätilat muutettiin vastaamaan tulevan taidekeskuksen tarpeita. Ja uuden Pompidou-keskuksen maamerkin - värikkään 15-metrisen El Cube -lasikuution - suunnitteli tunnettu ranskalainen kuvanveistäjä Daniel Buren (s.1938) 

Pompidou-taidekeskus keskittyy moderniin taiteeseen ja nykytaiteeseen. Pariisin pää-Pompidou-keskuksen kokoelmiin kuuluu yli 120 000 taideteosta, joista Malagan keskuksessa on lainassa satakunta teosta. Laina-aika, jona aikana lainateoksia voi harvakseltaan vaihdella, on tällä hetkellä sovittu vuoteen 2034 asti. Tämän ns. ”pysyvän” taidenäyttelyn lisäksi Malagan - kuten Pariisinkin - keskuksessa järjestetään vaihtuvia näyttelyitä sekä monenlaisia harrastus- ja koulutustoimintaa.

Kävelin härkätaisteluareenalta kohti Pompidou-keskuksen pitkälle näkyvää El Cubea. Saavuin värikkään jättikuution juurelle, jossa etsin pitkään museon sisäänkäyntiä. Opastus oli lähes olematonta. Lopulta järkeilin, että sisäänkäynti saattaisi olla kuution alapuolella, osin piiloon jäävällä rantakadulla. Ja sieltähän se sitten löytyi… Ja viimein onnistuin pääsemään sisälle museoon :) 

Sisääntuloaulassa ihailin valon ja värien leikkiä, kun luonnonvalo heijastui rakennuksen sisäosiin maan päällä olevan monivärisen lasikuution taittamana. Tykkäsin myös tutkia, miten ulkoa tuleva luonnonvalo leikitteli maanalaisen rakennuksen keskellä olevalla suljetulla, pienellä ”sisäpihalla”, jonne saattoi katsella useasta näyttelysalista. Muutenhan rakennuksessa ei ollut ikkunoita eikä luonnonvaloa - maan alla kun oltiin :)

Kokonaisuudessaan näyttelytilat eivät minua viehättäneet. Aika sekavan tuntuista… Enkä oikein saanut otetta näyttelyn taideteoksista enkä taiteilijoista. Minua kiinnostaneita, puhuttelevia tai koskettavia teoksia oli vähän…

Viehätyin Otobong Nkangan (s.1974) kookkaasta seinävaatteesta, jossa perinteiseen ja  levolliseen kudontatyöhön oli yhdistetty valokuvia sodan tuhoamista kylistä. Nigeriassa syntynyt, mutta nykyään Antwerpenissä asuva ja työskentelevä Nkanga on erikoistunut (salakavalan pehmeästi) kantaaottaviin tilateoksiin ja seinävaatteisiin. 

Jawad Al Malhin (s.1969) Measures of uncertainty XIV -niminen öljymaalaus pysäytti minut pitkäksi aikaan. Varsinkin kun esitetekstistä luin, että Al Malhi on syntynyt palestiinalaisten pakolaisleirillä Itä-Jerusalemissa. Ja jossa hän edelleen asuu ja työskentelee, joskin leiriltä käsin myös matkaa paljon maailmalla. Teos kuului moniosaiseen teossarjaan, jossa taiteilija on käsittellyt mm. pakolaisleireillä olon epävarmuutta ja epätietoisuutta. Ja tämä välittyi teoksessa kuvatun poikajoukon ilmeistä, eleistä ja asennoista. Epävarmuutta, toivottomuutta, toimettomuutta… 

Viimeisestä näyttelyhuoneesta löytyi tuttua David Hockneyta (s.1937). Brittiläistä Hockneyta, jonka tuotantoa olen saanut ihailla Lontoontytön johdattamana Tate-galleriassa Lontoossa taiteilijan yksityisnäyttelyssä helmikuussa 2017 (täällä). Malagan museossa oli esillä yksi öljymaalaus paljon huomiota saaneesta, ipadin avulla tehdystä teossarjasta, jossa taiteilija kuvasi kevään puhkeamista Itä-Yorkshiressa vuonna 2011. Museossa esillä ollut teos oli koottu 32 pienestä ölymaalauksesta, jotka kukin oli alkuun tehty ipadilla - jos oikein teoksen syntyhistoriaa ymmärsin…

Löysinpä näyttelystä yhden Suomi-yhteydenkin :) Alkupään huoneissa oli esillä amerikkalaisen muotoilijapariskunnan Charles ja Ray Eamesin vuonna 1946 suunnittelema, taivutetusta vanerista ja pellavakankaasta tehty tilanjakaja. Tämän massatuotantoon tarkoitetun sermin esittytekstissä oli maininta, että vanerin käsittelytekniikka oli ”originally developed by Finnish designer Alvar Aalto” :)

Tulihan Pompidou läpikuljetuksi. Paljon ei minulle jäänyt mieleen. Uskon kuitenkin, että tulen kulkemaan toistekin. Etenkin - jos oikein ymmärsin - museossa vuosia ollut ns. ”pysyvä” näyttely uusitaan tämän vuoden aikana. Ja väliin minulle käy niin, että vasta toinen kerta toden sanoo… 

Otobong Nkanga: The Weight of Scars, 2015

Jawad Al Malhi: Measures of Uncertainty XIV, 2014 

David Hockney: The Arrival of Spring in Woldgate, East Yorkshire in 2011 (twenty eleven), 2011

Oikealla Charles (1907-1978) ja Ray (1912-1988) Eamesin Biombo FSW vuodelta 1946.

Tykästyin Ingeen

Kävellessäni Malagan minilomalla hotelliin (täällä) kuljin kaupungin härkätaisteluareenan ohi ja huomasin, että sen yhteydessä toimivassa kulttuurikeskuksessa oli itävaltalais-saksalaisen Inge Morathin retrospektiivinen valokuvanäyttely. Päätin pistäytyä, vaikka en Morathista mitään tiennytkään. 

Tykkäsin Ingen kuvista. Ja nyt tiedän myös enemmän sekä hänestä että hänen valokuvistaan :) 

Inge Morath (1923-2002) syntyi tutkijaperheeseen Itävallassa, josta perhe muutti 1930-luvulla vanhempien työn perässä Saksaan. Inge ehti opiskella kieliä Berliinin yliopistossa sekä toimia kääntäjänä ja journalistina Saksassa ja Itävallassa, ennen kuin vuonna 1949 hän muutti Pariisiin tunnetun ranskalaisen valokuvaajan Henri Cartier-Bressonin (1908-2004) avustajaksi.

Työskennellessään kuvajournalistiikan isäksikin kutsutun Cartier-Bressonin rinnalla Inge, joka oli aina ollut kiinnostunut valokuvaamisesta, innostui yhä enemmän itsekin valokuvaamaan. Vähitellen kirjoittaminen vaihtui kuvaamiseen, ja 1950-luvun alussa valokuvauksesta tuli hänen loppuelämänsä ammatti - ja intohimo. 

Morathin arvostus ja suosio kasvoi nopeasti, vaikka hänellä ei muodollista koulutusta ollutkaan. Vuonna 1953 hän otti yhden tunnetuimmista kuvistaan - muotokuvan lontoolaisen kustantajan Eveleigh Nashin (1873-1956) puolisosta tämän autonkuljettajan kanssa. Inge Morathin muotokuvissa ei pönötetty, vaan muotokuvat napattiin keskellä kuvattavan elämää. Tällaisista kuvista Malagan näyttelyssä oli muitakin esimerkkejä…

Lähes koko 1950-luvun Morath kierteli valokuvaamassa Eurooppaa, Yhdysvaltoja, Pohjois-Afrikkaa ja Lähi-Itää merkittäville länsimaisille sanoma- ja aikakaislehdille. Hän oli myös mukana useissa amerikkalaisissa elokuvaprojekteissa. Näissä kuvioissa hän tutustui näytelmäkirjailija Arthur Milleriin (1915-2005), jonka kanssa hän meni vuonna 1962 naimisiin. Morathista tuli näin Millerin kolmas vaimo - Marilyn Monroen jälkeen. He saivat kaksi yhteistä lasta ja Inge asettui pysyvästi Yhdysvaltoihin, missä hän myös kuoli 78-vuotiaana.

. 

Näyttelyssä oli ymmärrettävästi useita kuvia vanhasta Andalusiasta, jossa Morath kierteli kuvaamassa 1950-luvun puolivälissä. Härkätaisteluareenan käytävien seinillä oli Euroopan ja Yhdysvaltojen lisäksi yksittäisiä valokuvia mm. Lähi-Idästä ja Neuvostoliitosta, jossa Morath vieraili ensi kertaa vuonna 1965. 

Intohimoisen valokuvaajan hienoja ja mielenkiintoisia valokuvia. Hyvä, kun äkkäsin poiketa :)

La senora Eveleigh Nash con su chofer en Buckingham Palace Mall, Lontoo 1953

Romeria del Rocio, Sevilla 1955

Conductor de bueyes (Härkien kapellimestari), Almonte 1955

Mezquita de Gordoba, 1954

El Danubio en Mauthausen, Itävalta 1958

Neuva York, 1957

Stojan Kerbler: Inge Morath, 2001

Valokuvanäyttely oli 150 vuotta vanhan Malagan härkätaisteluareenan sisätiloissa.

Sorolla Andalusiassa

Joaquin Sorolla: Bailaora flamenca, 1914

Carmen Thyssenin taidemuseossa Malagassa (täällä) on vielä vajaat kolme viikkoa esillä Sorolla en Andalusia -niminen näyttely, jossa on esillä Joaquin Sorollan (1863-1923) Andalusiassa maalaamia maalauksia. Parikymmentä öljymaalausta mm. Malagasta, Granadasta ja Sevillasta kuvaten puutarhoja, meren rantoja ja flamencoa. 

Valenciassa 1800-luvun puolessa välissä syntynyt taiteilija jäi kaksivuotiaana orvoksi vuotta nuoremman siskonsa kanssa, kun molemmat vanhemmat kuolivat koleraan. Kasvattiperhe tuki pojan taideopintoja ja parikymppisenä poika lähti Valenciasta ensin Madridiin ja sitten maailmalle. Ja nousi nopeasti aikansa tärkeimpien elossa olevien maalareiden joukkoon. 

Tuottoisimpina vuosinaan 1900-luvun alussa Joaquin Sorolla maalasi satoja maalauksia vuodessa. Ja pääosin ulkoilmassa. Vuosina 1902-1918 hän kierteli kyliä ja rantoja mm. Andalusiassa, jolta ajalta myös Carmen Thyssenin museossa esillä olleet maalaukset olivat. 

Kaikki nämä parikymmentä maalausta ovat lainassa Madridissa olevasta Sorollan koti/taidemuseosta, joka on remontin takia suljettu ainakin kevääseen 2026. Paitsi yksi - Sevillassa vuonna 1914 maalattu, ratsain kulkeva seiväsmies Garrochista, joka kuuluu Carmen Thyssenin taidekokoelmaan.

Maalaukset olivat ihan kivoja, mutta yksikään ei minua täysillä sykähdyttänyt. Silti odotan innolla, josko ensi vuonna pääsen näkemään lisää Sorollaa, kun taiteilijan remontoitu koti/taidemuseo Madridissa avautuu…

Jardines de Carlos V (Carlos V:n puutarhat), Alcatzar de Sevilla, 1910

Paso de la Virgen del Rosario (Fuengirolan suojeluspyhimyksen kulkue), 1914

La Caleta (Caletan ranta), Malaga 1910

Garrochista (Seiväsmies), Sevilla 1914

California Malagassa

Pistin elämän risaiseksi ja vietin yhden päivän ja yhden yön Malagassa :) Vilkkaassa Helsingin kokoisessa kaupungissa, josta vierailu vierailulta alan pitää enemmän ja enemmän. Malaga onkin pikkuhiljaa kivunnut yhdeksi (nykyään) vähän matkustavan mummin lempikaupungeista…

Sunnuntaiaamuna eli eilen pakkasin sadetakin ja goretex-housut - hammasharjan ja oman tyynyn lisäksi - reppuun, ja suuntasin lähijunalla Malagaan. Eilen säästyin vielä (lähes kokonaan) sateelta, mutta tänään maanataina rankkasade alkoi heti aamiaisen jälkeen. Kaiken lisäksi tänä aamuna ilmoitettiin junalakosta, joten lähdin jo ennen puolta päivää tutkimaan, miten pääsen takaisin Fuengirolaan :)

Selvisi, että lakosta huolimatta junia kulki harvakseltaan, joten pääsin kuin pääsinkin onnellisesti - tosin hitaasti ja ruuhkaisesti - takaisin Ukin kämpille. Ja tyytyväisenä lyhyeen kaupunkilomaani. 

Erityisen tyytyväinen olin pieneen, parinkymmenen huoneen Hotel Californiaan lähellä kaupungin härkätaisteluareenaa ja La Malaguetan rantaa. Valitsin hotellin, koska viime viikolla käydessäni Englantilaisella hautausmaalla (täällä) kävelin rakennuksen ohi, ja ihastuin. California näytti juuri minunlaiselta hotellilta, ja sitä se olikin :) 

Kodikas, rauhallinen, ystävällinen, siisti ja viihtyisä. Ja sopivan pieni :) Yhteisten tilojen nurkissa vanhoja tavaroita, jotka kertoivat hotellin lähes 70-vuotiaasta historiasta. Hotelli nimittäin on perustettu jo 1950-luvulla entiseen porvariskotiin aikansa luxus-hotelliksi, ja nykyään se on kahden tähden boutique-hotelli :) Ja kaiken kukkuraksi sain huoneen, jonka ikkuna lähes peittyi viereisessä rinteessä kasvavan ihmepensaan kukista. Voisko ihanammin päivän enää alkaa…

Tykkäsin myös hotellin aamiaisesta, joka tarjoiltiin erittäin ystävällisesti ja huomaavaisesti pöytiin. Ei mitään erikoisjuttuja, mutta kokonaisuus viehättävä ja täyttävä. Sämpylää, kroisanttia, juustoa, makkaraa, maustamatonta jugurttia, hedelmiä, munakokkelia ja vastapuristettua appelsiinimehua.

California vei sydämeni. Tosin alkuun en edes meinannut löytää omaa huonettani, joka oli ylimmässä eli viidennessä kerroksessa kapean ja sokkeloisen käytävän viimeisessä mutkassa :)

Näkymä viidennen kerroksen huoneestani :)

Hotellin kirjastossa oli valokuva vuodelta 1904, 

jolloin rakennus valmistui vauraaksi porvariskodiksi.

Pertin polut

Ostin Fuengirolan Puoti-nimisestä suomalaiskaupasta vuonna 2022 julkaistun patikointioppaan - Pertti Korpela: Vamos - Aurinkorannikon uusi patikkaopas. Kirjassa on kuvailtu ja opastettu 21 Espanjan etelärannikolla ja läheisessä vuoristossa kiertelevää kävelyreittiä. 

Reittien vaikeustaso vaihtelee helposta vaativaan. Vaikeustaso, samoin kuin reitin pituus ja kesto sekä se, montako sataa metriä reitillä on nousua/laskua, on merkattu jokaisen reittiselostuksen alkuun. Ja kirjan mukaan suurin osa kävelyistä kulkee selvillä poluilla. Reitit on myös pyritty valitsemaan niin, että ne on saavutettavissa julkisilla liikennevälineillä. 

Pertti Korpela on Kemissä asuva tietokirjailija, joka on harrastanut patikointia 1990-luvulta ja kirjoittanut useita patikointi- ja retkeilyoppaita Espanjan lisäksi mm. Lapista. Korpelan mukaan vaativimmatkin Vamos-kirjassa kuvatut reitit onnistuvat keskikuntoiselta kävelijältä…

Olen lueskellut kirjaa - sohvalla :) Luettaessa kirjan reittiohjeet tuntuvat aika monimutkaisilta eikä niin selkeiltä, en kuitenkaan ole kokeillut niitä tositilanteessa. Ainoa reitti, jonka toistaiseksi olen kävellyt, on ensimmäisenä kuvattu reitti - Lankkusiltaa hiekkadyyneille. Ja senkin kuljin Aurinkorannikon seurakunnan vaellusryhmän kanssa (täällä), jolloin en tarvinnut kirjan ohjeita :)

Toivottavasti Aurinkorannikon Senderos y caminos - reitit, polut ja tiet - tulevat minulle lähivuosina vielä tutuiksi. Ja ehkä Vamos-kirjan opastuksella… Toivossa on hyvä elää :)

Kirjassa kuvataan nämä 21 vaellusreittiä.

Italialaista Espanjassa

Spaghetti negro frutti de mare

Yksi mieluisista aamupäivän kahvipaikoistamme Fuengirolassa on rantakadulla - Sohailin linnan päässä - oleva, italialaisperheen pitämä La corte italiana, jonka olen maininnut lyhyesti parissa aiemmassa postauksessa  (täällä ja täällä). Tänä vuonna olemme pari kertaa kokeilleet kyseistä kahvila/ravintolaa myös lounasaikaan, emmekä ole pettyneet. La corte italianahan on ainakin näin ”talvikaudella” auki vain aamusta kello viiteen iltapäivällä.

Viikko sitten maistelimme Ukin kanssa kuppilan pasta-annoksia, ja olimme molemmat tyytyväisiä. Etenkin Ukin mereneläviä sisältävä spagettiannos oli kuulemma superherkkua. Ja siltä se näyttikin. Isojen katkarapujen, sinisimpukoiden ja mustekalan palojen alta tuskin edes näkyi alla olevaa mustaa spagettia :) 

Myös minun simpukkaspagettini oli hyvää, mutta ei se vetänyt vertoja Siskon kanssa Cannesissa syömällemme Spaghetti con vongolelle, johon simpukkaspagettejani aina vertaan :) Eikä tuon voittanutta varmaa tulekaan, sillä aika kultaa muistot - Cannesin herkuttelustahan on jo lähes kuusi vuotta (täällä). 

Josko vielä ennen paluutani keväiseen (?) Suomeen saisin kokeiltua myös La corte italianan sinisimpukoita. Toista meren herkkua, josta ehdottomasti paras muistoni on lähes kymmenen vuoden takaa, kun Ukin kanssa kävimme Corunassa Luoteis-Espanjassa ja kiersimme autolla rannikon pikkukyliä (täällä). Ja jokaisessa sai ”maailman parhaita simpukoita”, varsinkin kun oppaana toimi alueella tuolloin asunut Lontoontyttömme. 

Kirjoitan, jos saan simpukka-aikeeni toteutettua…

Pitsapohjaan tehty ”Pan y ajo” oli herkkua - etenkin kylmänä :)

Mozzarellaa, tomaattia ja rucolaa.

Konsulin kappeli

Näyttävintä pienessä kirkossa on julkisivun neljä doorilaista pylvästä ja kaunis kuviointi sisääntulon kivetyksessä. Itse kirkkosali sen sijaan on pelkistetty ja konstailematon, ja alttaritaulunakin on vain pieni ja vaatimaton ristiinnaulitun kuva. 

Kyseessä on St. George’s Anglican Church -niminen kirkko Malagan englantilaisella hautausmaalla (täällä). Rakennus valmistui 1840 hautausmaan kappeliksi vajaat kymmenen vuotta hautausmaan toiminnan alettua ja vasta vuonna 1890 se vihittiin kirkoksi. 

Hautausmaan ja sen kappelin puuhamiehenä toimi silloinen Iso-Britannian konsuli William Mark (1782–1849), joka perheineen oli asunut Malagassa vuodesta 1816 lähtien. Tänä aikana hän oli useamman kerran törmännyt tilanteeseen, jossa hänen kuolleelle ystävälleen ei ollut löytynyt kaupungista hautapaikkaa. Malagassa oli vain katolisia hautausmaita eikä näille saanut haudata ei-katolisia vainajia. 

Ei-katoliset vainajat piti haudata yöaikaan ”salaa” ja useimmiten paikaksi valikoitui helposti kaivettava rantahiekka. Mark yritti vuosia vaikuttaa asiaan, ja lopulta hän sai luvan perustaa silloisen kaupungin muurien ulkopuolelle anglikaanisen hautausmaan. Ja English Cemetery (täällä) - Manner-Espanjan vanhin ei-katolinen hautausmaa - perustettiin vuonna 1830.

Nykyään sekä hautausmaa että kirkko ovat säätiön - Fundation Cementerio Ingles de Malaga - omistuksessa ja toimivat lähinnä vapaaehtoisvoimin ja lahjoitusvaroin. Minuakin hautausmaalla opasti mukava ja ystävällinen nuori nainen, joka mielellään vastaili ulkomaalaisen outoihinkin kysymyksiin :)

Missasin Aarnen

Malagan englantilaiselle hautausmaalle (täällä) on englantilaisten ja anglikaaniuskoisten rinnalle haudattu useita muunmaalaisia ja muihin kirkkokuntiin kuuluvia vainajia. Heidän joukossaan on myös yksi Suomen kansalainen Aarne Haapakoski.

Aarne Haapakoski (1904-1961) oli kirjailija ja toimittaja, joka tuli paremmin tunnetuksi Outsider-nimimerkillä. Outsiderin kynästä ovat peräisin mm. 1940- ja 1950-luvuilla kirjoitetut Kalle Kustaa Korkin ja Pekka Lipposen seikkailut, joista myöhemmin tehtiin myös suosittu kuunnelmasarja Yleisradiolle.

Se, että Haapakoski haudattiin Malagaan, oli sattuma. Talvella 1961 hän oli vaimonsa kanssa lomamatkalla Lontoon kautta Malagaan. Aarne sairastui jo menomatkalla ja kuoli sydänkohtaukseen pari päivää Malagaan saapumisen jälkeen. 

Hautajaisten järjestelyissä auttoi Espanjassa vuodesta 1947 asti asunut ystävä, Suomen armeijan entinen vakoilueversti Reino Hallamaa (1899-1979). Englantilainen hautausmaa taas oli ainoa paikka Malagassa, jonne saattoi haudata ei-katolisia vainajia. 

Mennessäni hautausmaalle tiesin, että Aarne Haapakoski on sinne haudattu. Mutta en tiennyt, missäpäin hautausmaata kirjailijan hauta sijaitsi. Kiertelin pitkään ympäri pientä ja kaunista hautausmaata (täällä), mutta Haapakosken hauta jäi löytymättä…

Mennessäni hautausmaalle sain lipun oston yhteydessä hautausmaan kartan, johon oli merkattu kymmenkunta alueen merkittävintä hautaa. En kuitenkaan edes vilkaissut karttaa, sillä pidin itsestään selvänä, että suomalaisen kirjailijan hautapaikkaa ei siinä kuitenkaan mainittaisi. Ja Aarne jäi minulta löytymättä…

Vasta illalla Ukin kämpillä tutkin karttaa tarkemmin. Ja huomasin, että nimi Aarne Viktor Haapakoski ”Outsider” ja hänen hautapaikkansa mainittiin kymmenen muun, lähinnä englantilaisen vaikuttajan tapaan :)

Kuvan yläreunassa näkyy Aarne Haapakosken nimi, josta on vedetty viiva hänen haudalleen.

Conchas y buganvillas

Löysin Malagasta ihastuttavan ja jännittävän hautausmaan :) Asia, jota en itsekään alkuun meinannut uskoa, sillä vähäiset kokemukseni espanjalaisista hautausmaista ovat olleet huonoja, ellei jopa karseita (täällä). 

Luin tästä Malagan härkätaisteluareenan läheisyydessä olevasta englantilaisesta hautausmaasta netistä. Rinteeseen rakennettu, pieni hautausmaa on perustettu lähes 200 vuotta sitten ja nykyään siellä on tilaa vain polttohaudattaville vainajille. Pitihän minun - ennakkoluuloistani huolimatta - mennä tuota katsomaan :)

Onneksi menin, sillä hurmaannuin täysin. Nykyään ympäröivien kerrostalojen puristuksissa oleva hautausmaa oli paitsi hautausmaa, niin mitä ihanin englantilainen maisemapuutarha - luonnonmukainen, rönsyilevä ja mummolamainen. Ja talvikauden sateiden ansiosta lukuisat puut ja pensaat vihersivät ja monenväriset kukat kukkivat. Etenkin lilanpunaisia ihmeköynnöksiä - espanjaksi buganvillas - tuntui kiipeilevän kaikkialla. 

Kukkarunsauden lisäksi törmäsin hautausmaalla outoihin hautoihin, jollaisia en ollut ennen nähnyt. Hautoihin, jotka olivat kokonaan päällystetty betoniin painetuilla simpukankuorilla - espanjaksi conchas. Simpukankuorihautoja oli ensisijaisesti hautausmaan vanhimmalla alueella, jonne haudatut vainajat olivat kuolleet 1800-luvulla. Alueella oli myös silmiin pistävän paljon pieniä hautoja, joihin oli haudattu lapsia - joihinkin jopa kolme samasta perheestä. 

Hautausmaan infosta ostamassani esitteessä kerrottiin, että 1800-luvulla hautoja on saatettu peittää simpukankuorilla muistuttamaan kotimaan englantilaista puutarhoista, joissa simpukoita siihen aikaan käytettiin paljon koristeluun. Lisäksi netistä löysin tiedon, että mm. Texasissa ja sen lähiosavaltioissa vanhoilta hautausmailta on löytynyt samanlaisia simpukoilla päällystettyjä hautoja, ja ne on usein liitetty saksalaisten uudisraivaajien tapoihin. Lukuisat lapsivainajat taas viitannevat 1800-luvulla Euroopassa riehuneisiin tartuntatautiepidemioihin…

Cochas y buganvillas - simpukankuoria ja ihmekäynnöksiä. Mielenkiintoista ja kaunista. Ja valokuvauksellista :)

Leijonien vartioima portti johtaa englantilaiselle hautausmaalle ja pienelle Saint George -kirkolle. 

Hautausmaalle on haudattu yli tuhat vainajaa ja nykyään se jää kerrostalojen keskelle.

Hautausmaan vanhin osa ympäröitiin jo 1800-luvulla muurilla.

Vanhimmat haudat oli päällystetty simpukan kuorilla.

Mary Anne 10.12.1930 - 20.6.1967

Sadepäivien herkkua

Löysin uuden (super)makean herkun Fuengirolasta :) Olen usein Murun kanssa kävellyt Reina Ana -aamupalakahvilan (täällä) vieressä olevan Ana Luisa -nimisen leipomon ohi. 

Viime viikolla Aurinkorannikolla riitti sateisia päiviä, mutta säästä riippumatta Muru piti ulkoiluttaa. Onneksi meillä molemmilla on sadetakit pakattu matkaan :) Yhtenä tällaisena sadepäivänä pistäydyimme - Murun kanssa - ensimmäistä kertaa sisällä tuossa leipomossa. Ja yllätyin positiivisesti.

Kahden naisen pitämässä kaupassa myytiin monenlaista leipää, pullaa ja leivonnaista. Osin erilaisia kuin turistikatujen kahviloissa ja leipomossa, ja positiiviseen suuntaan erilaisia :) Enemmän espanjalaista ja enemmän perinteisempää - ja paljon omatekoista. Tai näin minusta ainakin tuntui, vaikka tutustuminen maan ruokaperinteeseen on vasta lapsenkengissä…

Valitsin kämpille vietäviksi köyhiä ritareita muistuttavat, sokeripäällysteiset neliöherkut. Myöhemmin minulle selvisi, että kyseessä on perinteinen espanjalainen pääsiäisherkku Torrijas, joista on useita variaatioita. Ana-Luisassa myytiin kaksikerroksisia ritareita, joiden välissä oli sitruunakreemiä (?). Seuraavana päivänä myynnissä oli yksinkertaisia vaihtoehtoja sekä sokerilla että hunajalla kuorrutettuna - ja pitihän niitäkin maistaa :) Ja kolmantena ranskanleivän näköisiä viipaleita…

Netistä selvitin, että neliöherkut valmistetaan - kuten köyhät ritarit - vaaleasta leivästä, joka kastetaan maitoon tai vaihtoehtoisesti makeaan viiniin ja voidellaan kananmunalla. Tämän jälkeen ne paistetaan oliiviöljyssä ja pyöritetään sokerissa tai hunajassa. Kaupoissa kuulemma myydään vartavasten tähän tarkoitukseen valmistettua vuokaleipää :)

Ja sateinen päiväni muuttui heti paljon aurinkoisemmaksi…

Panaderia Ana Luisa Av. Condes de San Isidro -kadulla lähellä Sohailin linnaa.