Rajojen rikkojia

Kävin taas Ateneumin taidemuseossa - ja taas ihastuin. Maaliskuun alussa museossa avattiin Rajojen rikkojat -niminen näyttely, jossa on esillä 1800-luvulla eläneiden naistaiteilijoiden teoksia Suomen lisäksi muista Pohjoismaista sekä Baltiasta, Puolasta ja Saksasta. Kaikkia näyttelyyn valittuja naisia yhdistää myös se, että he ovat opiskelleet ja/tai työskennelleet Saksassa, minkä takia näyttelyn alaotsikko onkin 1800-luvun matkustavat naistaiteilijat.

Ateneumin 3. kerroksen kapeassa yhdyskäytävässä oli puhutteleva aikajana naisten oikeuksista Suomessa. Hätkähdin, kun taas tajusin, että me naiset saimme äänioikeuden (vasta) vuonna 1906 eli kun lähes satavuotiaaksi elänyt Alma-mummoni oli jo 16-vuotias oppikoululainen Kotkassa (täällä). Ja kuitenkin suomalaisnaiset saivat oikeuden ensimmäisenä Euroopassa. Hätkähdytti myös tajuta, että Sveitsi antoi naisille äänioikeuden vasta vuonna 1971 eli samana vuonna kun minä pääsin ylioppilaaksi :)

Aikajanasta luin myös, että vuonna 1901 suomalaiset naiset saivat oikeuden suorittaa ylioppilastutkinto ja opiskella yliopistossa. Ja että vasta tästä lähes 30 vuoden kuluttua he saivat samat oikeudet lapsiin ja omaisuuteen kuin suomalaismiehet. 

Mutta Suomen Taideyhdistyksen piirustuskouluun naisopiskelijoita hyväksyttiin koulun perustamisesta eli vuodesta 1848 alkaen :) Tosin koulu tarjosi oppilailleen vain alkeisopetusta, joten syvällisempää koulutusta varten niin mies- kuin naispuolisten taideopiskelijoiden piti matkustaa ulkomaille. Tosin useimmat Euroopan taideakatemiat hyväksyivät opiskelijoiksi naisia vasta 1900-luvulla, joten ulkomailla suomalaisnaiset joutuivat pääosin opiskelemaan miespuolisten kollegoidensa yksityisopetuksessa.Tosin jo 1860-luvulla eurooppalaisiin taidekaupunkeihin alettiin perustaa erityisiä ainoastaan naisille tarkoitettuja taidekouluja. 

Naistaiteilijoiden opiskelua rajoitti monet muutkin esteet. Ensinnä valtaosa naisopiskelijoista tuli säätyläiskodeista, sillä opiskelu vaati rahaa - kotoa, mesenaateilta ja/tai myöhemmin taideyhdistysten myöntäminä matka-apurahoina. Toisekseen naisten ei ollut sopivaa matkustaa yksin, joten tämäkin asia vaati erityisjärjestelyjä. Ja kolmanneksi naistaiteilijoiden oli miehiä vaikeampaa saada hyviäkään teoksiaan esille näyttelyissä tai myydyksi.

Ateneumin näyttelyssä minua kiinnosti tutustua etenkin suomalaisten naistaiteilijoiden teoksiin - ja vähän myös heidän elämäänsä. He olivat syntyneet 1820-1840 -luvuilla ja olleet tuottoisimmillaan 20-40 -vuotiaina eli 1860-1880 -luvuilla.

Ihastelin mm. nuorena kuolleen Victorine Nordenswanin (1838-1872) alle 30-vuotiaana maalaaman Surevia naisia Kristuksen haudalla -öljymaalauksen naisten tunnetta välittäviä kasvoja. Sekä Victoria Åbergin (1824-1892) ja Fanny Churbergin (1845-1892) hienoja maisema- ja luontotauluja sekä Alexandra Frosterus-Såltinin (1837-1916) lapsiaiheista Pikku suruja -taulua. Frosterus-Såltin oli ainoa näyttelyn suomalaisista taiteilijoista, joka oli minulle aiemmin tuttu, sillä oli nähnyt yhden hänen lukuisista alttaritauluistaan Karjalohjan kirkossa (täällä ja täällä).

Näyttelyssä oli myös joitakin 1800-luvun naispuolisten kuvanveistäjien teoksia. Jos naistaidemaalarien tie ammattitaiteilijaksi oli kivinen ja vaati rajojen rikkomista, niin naiskuvanveistäjillä tie oli vieläkin karikkoisempi: Naisten oli lähes mahdoton saada akateemista koulutusta kuvanveistossa tai työtilauksia - niin kotimaassa kuin ulkomaillakin.

Esimerkkinä voidaan pitää Vaanilan kartanossa Lohjalla varatuomarin tyttärenä syntynyttä ja Suomen ensimmäisenä naiskuvanveistäjänä pidettyä Alina Forsmania (1845-1899), joka kuoli 54-vuotiaana Berliinissä köyhänä ja lähes unohdettuna. Tästä huolimatta hänen kerrotaan todenneen: ”En vaihtaisi kaikkeen maailman hyvään köyhyyden vahvasti maustamaa elämääni.”

Kaikki ammattiin opiskelevat naiset olivat 1800-luvulla todellisia rajojen rikkojia. Ateneumissa voi tehdä kiinnostavan tutustumisretken taiteilijan ammattiin valmistuvien nuorten naisten elämään - ja tutustua heidän upeisiin saavutuksiinsa.

Victorine Nordenswan: Surevia naisia Kristuksen haudalla, 1868

Alexandra Froterus-Såltin: Pikku suruja, 1864

Fanny Churberg: Metsänsisusta, 1876

Fanny Churberg: Talvimaisema, auringon mailleen mentyä, 1880

Aline Forsman: Kuvanveistäjä Walter Runeberg, 1875

Victoria Åberg: Kuutamomaisema, 1872

Turku tutummaksi

Kirsikankukkia ja taustalla Pehr Kalmin tammi :)

Kävelin torstaina Turussa minulle vieraammilla seuduilla - Tuomiokirkon ”takana”, Aurajokea myötäilevän Piispankadun ympäristössä. Päädyin sinne, kun ajoin autolla Tuomiokirkkosillalla ja näin Aurajoen molemmin puolin täydessä kukassa olevia kirsikkapuita, ja päätin pysähtyä katsomaan tuota kukkaloistoa lähempää. 

Pysäköin auton läheiselle Kerttulintielle. Sibelius-museon (täällä) kohdalla huomasin, että museota ympäröi kaunis puistopuutarha, joten kävelin sen läpi kohti joenrannan kirsikkapuita. Puistossa ihastelin rakastamiani keltavuokkoja ja valtavaa vanhaa tammea. Kyseessä oli ”Pehr Kalmin tammi”, jonka alkuperää selvittäessäni sain tietää taas hieman lisää Turun historiasta :)

Puutarha-alue, johon Sibelius-museo rakennettiin 1960-luvun lopussa, oli 1700-luvulla ollut Turun Akatemian kasvitieteellinen puutarha. Puutarhan syntyyn vaikutti ratkaisevasti Akatemian silloisena taloustieteen professorina toiminut Pehr Kalm (1716-1779). Kalm oli aikansa monitoimimies, sillä professorin homman lisäksi hän oli ansioitunut kasvitieteilijä ja tutkimusmatkailija sekä toimi parikymmentä vuotta myös Maarian seurakunnan (täällä) kirkkoherrana. 

Kuuluisan kasvitieteilijän Carl von Linnen (1707-1778) oppilaana ja myöhemmin myös ystävänä Kalm teki pitkiä tutkimusmatkoja mm. Pohjois-Amerikkaan. Yksi matkojen tavoitteista oli löytää uusia viljely- ja hyötykasveja, joita voisi kasvattaa myös Ruotsi-Suomessa ja jotka saattaisivat jopa parantaa kansan taloutta. 

Alunperin Akatemian puutarha perustettiin juuri tähän tarkoitukseen eli ”tutkimuspuutarhaksi”. Puutarhan suunnitteli toinen Akatemian professori - lääketieteen professori Johan Leche (1704-1764) - joka kollegansa tavoin oli hurahtanut kasvien tutkimiseen ja kasvattamiseen - ja tämän lisäksi myös meteorologiaan :) 

Kasvitieteellinen puutarha tuhoutui Turun palossa vuonna 1827, lukuunottamatta yhtä isoa tammea. Kyseinen ”Pehr Kalmin tammi” kasvaa edelleen Sibelius-museon vieressä Aurajoen rannassa ja on nyt lähes 300 vuotta vanha. 

Turun palon jälkeen Akatemia eli Yliopisto siirtyi Turusta Helsinkiin ja sen uusi kasvitieteellinen puutarha perustettiin Kaisaniemeen vuonna 1829. Turku sai uuden kasvitieteellisen puutarhan vasta vuonna 1924, kun kaupunkiin perustettiin uusi suomenkielinen Turun yliopisto. Alkuun puutarha toimi entisen Iso-Heikkilän tilan mailla, mistä vuonna 1956 se siirtyi nykyiselle paikalleen Ruissaloon. 

Vanhan ja suuren tammen katveesta löysin Sibelius-museon ja keltavuokkojen lisäksi mukavan oloisen ja kutsuvan ravintola Gräddan. Se toimii vuonna 1832 rakennetussa isossa puutalossa, ja on auki päivisin arkilounaiden ja sunnuntaibrunssien aikaan. Etenkin ravintolan iso terassi aivan Aurajoen rannassa vaikutti erittäin kutsuvalta - kesäterassi parhaimmillaan. Tänne haluan palata :)

Professori Pehr Kalm oli puutarhainnostuksineen ja hyötykasvitutkimuksineen eräänlainen edelläkävijä, sillä vasta hänen ja Akatemian puutarhan vanavedessä puutarhakulttuuri ja hyötykasvien viljely alkoivat levitä myös köyhään Suomeen. 

Keltavuokkojen takana häämöttää joenrannassa oleva ravintola Grädda. 

Sibelius-museon kyljessä oli myös upea ”riippakoivu” täynnä paksuja ja pitkiä urpuja. 

Kevättä Merimaskussa

Kevät keikkuu Tyttärien Tilalla Merimaskussa, kuten muuallakin Suomessa. Runsas viikko sitten oli huippuhelteet ja perjantaiaamulla maa oli lumen peitossa. Päivisin aurinko paistaa, mutta tuuli on vielä kylmää. Toppatakki ja kuorihousut ovat olleet tarpeen.

Leskenlehdet ja voikukat kukkivat yhtäaikaa, samoin sinililjat ja pikkutalviot, mikä johtunee aiemmasta lämpöaallosta. Useat muutkin kevään ja alkukesän kukat ja puut pistävät nyt parastaan. Upeaa ja kaunista aikaa :)

Kävelyretkillä Tyttärien Tilan ympäristössä olen nähnyt monenlaisia jänniä kasveja, useita myös minulle vieraita lajeja. Jännin tuttavuus on ollut läheisessä vanhassa pihassa kasvanut havupuu, jonka lähes jokaisen neulasen pää oli lilanpunainen, ikäänkuin kukka. Olenkin alkanut pikkuhiljaa pitää yhä enemmän erilaisista havupuista :) 

Jopa kaupunkiluonnosta löytyy jatkuvasti uutta ja mielenkiintoista. Uteliaisuus - se on se, mikä pitää mummin liikkeessä - ja mielen virkeänä :)

”Keijunsiipipuu”

Joku ”erikoishavu”, joka oli täynnä pikkuisia punaisia ”kukkia”. Äärest upea :)

Törmäsin myös valkoiseen pikkutalvioon, jota olen nähnyt harvemmin.

Loven luona

Olen viikonlopun Merimaskussa vahtimassa Lontoontytön kissaa, kun hän on ulkomailla hyvän ystävänsä häissä. Vitivalkoinen Love on mukava ja leikkisä sisäkissa - ihmisrakas ja hyväkäytöksinen sekä kova kehräämään. Valloittava uusi tuttavuus :) 

Kissan huollon ohella nautin saariston keväästä ja teen Tyttärien Tilan piha- ja puutarhahommia, ja nehän eivät koskaan lopu :) Suunnitelmissani on tänään istuttaa Tilan kahvilan taakse pari uutta rodoa ja siistiä - ehkä vähän vesoa - Lontoontytön taloa ympäröivää kallioluontoa. Muun muassa…

Harro ihan pihallla

Harro Koskinen: Ihan pihalla

Salon taidemuseossa on viimeisiä päiviä turkulaisen kuvataiteilija Harro Koskisen valokuvia, joissa hän on kuvsnnut perheensä elämää pienessä Porsskärin saaressa Ahvenanmaan itäisessä saaristossa 30 vuoden ajalta alkaen 1980-luvulta. Kyseessä on vuonna 1945 syntyneen Koskisen 80-vuotisjuhlanäyttely nimeltään Aika saaressa.

Harro Koskinen tunnetaan valokuvia paremmin yhteiskuntakriittisistä teoksistaan, joita hän teki etenkin 1960- ja 1970-luvuilla. Tuolloin julkisuutta sai mm. Sikamessias-niminen teos, josta taiteilija sai sakkotuomioon johtavan jumalanpilkkasyytteen. Tämä underground-kausi on kuitenkin vain pieni osa Koskisen laajasta tuotannosta, ja nykyään myös Sikamessias kuuluu nykytaiteen museon Kiasman kokoelmiin. 

Salon näyttelyn valokuvat olivat suurennettuja digitaalisia vedoksia alumiinille ja taiteilijan yksityisomistuksessa, eikä niissä ollut mainittu vuosilukuja. Kaikissa neljässä näyttelysalissa oli valokuvia vanhan saariasunnon sisältä ja villiintyneestä pihapiiristä sekä vanhoista purjeveneistä ja ympäröivästä merestä.

Samalla kun Koskinen oli perheineen asunut saaressa he olivat vuosien ajan kunnostaneet ja entisöineet pihapiirin vanhoja rakennuksia pyrkien mahdollisimman pitkälle säilyttämään ja dokumentoimaan saariston katoavaa elämäntapaa. Valokuvista huokuukin rauha ja levollisuus. Tosin uskon, että vuodet saaressa ovat olleet työtä, työtä ja työtä - jatkuvaa puurtamista jo pelkästään talon ja tilan ylläpidossa, kunnostamisesta puhumattakaan…

Muni valokuva vanhan talon sisältä toi mieleeni Tyttärien Tilan Merimaskussa, ja etenkin sen pihapiiriin kuuluvan vanhan ns. Pakarintuvan (täällä, täällä ja täällä). Tuvassa on edelleen mm. samanlaiset ”laatikkoon rakennetut” kerrossängyt, jotka näkyivät myös Koskisen valokuvissa :)

Oli taas mukava piipahtaa Salon taidemuseossa, jonka rakennuskin kertoo kaupungin historiaa (täällä). Rauhoittua ja sivistyä kauppareissun lomassa :)

Etenkin tämä valokuva muistuttaa suuresti Tyttärien Tilan ns. Pakarintupaa (täällä ja täällä).

Salon taidemuseo toimii vanhassa veturitallissa.

Sadetta saatiin

Sateisen mökkipääsiäisemme pelasti rantasauna ja palju. Ukin jatkuvalämmitteinen puusauna oli päällä lähes aamusta iltaan. Ja saunan terassilla oleva palju oli puhdistettu ja täytetty edellisenä päivänä. Joten lapsenlapset - lukuunottamatta kymmenkuista nuorimmaista - pulikoivat siinä useita kertoja päivässä. Jatkuvasta sateesta välittämättä - tai ehkä juuri siksi. Ja aikuisetkin tiheästi, tosin osa heistä kävi myös järvessä :)

Mummilta palju ja järvi jäivät väliin, mutta saunan leppoisista löylyistä nautin tänään puolilta päivin, kun viimeisistäkin vieraat olivat lähteneet. Juhlapöydän ja keittiön siivoaminen oli pääosin saatu tehtyä jo sunnuntai-iltana omien tyttärien avustuksella. Kiitos teille rakkaat apurit :)

Iloksemme lähes koko pääsiäissunnuntain suuri - 3-4 cm - ja komea perhonen lepäili ja lämmitteli mökin terassin oven karmilla. En noita perhosia niin tunne, mutta ilmeisesti kyseessä oli joku yöperhonen. Mutta ihmettelemistä siinä riitti…

Mukava pääsiäinen :) Ja myös kevään juhlaruoat onnistuivat suht hyvin. Ja mikä parasta - kaikkea oli sopivasta eli ei jäänyt yli, kuten meillä on monesti tavannut käydä. 

Kolmekiloisesta paististakin oli tänä aamuna enää jäljellä vain luu…

Tuntematon yöperhonen (ilmeisesti) lepuutteli liikkumatta 

toista vuorokautta terassin oven karmilla.

Kiitos Tintille, joka kertoi oikean nimenkin: kirjokehrääjä :) 

Jättipöytä valmiina - kunhan lammaspaisti lisukkeineen ja 

lapset perheineen löytävät vielä paikkansa. 

Kiitos kukista

Seitsenvuotias ojensi pari valkovuokkoa ja leskenlehteä ilahduttamaan mummin pääsiäistä. Pajunkissoja ja sinivuokkoja valokuvasin lankalauantain kävelylenkillä mökin ympäristössä. Ja niitähän voisi pitää vaikka luonnon pääsiäistervehdyksenä…

Kukat - kotona, puutarhassa ja luonnossa - ja niiden kasvun - ja lakastumisen - seuraaminen ja ihmettely tuottavat minulle jatkuvasti iloa. Kiitos teille molemmille - Esikoisen seitsenvuotiaalle ja ihmeellisen luonnon ihmeelliselle Luojalle. 

Iloista ja ihmeellistä pääsiäistä meille kaikille :)

Pääsiäisen odotusta

Mökin lasikkoon kannettiin kaksi lisäpöytää 8-hengen arkipöydän jatkeeksi ja näin saatiin ruokapaikat jokaiselle suurperheemme jäsenelle - 11 aikuiselle ja 7 lapselle. Onnistuin myös löytämään kolme toisiinsa sopivaa keväistä pöytäliinaa Ukin uuden mökin kaapeista, ja kaksi halpaa syöttötuolia Salon kirppiksiltä :)

Kolmekiloinen kinkku on marinoitumassa ja lasten pääsiäismunat täytetty. Sunnuntaiksi on Saloon luvattu sadetta, joten katsotaan, miten munien piilottaminen - ja etsiminen - pihalla onnistuu…

Kaikki alkaa olla osapuilleen valmista suurperheen pääsiäislounasta varten. Nyt vain odotellaan huomisia vieraita - mitä nyt samalla säädetään lammaspaistia, uuniperunoita, fetasalaattia ja paria kasvisvaihtoehtoa. Onneksi porukat auttavat :)

Huomenna on siis tiedossa tuttua vilskettä ja vilinää, joka aina väliin yltyy aikamoiseksi kaaokseksi. Osa porukasta myös yöpyy maanantaihin, joten ilmeisesti talo rauhoittuu vasta tiistaina. Ja silloin siivotaan…

Ruukkuruusu yllätti

Sain viime äitienpäivänä tuiki tavallisen ns. äitienpäiväruusun, joka oli ilmeisesti ostettu jostain Salon seudun K-ruokakaupasta. Yleensä en näistä ruokakaupan ruusuista niin tykkää, mutta tämä yksilö vaikutti alusta asti yllättävän terhakalta ja hyvinvoivalta. 

Kesäkuussa nostin ruusun muoviruukkuineen mökin terassilla olevaan vanhaan saviruukkuun, joka oli puolillaan vanhaa multaa ja roskia. Ja unohdin sinne. Juhannuksen jälkeen huomasin, että pikkukukkainen ruusu oli alkanut suorastaan kukoistaa ja jatkoi runsasta kukkimista koko kesän. Postauksessa olevat nuppurikkaat ja lehtevät valokuvat on otettu viime heinäkuussa.

Syksyllä nostin kukoistavan ruukkuruusun muovi- ja saviruukkuineen lasitetulle, ei-lämmitetylle lasiterassille. Ja  hylkäsin sinne. Palattuani Espanjasta ja tultuani huhtikuun alussa ensi kertaa marraskuun jälkeen Ukin mökille huomasin, että ruukkuruusu oli selvinnyt leudosta talvesta ja iso osa sen oksista oli elossa ja kasvatti lehtisilmuja. Ja olin tosi ilahtunut :):)

Vaihdoin ruusun isompaan ruukkuun ja lisäsin uutta perenna- ja ruusumultaa. Ja nyt jään innoissani odottamaan, jaksaako ihmeruusu kukkia myös ensi kesänä :) 

Ja toivon perheeltä, että he myös tänä vuonna hankkisivat mahdollisen äitienpäiväruusunsa Salon K-kaupasta…

Lämmittämättömässä lasikossa talvehtinut ruukkuruusu puskee uutta lehteä - jee :)

Västäräkistä vähäsen

Kevät kohisee :) Olen saanut nauttia taas monta päivää kotimaan ihanasta keväästä. Paladinhan Tartosta jo viime viikolla, vaikka viimeisen reissupostauksen julkaisinkin vasta eilen. 

Suomessa reissaan edelleen ahkerasti akselilla Helsingin Punavuori - Salon mökki - Naantalin Merimasku. Elämäntapa, josta tykkään, sillä viihdyn kaikissa kolmessa tosi erilaisessa paikassa. 

Punavuoreen minua vetää viihtyisä parvekkeellinen oma pikkukotini, Saloon Ukin seuran lisäksi rauhoittava järvimaisema ja hommailut Ukin ”japanilaistyylisessä” puutarhassa, ja Merimaskussa minua odottaa Opiskelijatytön ja hänen puolisonsa hurmaava 10-kuinen vesseli - puhumattakaan Lontoontytön suloisesta valkoisesta kissanpoikasesta :)

Ja kaikissa kolmessa paikassa kevät etenee nyt kovalla vauhdilla. Punavuoressa olen ihastellut keltaisia krookusryppäitä asuntoni edessä olevassa puistossa. Salon mökillä olen saanut seurata varhain aamusta järvellä uiskentelevaa joutsenpariskuntaa sekä läheisellä niityllä arvokkaasti astelevia kurkia. Tyttärien Tilalla Merimaskussa olen odottanut, virkoavatko vanhat pionit ”väkivaltaisesta” siirrosta. Opiskelijatyttö nimittäin istutti viime kesänä Tilan pihalle toistakymmentä pionia, jotka jo toissa kesänä oli kaivettu turvaan Salon mökiltä Ukin hurjan mökkiremontin alta. Onneksi kaikissa istutuksissa näkyi jo pieniä punertavia alkuja :)

Kaiken kukkuraksi eilen illalla näin Ukin mökin terassilla västäräkin keikuttamassa pyrstöään. Kesä on siis jo ihan ovella…

Hengetön Mooste

Kartanon päärakennuksessa on vuodesta 1919 lähtien toiminut alakoulu,

jossa tällä hetkellä on noin 80 oppilasta.

Olen tykästynyt vanhoihin kartanoihin, ja odotin innoissani Tarton reissuuni (täällä) kuuluvaa vierailua Moosten kartanolla Pölvamaalla Kaakkois-Virossa. Varsinkin kun kartanoaluetta oli netissä kehuttu ainutlaatuiseksi mm. alueella säilyneiden ja kunnostetun lähes 20 sivurakennuksen takia. 

Mutta petyin. Vierailimme kartanon mailla huhtikuisena sunnuntaina, jolloin alueella ei näkynyt ainuttakaan muuta matkailijaa. Komea vanha kartano tyhjine piha- ja puistoalueineen tuntui aavemaiselta, elottomalta ja hengettömältä. Ja rakennuksetkin kumisivat tyhjyyttään…

Mooste-järven rannalla olevan kartanon nykyiset rakennukset on rakennettu runsaat sata vuotta sitten 1900-luvun alussa, jolloin kartanon omisti paroni Eduard Georg von Nolcken (1875 -1941). Tällöin Virossa oli asuin- ja maatalouskäytössä noin 2000 aateliskartanoa, joista 400-500 on enää jäljellä ja näistäkin vain osa on kunnostettu. 

Viron vapaussodan jälkeen 1919 aateliskartanot pakkolunastettiin valtiolle ja Neuvostovallan aikana vuosina 1944-1991 monet näistä toimivat kolhooseina tai sovhooseina. Kolhoosit toimivat periaatteessa osuuskuntina, mutta sovhoosit omisti valtio. Tällöin mm. maanviljelyksestä ansaitut rahat jaettiin kolhooseissa työntekijöiden kesken, mutta sovhooseissa rahat keräsi valtio ja maksoi (mitä maksoi) työntekijöille. Vasta Viron itsenäistyttyä 1991 vanhoja kartanorakennuksia alettiin kunnostaa osin yksityisin ja osin valtiolta ja EU:lta saatavilla rahoilla. Olen myös aiemmin kirjoittanut Viron kartanoista mm. täällä. 

Parasta kartanovierailulla oli vaatimattomassa ruokalassa syöty herkullinen borssikeitto ja paikallinen virolaisopas, joka kertoi kartanon mielenkiintoisesta historiasta. Tajusin mm. ensi kertaa, että 1800-luvulla viinanpoltto oli yksi kartanoiden tärkeimpiä tulonlähteitä. Ja suurin osa Virossa viljellystä perunasta ja viljasta käytettiin tuolloin viinan polttoon, jopa talonpoikien ruokapulan kustannuksella.

Tykkäsin myös katsella - ja valokuvata - upeita kivirakennuksia, jotka olivat taitavasti rakennettu paikallisista luonnonkivistä ja lähistöllä tehdyistä tiiliskivistä. Opas jopa näytti, miten joissakin vanhimmissa tiiliskivissä näkyi selviä sormenjälkiä :) Ja kaikkea tätä oli taiten korjattu 2000-luvulla.

Mutta silti jotain uupui. Oliko se ihmiset ja elämä - en oikein tiedä. Vai oliko se se, että useimmat entisen kartanon rakennukset olivat uusiokäytössä, mikä kouluna, hotellina, ruokalana, juhlasalina, verstaana - ja yhdessä rakennuksessa toimi jopa terveysasema ja yhdessä musiikkikoulu…

Mutta upeita tiloja aatelissuvuilla on aikoinaan ollut - sitä ei käy kieltäminen :)

Kartano lisärakennuksineen oli aikoinaan kokonaan parimetrisen kivimuurin ympäröimä.

Vasemmalla oleva valtava kivinavetta toimii nykyään 500 vieraan juhla- ja konserttisalina.

Oikealla on lähes samankokoinen hevostalli, jossa järjestetään mm. käsityö- ja taidekursseja.

Entisessä päätakennuksessa ja nykyisessä koulussa näkyi vain vähän merkkejä 

rakennuksen aiemmasta elämästä.

Kartanon päärakennus ja osa kunnostetuista lisärakennuksista.

Kartanon entinen viinatehdas on kunnostettu kesäisin auki olevaksi boutique-hotelliksi.

Sinilakit Toomemäellä

Tarton yliopisto (täällä) kasvoi 1800-luvun lopussa, ja Venäjän silloinen keisari Paavali I (1754-1801) lahjoitti yliopistolle lisärakennusmaaksi lähellä olleen, karjan laidunalueena käytetyn mäkisen alueen. Alueen, jossa tuolloin - laiduntavan karjan lisäksi - oli ainoastaan 1200-luvulla rakennetun tuomiokirkon tuhoutuneet rauniot. 

Raunioiden takia mäkeä kutsuttiin ja kutsutaan edelleen nimellä Toomemägi - saksankielisen sanan Domberg (suom. tuomiokirkonmäki) mukaan. Tallinassahan vastaavaa mäkialuetta kutsutaan nimellä Toompea :) 

Nopealla aikataululla Toomemäelle rakennettiin ”yliopiston arkkitehdiksi” kutsutun Johann Wilhelm Krausen (1757-1928) suunnitelmien mukaisesti mm. lääketieteen opetusta varten komea anatomian laitos (Vana anatoonikum) ja tähtitieteen opetuksessa tarvittava observatorio eli tähtitorni. Kumpikin näistä 1805 valmistuneista rakennuksista on edelleen nähtävissä Toomemäellä, vaikka eivät enää olekaan opetuskäytössä. 

Tuomiokirkon raunioille, entisen kirkon kuoriosaan rakennettiin vuonna 1807 samoin Johann Krausen suunnittelema yliopiston kirjasto. Vasta vuonna 1982 kirjasto kokoelmineen muutti uuteen rakennukseen, ja nykyään kauniisti entisöidyissä tiloissa toimii Yliopiston museo.

Lisäksi Krause suunnitteli alkuperäisen puisen Enkelinsillan (Inglidild) - tosin nykyiseen muotoonsa silta rakennettiin vasta Krausen kuoltua vuonna 1836, ja Yliopiston 1. rehtorin Georg Friedrich von Parrotin muistolaattaa kiinnitettiin sillan reunaan vasta vuonna 1913. Sillan nimen - Inglidild - alkuperää ei tarkkaan tiedetä. Sen uskotaan viittaavan joko siltaa ympäröivään englantilaistyyliseen puistoon tai muistolaatassa olevaan kiharapäiseen ja enkelin oloiseen rehtoriin :)

Historian täyttämä ja jalopuita kasva Toomemägi täyttyy edelleen etenkin keväisin ylioppilaista, mutta sekaan mahtuu hyvin niin retkeileviä perheitä kuin meitä uteliaita turisteja…

Tuomiokirkon raunioita, joissa kesäisin järjestetään konsertteja.

Entisen Tuomiokirkon kuoriosaan rakennettiin komea tila, 

joka pitkään toimi Yliopiston kirjastona ja nykyään Yliopiston museona.

Entisessä Yliopiston kauniissa kirjastossa järjestetään nykyään mm. väitöstilaisuuksia.

Taustalla komea vanha anatomian laitos ja etualalla laitoksen tarvitsema ruumishuone.