Katse komeroihin

Sunilan Aalto-kodit 2025 -tapahtumassa (täällä) innostuin tutkimaan avoinna olevia koteja salapoliisin silmin :) Etsin ja äkkäsin kodeista kasapäin yksityiskohtia, jotka uskon olleen alkujaan Aallon toimiston ideoimia.

Useimmista kodeista löytyi Alvar Aallon ”puumerkkejä” (täällä). Oli myös mukavaa, että asian saattoi halutessaan varmentaa ”asianosaisilta”, sillä jokaisessa avoimessa kodissa oli paikalla vähintään yksi kyseisen kodin nykyinen asukas vastaamassa vierailijoiden lukuisiin kysymyksiin. 

Huomasin etsiväni - ja löytäväni - mm. alkuperäisiä kaapinovia vanhanaikaisine avaimineen :) Jännittäviin kaappiratkaisuihin törmäsin muun muassa ns. terassitaloissa (täällä). Näiden ikonisten rivitalojen toisessa ja kolmannessa kerroksessa oli kaksioita, joiden makuuhuoneissa kaapit oli sijoitettu kolmannen kerroksen kaksioon johtavien ulkoportaiden alle ja päälle.

Onneksi terassitalojen asukkaiksi oli valikoitunut Aalto-faneja, jotka olivat halunneet säilyttää ja entisöidä mestarin sisustusratkaisuja :) Ja vieläpä ihmisiä, jotka ovat halunneet avata kauniit kotinsa ventovieraiden ihailtavaksi…

Porrastetut komerot toisessa kerroksessa olevan kaksion makuuhuoneessa.

Porrastetut komerot kolmannessa kerroksessa olevan kaksion makuuhuoneessa.

Terassitalojen läpileikkauksessa näkyy kaksioiden porrastettujen komeroiden asettelu :)

Aaltoa ja ei-Aaltoa

Sunilassa Aalto-koteja (täällä) oli moneen lähtöön. Alueen kerros- ja rivitaloista löytyi sekä 30 neliön yksiöitä että yli 200 neliön perheasuntoja - ja siltä väliltä. Kaikkiin asuntoihin - koosta ja tulevista asukkaista riippumatta - asennettiin jo valmistuessa keskuslämmitys ja oma sisävessa, mikä 1930-luvun työläisasunnoissa oli harvinaista. 

Asunnot oli myös sisustettu moneen lähtöön. Osa asunnoista oli sisältäkin lähes pelkkää Aalto-designia, mutta useimmista kodeista löytyi vähintään pari Aaltojen tai Artekin huonekalua, lamppua tai maljakkoa. 

Alueen suurimmat, keskijohdolle eli insinööreille tarkoitetut asunnot meren rannalle rakennetussa Rantala-nimisessä rivitalossa olivat olleet avoinna vain lauantaina, joten ne jäivät meiltä - etenkin Ukin harmiksi - näkemättä. Mutta me näimme paljon muuta kaunista, mielenkiintoista ja mieleenpainuvaa. 

Erityisesti ihastuin - muun muassa :) kerrostalojen aaltomaisiin portaikkoihin, kaksioiden leveisiin parvekkeisiin ja niiden klinkkerilattioihin, joihinkin erikoisiin wc-ratkaisuihin, eräiden minikeittiöiden alkuperäisiin kaapistoihin, täyspuisiin lakattuihin välioviin ja harvoihin säilyneisiin ritiläikkunalautoihin. Ja lukuisiin aaltomaisiin kaiteisiin ja ritilöihin sekä yleensäkin asuntojen valoisuuteen ja rakennusten epäsymmetriaan. 

Sunilassa ollaan nyt aallon harjalla :) Ensi vuonna tavataan, sillä kaikkea en jaksanut omaksua yhdellä kerralla…

Kaksion pikkuruiseen vessaan oli jätetty vain pönttö ja suihku, 

ja pesuallas oli siirretty olohuoneen puolelle makuuhuoneen eteen.

Kaksiossa olohuoneen ja keittiön levyinen parveke - jee :)

Pikkukeittiössä oli ikkuna ja alkuperäiset kaapit - keltaiseksi maalattuna.

Japanilaisuutta Alvar Aallon ”mehiläispesän” ja Eero Aarnion pallotuolin seurana. 

Osassa rivitaloasunnoista Aalto oli tyypilliseen tapaansa jättänyt kattorakenteita näkyviin.

Kerrostalojen portaikoissa oli tuttua Aaltoa :)

Tupatyyliäkin löytyi…

Tämä kaksikerroksisen rivitalon portaikko vei sydämeni…

Pienissäkin asunnoissa oli ihanan iso parveke:) 

Sunila pelastettu?

Viikonloppuna kävin Kotkassa, jossa Sunilan asuinalueella 16 yksityiskotia oli avannut ovensa yleisölle. Asunnot on suunniteltu ja rakennettu vuosina 1936-1954 ja tarkoitettu samoihin aikoihin valmistuneen Sunilan selluloosatehtaan työntekijöille ja heidän perheilleen.

Suunnittelijoiksi oli saatu tuolloin kolmekymppiset arkkitehdit Aino (1894-1949) ja Alvar (1898-1976) Aalto, ja Sunilasta tulikin Aallon laajin toteutunut projekti: Tehdasalueen lisäksi kahdeksan pienkerrostaloa ja neljä rivitaloa, joissa oli yhteensä noin 400 asuntoa, sekä yksi yli 400 neliön erillistalo tehtaanjohtajalle. Parhaimmillaan alueella asui lähes 1200 ihmistä ja sieltä löytyi mm. saunat, pesulat, koulut, klubit, lääkärit, posti ja palokunta.

Vuosikymmeniä kaikki asunnot olivat sellutehtaan omistuksessa ja työsuhteen loppuessa työntekijä joutui perheineen muuttamaan pois alueelta. Vasta 1980-luvulla tehdas myi asunnot asukkaille, yksityisille sijoittajille ja kaupungille. Joitakin vuosia tätä ennen alueella oli kuitenkin alkanut jo mennä huonosti - asunnot olivat alkaneet rappeutua ja alueen arvostus alkanut laskea.

Tämän vuosisadan alussa perustettiin Pro Sunila ry -niminen yhdistys pelastamaan Sunilan asuinaluetta. Yhdistyksen tavoitteena on mm. lisätä alueen arvostusta, edistää Alvar Aallon toimiston suunnittelemien parinkymmenen rakennuksen kunnostamista ja dokumentoida alueen historiaa. Ja lisätä alueen tunnettavuutta järjestämällä mm. Sunilan Aalto-kotien avoimien ovien viikonloppuja, mikä tänä vuonna toteutettiin kolmatta kertaa. 

Sunilan Aalto-kodit 2025 oli mielenkiintoinen ja hyvin järjestetty tapahtuma. Sisäänpääsy koteihin maksoi aikuiselta 25 euroa ja halukkaille oli järjestetty opastettuja kierroksia. Ukin kanssa kiertelimme ilman opastusta ja nautimme - tihkusateesta huolimatta :) 

Lähes jokaisessa kodissa oli paikalla kodin asukkaita, jotka kertoivat innostuneesti kotinsa historiasta ja kunnostuksesta. Miten he olivat saaneet käsiinsä Aallon alkuperäisiä pohjapiirroksia, löytäneet Sunilan vinteiltä puuttuvia kaapin ovia, etsineet lattiaan sopivaa, alkuperäistä muistuttavaa linoleumia ja rapsuttaneet maalikerroksia löytääkseen alkuperäiset maalipinnat. 

Pro Sunila on tehnyt ja tekee upeaa työtä. Väljästi ja puistomaisesti 1930-luvulla rakennettu metsälähiö on alkanut elää uudelleen. Kutsuvana ja ilmeisen yhteisöllisenä - ulkopuolinenkin viihtyi :)

Kolmekerroksinen rivitalo eli ns. terassitalo, 

jonka alimmassa kerroksessa oli yksiöitä omalla terassilla ja

 2. - 3. kerroksen kaksioissa oli kussakin oma sisäänkäynti ja oma parveke.

Alimman kerroksen kaksi rinnakkaista yksiötä oli yhdistetty yhdeksi isommaksi asunnoksi,

mutta säilytetty kaksi ulko-ovea :)

Sunilan juurikasvi- ja perunapalstat 1930-luvulta.

Tarinoiden lehto

Viime sunnuntaina olin kuuntelemassa Salon taidemuseossa järjestettyä ilmaista keskustelua, jossa kerrottiin Turun yliopiston tutkimushankkeesta, joka selvittää Kemiönsaarella olevaa Sagalundin museomiljöötä ja sen kulttuurihistoriaa. Hanke yhdistää tieteellistä tutkimusta ja taiteellista työskentelyä ja sen nimi on Tarinoiden lehto - Sagalund. Kotimuseo, ympäristö ja elämänkerronnallinen aika. 

Tilaisuus kiinnosti minua, koska aihe liippaa läheltä omaa innostustani kotimuseoihin - tosin Sagalund ja sen Villa Sagalund ovat olleet minulle tuntemattomia. Kiinnostustani lisäsi se, että hankkeessa on mukana tutkija, FT Katja Weiland-Särmälä, jonka vanhoja taidejuttuja luen edelleen innostuneena netistä (täällä), sekä kuvataiteilija Erika Adamsson, jonka yksityisnäyttelyyn olin juuri ihastunut (täällä). 

Katjan ja Erikan lisäksi tilaisuudessa puhuivat Sagalund-hankkeen johtaja kulttuurihistorian ja elämänkerronnan dosentti Maarir Leskelä-Kärki ja tutkijatohtori Karolina Sjö. Yllä on muuten jälkimmäisen muotokuva - Katse menneisyyteen - Erika Adamssonin maalaamana - muorokuva, joka myös oli esillä Salon taidemuseon Paikan henki -näyttelyssä (täällä). 

Erikan näyttelyssä oli myös Villa Sagalundista ja maalauksia huvilan entisistä asukkaista Adele Wemanista (1844-1936) ja Nils Oskar Janssonista (1862-1927), jotka olivat paikallisia, eläkeikäisiä kansakoulunopettajia. Esimerkiksi Erikan kookkaassa Valaistuneet-nimisessä maalauksessa Nils Oskar keskustelee entisen oppilaansa/ystävänsä (?) kanssa. Ja ikkunalaudalla näkyy Kemiönsaarella syntyneen Amos Anderssonin (1878-1961) valokuva (täällä). Liekö hänkin ollut aikoinaan Adelen tai Nils Oskarin oppilaita… Kemiösaarella oleva Sagalund on tänään auki viimeistä päivää, mutta ensi kesänä museoalue ja etenkin Villa Sagalundin kotimuseo on ehdottomasti ohjelmassani. 

Minä jatkan - Tarinoiden lehto -hankkeen tapaan - tutustumista siihen, miten eletty elämä tallentuu kotimuseoissa ja miten siitä tulee osa kulttuurista muistamme. Tosin jälkimmäinen juttu on enemmän asiantuntijoiden kuin museorotan :) vastuulla…

Erika Adamsson: Valaistuneet, 2024

Golden Dust -taulussa vuodelta 2018 on Erikan silmin ikuistettu

Turussa olevan Ett hem -museon upea kullanvärinen sali (täällä).

Kuvia olohuoneesta

Erika Adamssonin vuonna 2025 maalaamia muotokuvia Salon taidemuseossa.

Salon taidemuseon Paikan henki -näyttelyssä (täällä) oli esillä useita Erika Adamssonin maalauksia, joista tunnisti Viljo ja Aune Hurmeen ja heidän museoidun kotinsa Muurlassa (täällä).

Jollain oudolla tavalla minua kiehtoo, kun taiteilijat tuovat teoksissaan esille jotain juttuja ja asioita, joita voin itse todentaa silmilläni ja myös tallentaa valokuviin. Tämä outouteni näkyy tavallaan myös siinä, miten hullaannun taiteilijoiden omakuvista ja miten rakastan seurata, kuinka taiteilija teoksissaan toistaa jotain tiettyä yksityiskohtaa tai jotain suurempaa ideaa. Taikka miten jännää on verrata, miten eri taiteilijat kuvaavat samoja asioita, näkymiä tai ihmisiä…

Tätä kaikkea sain tutkia matkatessani Erika Adamssonin jalanjäljillä Salon keskustassa olevasta taidemuseosta Hurmeen kotimuseoon Muurlaan. Ja tykkäsin :)

Valokuva Aunesta ja Viljosta Muurlan kotinsa olohuoneessa vuonna 1946

Oma valokuvani kotimuseon olohuoneesta elokuussa 2025.

Erika Adamsson: Ateljeekoti II, 2021

Hurmeen huvilalla

Viikonloppuna osallistuin opastetulle kierrokselle taidemaalari Viljo Hurmeen (1893-1987) kotimuseossa. Salon Muurlassa Ylisjärven rannalla oleva museokoti on ollut jo vuosia auki kesäsunnuntaisin. Lähistöllä asuneeseen maanviljelijäperheeseen syntynyt taiteilija suunnitteli ja rakennutti vaalean funkkismaisen kivihuvilan itselleen ja vaimolleen Aunelle vuonna 1946. 

Viljo ja Aune asuivat ja työskentelivät talossa kuolemaansa asti. Aunen aloitteesta lapseton pariskunta perusti jo eläessään vuonna 1982 Viljo Hurmeen nimeä kantavan säätiön, jolle he testamenttasivat Viljon sadat maalaukset ja myös kotitalonsa irtaimistoineen. Osa säätiön omistuksessa olevista maalauksista eli noin 500 työtä on nykyään tallennettu Salon taidemuseon kokoelmiin.

Aunen kuoltua kymmenen vuotta miehensä jälkeen pariskunnan toive toteutui ja säätiön omistukseen päätynyt taiteilijakoti avattiin yleisölle vuonna 1997. Koti on pyritty säilyttämään mahdollisimman pitkälle alkuperäisenä, ja asunto onkin täynnä isännän ja taiteilijaystävien taideteoksia sekä käsistään kätevän Viljon monenlaisia käyttö- ja koriste-esineitä. Ja siroja 1940- ja 1950-luvun huonekaluja sekä mm. mielenkiintoinen Electroluxin astianpesukone 1960-luvulta. 

Nykyään museotoiminnan lisäksi koti ja etenkin yläkerrassa oleva ateljeehuone toimii ajoittan taiteilijoiden työ- ja näyttelytilana ja väliin myös pidempiaikaisena residenssinä. Turkulainen kuvataiteilija Erika Adamsson, jonka teoksiin ihastuin pari viikkoa sitten Salon taidemuseossa (täällä), sai asua ja työskentellä yhden kesän 2000-luvun alussa Hurmeen museoidussa kodissa. 

Tänä aikana Adamsson kertoo kiinnostuneensa ja innostuneensa museoitujen kotien tunnelmasta, mikä edelleen näkyy ihanasti hänen taiteessaan. Eli kotimuseoihin hurahtaneita on muitakin kuin tämä matkustava mummi :) 

Ruokasalissa oli yksi lukuisista Viljo Hurmeen maalaamista muotokuvista vaimostaan.

Aune on ikuistettu vuonna 1952 - mekossa, joka edelleen lepää kotimuseon makuuhuoneessa.

Viljo Hurme työskemteli ahkerasti kuolemaan asti - ”taulu päivässä”, kuten hän itse sanoi.

Tämän Paimenia kedolla -teoksen hän viimeisteli neljä päivää ennen kuolemaansa 1987.

Elokuuta eletään…

Helteinen keskikesä on vaihtunut viileäksi loppukesäksi.

Edelleen aurinko pilkistää pilvien välistä, ja kaunista riittää sadekuuroista huolimatta :)

Pettymys puistossa

Ihastuttuani Ett hem -museoon Turun keskustassa (täällä) ja Erika Adamssonin maalauksiin Salon taidemuseossa (täällä) odotin innolla käyntiä Tuomiokirkonpuistossa, jonne kesän ajaksi oli pystytetty näyttely kyseisen museon ja ko taiteilijan ympärille. Näyttely, jossa museon ja Adamssonin lisäksi kolmantena osapuolena - ellei peräti koko näyttelyn moottorina - oli toiminut turkulainen valokuvataiteilija Vesa Aaltonen. 

Kyseessä oli Adamsson & Aaltonen: Visits Ett Hem -niminen ”valokuvanäyttely”. Se koostui puistoon ripustetuista suurista kangasvedoksista, jotka Aaltonen oli työstänyt valokuvista, joita hän oli kuvannut Ett hem -museon sisänäkymistä ja Erika Adamssonin maalauksista. 

Idea oli ihana ja yksittäiset läpikuultavat kangasvedokset kiehtovia. Mutta - ja iso mutta - kokonaisuutena näyttely ei mielestäni toiminut. Ensinnä puisto oli - ilmeisesti alkoholitarjoilun takia - aidattu epämääräisillä aidoilla ja puiston vieressä oli vielä liuta kulkua ja näkymää häiritseviä työmaaparakkeja. Puistoon ja näyttelyyn oli - ainakin kirkon puolelta - hankala päästä. Se ei ollut helposti ”ohikäveltävissä”, mikä ymmärtääkseni oli alunperin ollut tarkoitus…

Toisekseen ainakin maanantai-iltapäivänä puistossa oli kasapäin ja sikin sokin tyhjiä tuoleja ja pöytiä, outoja nurmikolle levitettyjä pressuja, puutynnyreitä ja isoja roskiksia. Vähän kuin olisi kävellyt hylätyn ravintola-alueen takapihalla. 

Itsessään Tuomiokirkonpuisto on kaunis ja upealla paikalla. Täynnä vanhoja lehtipuita, keskiaikaisen kivikirkon ja Aurajoen välissä. Sellaisenaan - luonnollisena - puisto olisi ollut oiva paikka ko näyttelylle. Mutta nyt puisto oli lähinnä kaljakapakka ilman ihmisiä. Jos puistossa ja pöydissä olisi ollut ihmisiä, puisto valokuvavedoksineen olisi ehkä näyttänyt ja tuntunut erilaiselta. Valoisammalta, elävämmältä ja kutsuvammalta :) Mutta aidattuna, lähes tyhjänä ja vähän rähjäisenä sekä kirkkopuisto että valokuvanäyttely olivat pettymys. 

Ehkä onneksi, mutta kokemukseni ei oikein välity ottamistani valokuvista…

Tarinaa tauluista

Rickhard Hall: Helene Jacobssonin muotokuva, 1910

Hugo Backmansson: Alfred Jacobssonin muotokuva, 1922

Ett hem -kotimuseossa Turun keskustassa (täällä) oli useita tauluja perheen vanhemmista Helene (1854-1928) ja Alfred (1841-1931) Jacobssonista. Emännän pukeutumishuoneessa eli buduaarissa olevan sohvan yläpuolella oli rento muotokuva 56-vuotiaasta Helenestä ja sen vieressä 81-vuotiaan Alfredin lähes sotilaallinen muotokuva. 

Etenkin muotokuvamaalarina tunnettu suomalainen Richard Hall (1868-1942) syntyi Porissa, mutta opiskeli ja asui pitkiä aikoja Ruotsissa ja Ranskassa, kunnes vuonna 1915 muutti pysyvästi Argentiinaan saaden myös maan kansalaisuuden. Hallin ainoa yksityisnäyttely Suomessa oli Helsingissä vuonna 1909, ja saattaa olla, että tässä yhteydessä hän myös maalasi muotokuvan Helene Jacobssonista. Muotokuvassa Helene istuu samalla sohvalla, jonka yläpuolelle maalaus oli ripustettu niin museossa kuin myös Jacobssonien alkuperäisessä kodissa Hämeenkadulla :)

Paimiossa syntynyt Hugo Backmansson (1860-1953) oli sekä taidemaalari että upseeri ja työskenteli vuosia pääasiassa sotamaalarina Venäjällä. Vallankumouksen jälkeen 1917 Backmansson palasi lopullisesti Suomeen, missä hän oli haluttu muotokuvamaalari. Tällöin myös yli 80-vuotias Alfred halusi vielä kerran istua taiteilijan mallina. 

Vanhempien makuuhuoneessa oli perheen kahden tyttären muotokuvat - molemmat Elin Danielson-Gambonin (1861-1919) maalaamia. Alfredilla ja Helenellä ei ollut yhteisiä biologisia lapsia, mutta 1879 syntynyt Walborg ja 12 vuotta myöhemmin syntynyt Kerstin olivat ”omia lapsia”. Walburg Jacobssonin (1879-1974) biologinen isä oli Alfredin pikkuveli Edmund Jacobsson (1845-1931) ja Kerstin Jacobsson (1891-1963) oli adoptoitu vauvaikäisenä Tukholmasta.

Mielenkiintoisia tarinoita riittäisi niin muotokuvien malleista kuin maalareista. Jos taidemaalari Elin Danielson-Gamboni kiinnostaa, niin hänen elämästään löytyy lyhyt yhteenveto Ilta-Sanomissa olleesta Eeva-Kaarina Kolsin artikkelista vuodelta 2021 (täällä).

Walborg Jacobssonin (11v) muotokuva vuodelta 1890

Kerstin Jacobssonin ajoittamaton muotokuva 

Helene, Walburg, Alfred ja Kerstin Jacobsson 

Ett hem i Åbo

Turun tuomiokirkon kupeessa Piispankadulla oleva kotimuseo Ett hem hurmaa - jokaisen, uskoisin :) Kaksisataa vuotta vanhaan, yksikerroksiseen puutaloon on sisustettu Alfred ja Helene Jacobssonin sekä heidän kahden tyttärensä porvariskoti. Koti, joka perheen elinaikana sijaitsi kaksi kertaa suuremmassa kivitalossa Hämeenkadulla ja jonne 36-vuotias vastavihitty Alfred muutti 23-vuotiaan tuoreen vaimonsa Helenen kanssa vuonna 1877 ja jossa he asuivat yli 50 vuotta, kuolemaansa asti.

Puutavara-alan liikemiehenä vaurastunut Alfred ja varakkaaseen perheeseen syntynyt Helene olivat laatineet yhteisen testamentin. Sen perusteella Hämeenkatu 30:ssa sijaitseva kotitalo irtaimistoineen ja taidekokoelmineen lahjoitettiin heidän kuolemansa jälkeen Åbo Akademin säätiölle ja koko koti  ”säilytettäisiin vastaisuudessakin muuttumattomana Ett hem -nimisenä museona”. Näin tehtiin, ja Ett hem avattiin yleisölle vuonna 1932.

Ajatuksen kotinsa lahjoittamisesta museoksi Jacobssonien uskotaan saaneen Helenen ruotsalaiselta ystävältä Wilhelmina von Hallwylilta (1844-1930), joka miehensä kanssa oli 1921 laatinut samanlaisen testamentin. Testamentin, jonka seurauksena Tukholman keskustassa oleva yksityispalatsi avattiin vuonna 1938 Hallwylin taidemuseona.

Toisen maailmansodan alkaessa 1939 Ett hem -museo jouduttiin sulkemaan, ja sodan päätyttyä Hämeenkadun rakennus todettiin niin huonokuntoiseksi, että se määrättiin purettavaksi. Museon irtaimisto ja lukuisat taideteokset oli osin jo ennen sotaa sijoitettu joko muihin turkulaisiin museoihin tai varastotiloihin. 

Åbo Academin säätiö alkoi 1950-luvun lopulla harkita, että yksi sen omistamista Piispankadun kiinteistöistä kunnostettaisiin Ett hem -museon käyttöön. Museoksi valikoitui Turun palon jälkeen 1831 rakennettu tilava puutalo, jonka huonejako muistutti Jacobssonin entisen kotitalon kakkoskerrosta, jossa oli mm. isännän ja emännän huoneet, yhteinen makuuhuone sekä ruokailu- ja edustustilat. Uuteen museotaloon saatiinkin mukavasti sijoitettua iso osa entisessä kodissa Hämeenkadulla olleita huonekaluryhmiä, koriste-esineitä, käsitöitä ja taideteoksia, ja vieläpä pitkälti alkuperäistä sisustusta vastaavassa järjestyksessä. Uusi Ett hem -museo avattiin yleisölle vuonna 1965. 

Piispankadun kotimuseo kertoo vauraasta ja yltäkylläisestä elämästä 1800- ja 1900-lukujen vaihteen Turussa. Hyväosaisen, ruotsinkielisen perheen tarinaa kaupungista, jossa tuolloin oli 30 000 asukasta ja josta tuhoisan tulipalon jälkeen oli tulossa merkittävä rautatieliikenteen ja teollisuuden keskus.

Ett hem i Åbo - Yks koti Turus.

Salin seinällä oli Albert Edelfeltin (1854-1905) Kesäiltana vuodelta 1883, 

joka oli maalattu Alfred Jacobssonin tilauksesta Haikossa.

Veneen perässä istuvan punatukkaisen tytön mallina oli ollut

taiteilijan 14-vuotias sisko Bertha Edelfelt (1869-1934).

Helene Schjerfbeck (1862-1946): Omakuva, 1878

Lyijykynäpiirros, joka on 16-vuotiaan taiteilijan ensimmäinen tunnettu omakuva.

Akseli Gallen-Kallelan (1865-1930) Jean Sibeliuksen ajoittamaton muotokuva.

Helene Jacobssonin kirjailema tulisuoja.

Emännän huoneessa oli alkuperäinen beigekuvioinen kokolattiamatto,

joka oli osin suojattu viinipunaisilla kävelymatoilla. 

Huoneessa oli säilynyt myös alkuperäiset kuvioidut kangasverhot.

 Isännän työhuoneessa oli Felix Nylundin (1878-1940) tekemä marmorinen rintakuva 

nuoresta, alle nelikymppisestä Adolfista vuodelta 1914.

Sohva ja tuolit ovat perimätiedon mukaan kuuluneet Aurora Karamzinille ja 

saattaneet kuulua Hakasalmen huvilan (täällä) hävinneeseen sisustukseen.