Sumua ja sieniä

Viikonloppu mökillä on alkanut tutusti - sumua, sieniä ja rauhaa. Jännä herätä aamulla, kun sumu ulkona alkaa heti ikkunan takaa eikä edes näe terassin kukkia. Yhtä jännä on seurata sen hidasta vetäytymistä - vähitellen alkaa erottaa sumun seasta ensin terassin kukkia, sitten rantatöyrän heiniä ja lopulta myös kauempana oleva pieni lokkisaaren alkaa erottua sumun seasta. 

Tänä aamuna äkkäsin, että pienessä lokkisaaressa näkyy jotain tavallisuudesta poikkeavaa - jokin valkoinen piste värähtelee saaren oikeassa reunassa. Lintukiikarilla varmistin, että se oli yksi lahden joutsenista… Tarkkanäköinen voi nähdä sen myös yllä olevassa valokuvassa :)

Sieniä lähinnä valokuvailen, harvemmin keräilen - mitä nyt heinäkuussa kanttarelleja parista tutusta paikasta. Kehtaanko edes tunnustaa, että suurimman osan kanttarelleista, suppilovahveroista ja tateista ostan Salon torilta. Ja usein ostankin, sillä sienikastike ja -risotto ovat syksymme herkkuja :) Tatteja tosin on nykyään aika harvoin torilla myynnissä…

Ja syyskuussa mökillä riittää rauhaa. Lähes kaikki ympäröivät mökit on yleensä jo tyhjiä, ja useimmat linnuistakin ovat kadonneet, mikä tietty on harmi. Onneksi tuttu joutsenperhe - tänä vuonna neljä poikasta - viipyy yleensä pitkälle syksyyn. Ja vielä plussana - lämmin yö ja upea kuutamo. Mitäpä muuta toivoisin…

Kuten lauantain Hesarissa neuvottiin, yritän sukeltaa lempeästi syksyyn ja viettää ruotsalaisten tapaan tjejnyåria :) Ja kun vielä Susijengi voitti eilen Serbian ja tänä illalla näkyy täydellinen kuunpimennys, niin Hyvää ja Lempeää Syksyä meille kaikille :)

Morbus yllätti

Ihastuin Morbukseen - ja yllätin itseni :) 

Rakastan Villa Gyllenbergiä Helsingin Kuusisaaressa (täällä). Museota, jossa saman katon alta löytyy niin kotimuseo (täällä) kuin vaihtuvia näyttelyitä järjestävä taidemuseo (täällä), ja myös pieni kuppila merinäköalalla. Kaikkinensa ihastuttava paikka hyvin hoidetun puutarhan keskellä meren rannalla.

Mutta tämän kesän taidenäyttelyä, taiteilija Magdalena Åbergin kuratoimaa Morbus-näyttelyä olen vältellyt. Morbus on latinaa ja tarkoittaa tautia ja sairautta. Tosin ei nimi ole minua karkottanut, vaan näyttelyn esitteessä oleva valokuva eräästä näyttelyn maalauksesta - Åbergin itsensä vuonna 2019 maalaamasta Elimiä I (Cirrhosis). Teos, joka näkyy myös yllä minun valokuvaamana. Esitteen kuvasta sain nimittäin käsityksen, että näyttelyssä näkyisi vain ällökuvia jostain ”pilaantuneista” sisäelimistä…

Viikolla ajoin autolla Tapiolasta Kuusisaaren kautta keskustaan, ja ennakkoluuloistani huolimatta päätin pysähtyä rakastamassani museossa. Olihan minulla museokortti :) Ja yllätin itseni, sillä ihastuin Morbukseen.

Näyttely oli kaikkea muuta kuin ”pilaantuneita” sisäelimiä. Ihastuin jopa esitteen kuvassa vierastamaani Åbergin maksamaalaukseen, kun näin sen luonnossa. Öljyväreillä puulle maalattu teos oli kosketteluun kutsuva ja herkullisen värinen taideteos, jonka voisin jopa ripustaa kotini seinälle :) Liekö teoksen innoittajana ollut vanha japanilainen anatomian kartasto, jonka taiteilija on kertonut inspiroivan häntä (täällä). 

Kuraattorin eli Magdalena Åbergin (s.1972) teosten lisäksi näyttelyssä oli esillä 14 muun nykytaiteilijan maalauksia, valokuvia, veistoksia ja installaatioita. Ja kaikki käsittelivät eri näkökulmista sairautta tai sairastamista. 

Alakerran näyttelytilaa hallitsi Hanna Vihriälän Nousutuki - katosta roikkuvista akryylihelmistä tehty sairaalasänky. Sänky, joka monelle vaikeasti sairaalle tahtoo viestiä ankeaa ja rajoittunutta elämää, oli muuttunut iloa ja helmiä pursuavaksi syliksi. Mietteliäänä jäin katsomaan myös Viggo Wallensköldin maalausta jäykkäniskaisesta ja ilmeettömästä ammattiauttajasta. Maalaus tuntui kuvaavan niin potilaan tylyä hoitokokemusta kuin hoitajan omaa ahdinkoa terveydenhuollon jatkuvien supistusten keskellä.

Nykytaiteilijoiden teosten rinnalle näyttelyyn oli valittu joitakin vanhempien taiteilijoiden - Albert Edelfelt (1854-1905), Helene Schjerfbeck (1862-1946), Hugo Simberg (1873-1917) ja Rafael Wardi (1928-2021) - maalauksia. Neljä ikonista taiteilijaa, jotka kaikki ovat tulleet tunnetuksi haurauden, sairauden ja kuoleman kuvaajina. 

Minua puhutteli Magdalena Åbergin kaksi muistisairaasta äitiään kuvaavaa, yksinkertaista maalausta, joissa yli puolet päästä ja kasvoista oli epämääräisesti häivytetty. Varsinkin kun tämä Unohdus-niminen kuvapari oli ripustettu Schjerfbeckin viimeisen, vain parilla hiilen liikkeellä tehdyn omakuvan viereen. 

Helene Schjerfbeckin kuuluisa Viimeinen omakuva on lähivuosina ollut esillä useissa näyttelyissä, mutta harvemmin olen törmännyt toiseen, samana vuonna 1945 valmistuneeseen omakuvaan - Valoa ja varjoa - jonka näin Morbus-näyttelyssä. Kunniapaikalla näyttelyssä oli myös isokokoinen litografia (1938-1939) taiteilijan ehkä tunnetuimmasta öljymaalauksesta Toipilaasta vuodelta 1888. Kaikki kolme Schjerfbeckiä oli valittu Villa Gyllenbergin omista kokoelmista. 

Myös Raija Jokisen pellavakuidusta tehdyt ihmishahmot olivat mielenkiintoisia. Enten tykkäsin kotimuseon yläkerran kylpyhuoneessa olevasta epätoivoisesta naisesta, joka oli saanut nimen Liukenevaa.

Näyttelyssä oli paljon enemmän katsottavaa, ihmeteltävää ja yllättävää kuin ennakkoon olin ajatellut. Ja luettavaa, sillä usean teoksen vierestä löytyi kuraattorin mietteitä kyseisestä teoksesta, mikä kivasti aktivoi katsojan mieltä lisäpohdintoihin….

Edessä Hanna Vihriälän (s.1974) Nousutuki vuodelta 2020

ja takana Henrika Laxin (s.1971) maalaussarja Syvyydestä, 2022.

Viggo Wallensköld (s.1969): Ammattiauttaja, 2017

Rafael Wardi: Valkeat hiukset (Reeta), 1997 

Mallina on ollut taiteilijan muistisairautta sairastava Reeta-vaimo.

Helene Schjerfbeck: Omakuva, Valoa ja varjoa, 1945

Magdalena Åberg: Unohdus (äidin muotokuva), 2022

Raija Jokinen (s.1960): Liukenevaa, 2024

Kantola Kantokadulla

Ensimmäisenä Sunilan selluloosatehtaan asuinalueelle valmistui johtajan asunto edustustiloineen - 450 neliöinen, vaaleaksi rapattu kaksikerroksinen merenrantatalo. Kantolaksi nimetyn tiilitalon ensimmäiset ja myös pitkäaikaisimmat asukkaat olivat ensimmäiseksi toimitusjohtajaksi valittu diplomi-insinööri Lauri Kanto (1888-1966) vaimonsa - kansakoulunopettajaksi kouluttautuneen Ellenin (1884-1951) - kanssa.  

Pariskunta asui Kantolassa lähes 25 vuotta - aina vuoteen 1961 asti, jolloin Lauri Kanto 73-vuotiaana jäi eläkkeelle. Alkuvuosina talossa saattoi asua myös joku perheen kolmesta lapsesta - Matti, Anna-Greta tai Kai-Jorma - jotka vanhempien muuttaessa olivat iältään kahdenkymmenen molemmin puolin.

Kotkan kaupungin omistukseen Kantola siirtyi 1980-luvun alussa eikä sitä sen jälkeen ole käytetty asuntona. Nykyään rakennusta on kunnostettu ja se toimii lähinnä juhla- ja edustustilana. Kantolassa ei ole enää alkuperäisiä huonekaluja, tosin talo on suurelta osalta sisustettu Artekin huonekaluilla - ja Johanna Gullichenin tekstiileillä. 

Parasta Kantolassa oli alakerran edustustilan lasinen ikkunasyvennys, ja tylsintä luotaantyöntävä ja karu sisäänkäynti, joka vielä jostain kumman syystä oli liputettu… Onneksi eteisessä - heti ulko-oven sisäpuolella - tila muuttui edes vähän kutsuvammaksi ja lämpimämmäksi :)

Kantolan avoimet ovet oli osa viime viikonlopun Sunilan Aalto-talot 2025 -yleisötapahtumaa Kotkassa (täällä). Kantola kokonaisuutena oli pettymys, mutta kaikki muu Sunillassa viehätti silmää ja lämmitti mieltä, kuten aiemmin olen jo kirjoittanut :)

Eteisen jälkeisestä keskihallista johti leveät portaat 

tuttuine puukaiteineen varsinaiseen asuinkerrokseen.

Alakerran edustustilaa kaunisti yksinkertainen takka ja leveä ikkunalauta sekä

lasiseinää muistuttavat ikkunat isolle nurmikkopihalle ja merenlahdelle. 

Aallon tuttuja pylväitä rottinkikoristeilla.

Edustustilan ikkunanurkkaus ja taaempana katettu ulkoterassi merelle päin.

Kylpyhuoneen turkoosit mosaiikit olivat arkkitehti Bertil Gripenbergin (1920-2013) käsialaa.

Hän vastasi alueen rakennusten arkkitehtuurista Alvar Aallon jälkeen 1960-luvulta alkaen.

Arkkitehdin puumerkki pääsisäänkäynnin vieressä

Katse komeroihin

Sunilan Aalto-kodit 2025 -tapahtumassa (täällä) innostuin tutkimaan avoinna olevia koteja salapoliisin silmin :) Etsin ja äkkäsin kodeista kasapäin yksityiskohtia, jotka uskon olleen alkujaan Aallon toimiston ideoimia.

Useimmista kodeista löytyi Alvar Aallon ”puumerkkejä” (täällä). Oli myös mukavaa, että asian saattoi halutessaan varmentaa ”asianosaisilta”, sillä jokaisessa avoimessa kodissa oli paikalla vähintään yksi kyseisen kodin nykyinen asukas vastaamassa vierailijoiden lukuisiin kysymyksiin. 

Huomasin etsiväni - ja löytäväni - mm. alkuperäisiä kaapinovia vanhanaikaisine avaimineen :) Jännittäviin kaappiratkaisuihin törmäsin muun muassa ns. terassitaloissa (täällä). Näiden ikonisten rivitalojen toisessa ja kolmannessa kerroksessa oli kaksioita, joiden makuuhuoneissa kaapit oli sijoitettu kolmannen kerroksen kaksioon johtavien ulkoportaiden alle ja päälle.

Onneksi terassitalojen asukkaiksi oli valikoitunut Aalto-faneja, jotka olivat halunneet säilyttää ja entisöidä mestarin sisustusratkaisuja :) Ja vieläpä ihmisiä, jotka ovat halunneet avata kauniit kotinsa ventovieraiden ihailtavaksi…

Porrastetut komerot toisessa kerroksessa olevan kaksion makuuhuoneessa.

Porrastetut komerot kolmannessa kerroksessa olevan kaksion makuuhuoneessa.

Terassitalojen läpileikkauksessa näkyy kaksioiden porrastettujen komeroiden asettelu :)

Aaltoa ja ei-Aaltoa

Sunilassa Aalto-koteja (täällä) oli moneen lähtöön. Alueen kerros- ja rivitaloista löytyi sekä 30 neliön yksiöitä että yli 200 neliön perheasuntoja - ja siltä väliltä. Kaikkiin asuntoihin - koosta ja tulevista asukkaista riippumatta - asennettiin jo valmistuessa keskuslämmitys ja oma sisävessa, mikä 1930-luvun työläisasunnoissa oli harvinaista. 

Asunnot oli myös sisustettu moneen lähtöön. Osa asunnoista oli sisältäkin lähes pelkkää Aalto-designia, mutta useimmista kodeista löytyi vähintään pari Aaltojen tai Artekin huonekalua, lamppua tai maljakkoa. 

Alueen suurimmat, keskijohdolle eli insinööreille tarkoitetut asunnot meren rannalle rakennetussa Rantala-nimisessä rivitalossa olivat olleet avoinna vain lauantaina, joten ne jäivät meiltä - etenkin Ukin harmiksi - näkemättä. Mutta me näimme paljon muuta kaunista, mielenkiintoista ja mieleenpainuvaa. 

Erityisesti ihastuin - muun muassa :) kerrostalojen aaltomaisiin portaikkoihin, kaksioiden leveisiin parvekkeisiin ja niiden klinkkerilattioihin, joihinkin erikoisiin wc-ratkaisuihin, eräiden minikeittiöiden alkuperäisiin kaapistoihin, täyspuisiin lakattuihin välioviin ja harvoihin säilyneisiin ritiläikkunalautoihin. Ja lukuisiin aaltomaisiin kaiteisiin ja ritilöihin sekä yleensäkin asuntojen valoisuuteen ja rakennusten epäsymmetriaan. 

Sunilassa ollaan nyt aallon harjalla :) Ensi vuonna tavataan, sillä kaikkea en jaksanut omaksua yhdellä kerralla…

Kaksion pikkuruiseen vessaan oli jätetty vain pönttö ja suihku, 

ja pesuallas oli siirretty olohuoneen puolelle makuuhuoneen eteen.

Kaksiossa olohuoneen ja keittiön levyinen parveke - jee :)

Pikkukeittiössä oli ikkuna ja alkuperäiset kaapit - keltaiseksi maalattuna.

Japanilaisuutta Alvar Aallon ”mehiläispesän” ja Eero Aarnion pallotuolin seurana. 

Osassa rivitaloasunnoista Aalto oli tyypilliseen tapaansa jättänyt kattorakenteita näkyviin.

Kerrostalojen portaikoissa oli tuttua Aaltoa :)

Tupatyyliäkin löytyi…

Tämä kaksikerroksisen rivitalon portaikko vei sydämeni…

Pienissäkin asunnoissa oli ihanan iso parveke:) 

Sunila pelastettu?

Viikonloppuna kävin Kotkassa, jossa Sunilan asuinalueella 16 yksityiskotia oli avannut ovensa yleisölle. Asunnot on suunniteltu ja rakennettu vuosina 1936-1954 ja tarkoitettu samoihin aikoihin valmistuneen Sunilan selluloosatehtaan työntekijöille ja heidän perheilleen.

Suunnittelijoiksi oli saatu tuolloin kolmekymppiset arkkitehdit Aino (1894-1949) ja Alvar (1898-1976) Aalto, ja Sunilasta tulikin Aallon laajin toteutunut projekti: Tehdasalueen lisäksi kahdeksan pienkerrostaloa ja neljä rivitaloa, joissa oli yhteensä noin 400 asuntoa, sekä yksi yli 400 neliön erillistalo tehtaanjohtajalle. Parhaimmillaan alueella asui lähes 1200 ihmistä ja sieltä löytyi mm. saunat, pesulat, koulut, klubit, lääkärit, posti ja palokunta.

Vuosikymmeniä kaikki asunnot olivat sellutehtaan omistuksessa ja työsuhteen loppuessa työntekijä joutui perheineen muuttamaan pois alueelta. Vasta 1980-luvulla tehdas myi asunnot asukkaille, yksityisille sijoittajille ja kaupungille. Joitakin vuosia tätä ennen alueella oli kuitenkin alkanut jo mennä huonosti - asunnot olivat alkaneet rappeutua ja alueen arvostus alkanut laskea.

Tämän vuosisadan alussa perustettiin Pro Sunila ry -niminen yhdistys pelastamaan Sunilan asuinaluetta. Yhdistyksen tavoitteena on mm. lisätä alueen arvostusta, edistää Alvar Aallon toimiston suunnittelemien parinkymmenen rakennuksen kunnostamista ja dokumentoida alueen historiaa. Ja lisätä alueen tunnettavuutta järjestämällä mm. Sunilan Aalto-kotien avoimien ovien viikonloppuja, mikä tänä vuonna toteutettiin kolmatta kertaa. 

Sunilan Aalto-kodit 2025 oli mielenkiintoinen ja hyvin järjestetty tapahtuma. Sisäänpääsy koteihin maksoi aikuiselta 25 euroa ja halukkaille oli järjestetty opastettuja kierroksia. Ukin kanssa kiertelimme ilman opastusta ja nautimme - tihkusateesta huolimatta :) 

Lähes jokaisessa kodissa oli paikalla kodin asukkaita, jotka kertoivat innostuneesti kotinsa historiasta ja kunnostuksesta. Miten he olivat saaneet käsiinsä Aallon alkuperäisiä pohjapiirroksia, löytäneet Sunilan vinteiltä puuttuvia kaapin ovia, etsineet lattiaan sopivaa, alkuperäistä muistuttavaa linoleumia ja rapsuttaneet maalikerroksia löytääkseen alkuperäiset maalipinnat. 

Pro Sunila on tehnyt ja tekee upeaa työtä. Väljästi ja puistomaisesti 1930-luvulla rakennettu metsälähiö on alkanut elää uudelleen. Kutsuvana ja ilmeisen yhteisöllisenä - ulkopuolinenkin viihtyi :)

Kolmekerroksinen rivitalo eli ns. terassitalo, 

jonka alimmassa kerroksessa oli yksiöitä omalla terassilla ja

 2. - 3. kerroksen kaksioissa oli kussakin oma sisäänkäynti ja oma parveke.

Alimman kerroksen kaksi rinnakkaista yksiötä oli yhdistetty yhdeksi isommaksi asunnoksi,

mutta säilytetty kaksi ulko-ovea :)

Sunilan juurikasvi- ja perunapalstat 1930-luvulta.

Tarinoiden lehto

Viime sunnuntaina olin kuuntelemassa Salon taidemuseossa järjestettyä ilmaista keskustelua, jossa kerrottiin Turun yliopiston tutkimushankkeesta, joka selvittää Kemiönsaarella olevaa Sagalundin museomiljöötä ja sen kulttuurihistoriaa. Hanke yhdistää tieteellistä tutkimusta ja taiteellista työskentelyä ja sen nimi on Tarinoiden lehto - Sagalund. Kotimuseo, ympäristö ja elämänkerronnallinen aika. 

Tilaisuus kiinnosti minua, koska aihe liippaa läheltä omaa innostustani kotimuseoihin - tosin Sagalund ja sen Villa Sagalund ovat olleet minulle tuntemattomia. Kiinnostustani lisäsi se, että hankkeessa on mukana tutkija, FT Katja Weiland-Särmälä, jonka vanhoja taidejuttuja luen edelleen innostuneena netistä (täällä), sekä kuvataiteilija Erika Adamsson, jonka yksityisnäyttelyyn olin juuri ihastunut (täällä). 

Katjan ja Erikan lisäksi tilaisuudessa puhuivat Sagalund-hankkeen johtaja kulttuurihistorian ja elämänkerronnan dosentti Maarir Leskelä-Kärki ja tutkijatohtori Karolina Sjö. Yllä on muuten jälkimmäisen muotokuva - Katse menneisyyteen - Erika Adamssonin maalaamana - muorokuva, joka myös oli esillä Salon taidemuseon Paikan henki -näyttelyssä (täällä). 

Erikan näyttelyssä oli myös Villa Sagalundista ja maalauksia huvilan entisistä asukkaista Adele Wemanista (1844-1936) ja Nils Oskar Janssonista (1862-1927), jotka olivat paikallisia, eläkeikäisiä kansakoulunopettajia. Esimerkiksi Erikan kookkaassa Valaistuneet-nimisessä maalauksessa Nils Oskar keskustelee entisen oppilaansa/ystävänsä (?) kanssa. Ja ikkunalaudalla näkyy Kemiönsaarella syntyneen Amos Anderssonin (1878-1961) valokuva (täällä). Liekö hänkin ollut aikoinaan Adelen tai Nils Oskarin oppilaita… Kemiösaarella oleva Sagalund on tänään auki viimeistä päivää, mutta ensi kesänä museoalue ja etenkin Villa Sagalundin kotimuseo on ehdottomasti ohjelmassani. 

Minä jatkan - Tarinoiden lehto -hankkeen tapaan - tutustumista siihen, miten eletty elämä tallentuu kotimuseoissa ja miten siitä tulee osa kulttuurista muistamme. Tosin jälkimmäinen juttu on enemmän asiantuntijoiden kuin museorotan :) vastuulla…

Erika Adamsson: Valaistuneet, 2024

Golden Dust -taulussa vuodelta 2018 on Erikan silmin ikuistettu

Turussa olevan Ett hem -museon upea kullanvärinen sali (täällä).

Kuvia olohuoneesta

Erika Adamssonin vuonna 2025 maalaamia muotokuvia Salon taidemuseossa.

Salon taidemuseon Paikan henki -näyttelyssä (täällä) oli esillä useita Erika Adamssonin maalauksia, joista tunnisti Viljo ja Aune Hurmeen ja heidän museoidun kotinsa Muurlassa (täällä).

Jollain oudolla tavalla minua kiehtoo, kun taiteilijat tuovat teoksissaan esille jotain juttuja ja asioita, joita voin itse todentaa silmilläni ja myös tallentaa valokuviin. Tämä outouteni näkyy tavallaan myös siinä, miten hullaannun taiteilijoiden omakuvista ja miten rakastan seurata, kuinka taiteilija teoksissaan toistaa jotain tiettyä yksityiskohtaa tai jotain suurempaa ideaa. Taikka miten jännää on verrata, miten eri taiteilijat kuvaavat samoja asioita, näkymiä tai ihmisiä…

Tätä kaikkea sain tutkia matkatessani Erika Adamssonin jalanjäljillä Salon keskustassa olevasta taidemuseosta Hurmeen kotimuseoon Muurlaan. Ja tykkäsin :)

Valokuva Aunesta ja Viljosta Muurlan kotinsa olohuoneessa vuonna 1946

Oma valokuvani kotimuseon olohuoneesta elokuussa 2025.

Erika Adamsson: Ateljeekoti II, 2021