Viherjahdikki

Tämmönen oli eilen parkkeerannut mökkikeittiön hyllylle. Parinkymmenen minuutin kuluttua ötökkä oli kadonnut. Upean kirkkaanvihreän värin perusteella netistä oli helppo löytää ötökän nimi - viherjahdikki. 

Ihana nimi hämähäkillä :) Samalla löytyi muitakin ihania nimiä, kuten valkohelmikki, kukkaravukki ja pilkkukurkukki (täällä).

Pelarkuut paikallaan

Rakastan pelarkuita, pelakuita, pelarkonioita, pelargonioita - rakkaalla lapsella on monta nimeä. Ja kymmeniä tai oikeastaan satoja eri lajikkeita, joista monenväristen peruspelarkuiden lisäksi minulle tuttuja ovat mm. riippapelarkuut, tuoksupelarkuut, minipelarkuut ja cascade-pelarkuut. 

Kaikissa kodeissani 1980-luvulta lähtien olen aina pyrkinyt löytämään paikan pelarkoniakukkalaatikoille. Itä-Helsingin paritalossa paikka löytyi suurelta eteläparvekkeelta (täällä), Salon vanhalla mökillä suojaisalta seinän vierukselta (täällä) ja Punavuoren kaksiossa lasitetulta pikkupartsilta (täällä). 

Tykkään etenkin riippuvista lajikkeista - niin riippuvista peruspelarkonioista kuin riippuvista cascade-lajikkeista. Kumpiakin olen vuosikymmenien aikana kokeillut useissa eri väreissä ja moniin eri kasveihin yhdistettynä. Ja aina ne ovat helppohoitoisina onnistuneet ja näyttäneet hyviltä :) Alkuvuosina käytin lisäkukkina usein valkoisia kesäharsoja ja nykyään mukana on lähes aina joku murattilajike. Myös vaaleanpunaisat silkkitassut ovat näyttäneet kivoilta :)

Onneksi myös Ukin uudella mökillä löysin paikan pelarkoniarivistölle :) Tilavan lasikon pihan puoleiselle lasiseinälle mahtui sopivasti neljä pitkää pelarkonialaatikkoa, joihin punaisten cascade-pelarkonioiden lisäksi tänä vuonna istutin kesäharsoja, silkkitassuja ja kahta eri murattilajiketta. 

Kaikkea sekaisin. Ja kaunista tuli :)

Äidin apuna

Alkuviikkoni kului taas Taaperoa hoitamassa Tyttärien Tilalla Merimaskussa.

Pikkumieskin osallistui lukuisiin keväthommiin. 

Tädin keramiikkaverstaan siivoamista

Työnjohtajana rakennushommissa

Kanoja paimentamista

Aateliskodista kartanomuseoksi

Hugon huoneen seinällä oli väritetty valokuvasuurennos Lillyn nuoruudenkuvasta.

Päijät-Hämeen kartanokierroksen (täällä) viimeinen kohde oli Urajärven kartanomuseo Asikkalassa Heinolan ja Lahden puolivälissä. Kolmesta retkihohteesta Urajärven kartano oli alueeltaan laajin, parhaiten säilynyt ja kokonaisuudessaan mielenkiintoisin. Kesäretkikohteiden aatelia :)

Kartano muodostettiin Urajärven rannalle niemen nokkaan vuonna 1653, ja parinkymmenen vuoden kuluttua se päätyi von Heidemanin aatelissuvun haltuun. Kartano on poikkeuksellisesti ollut saman von Heidemanin suvun - tarkemmin suvun suomalaisen sukuhaaran - omistuksessa suvun viimeisten jäsentensä kuolemaan eli vuoteen 1917 asti. 

Suomalaishaaran kaksi viimeistä jäsentä olivat Axelia Frederika Amalia eli Lilly von Heideman (1849-1917) ja Hugo Oskar Alexander Magnus von Heideman (1851-1915). Lapsettomat sisarukset syntyivät ja kuolivat kartanossa ja vanhempiensa - Axelin (1803-1867) ja Fredrikan (1814-1892) - ainoina lapsina asuivat koko elämänsä kartanossa pääosin kaksin.

1800-luvun viimeisinä vuosina Hugo peri lapsettomana ja perheettömänä eläneen velipuolensa Fransin (1833-1896). Hän oli Hugon isän Axelin ja tämän ensimmäisen vaimon - mielenterveysongelmista kärsineen ja nuorena tapaturmaisesti kuolleen Sofian (1815-1850) - poika, joka asui aikuiselämänsä äidiltään perimässä Rantalan kartanossa Sysmässä.ä Rantalan myynnistä saamillaan rahoilla Hugo kunnosti itselleen rakasta Urajärven kartanoa sekä teki sisarensa Lillyn kanssa pitkiä matkoja Eurooppaan ja Lähi-Itään. 

Hugo ja Lilly toivoivat, että heidän kuoltuaan Urajärven kartano muutetaan yleisölle avoimeksi museoksi ja että kartano ja sen ympäristö säilytetään sellaisena kuin se heidän elinaikanaan oli ollut. Yksitoista vuotta Lillyn kuoleman jälkeen kartano avattiinkin museona - yhtenä Suomen ensimmäisenä kartanomuseona. 

Siitä asti museo on ollut avoinna enemmän tai vähemmän säännöllisesti lukuunottamatta vuosia 2008-2013, jolloin Museovirasto korjasi ja entisöi rakennuksia ja pihapiiriä. Sisarusten toive on siis pitkälti toteutunut Museoviraston lisäksi Suomen muinaismuistoyhdistyksen ja viimeisinä vuosina myös Urojärven kartanon ystävät -nimisen yhdistyksen myötävaikutuksesta. 

Urajärven kartanosta ja von Heinemanin perheestä on kirjoitettu useita artikkeleita, kirjoja ja tutkimuksia, viimeisimpänä tänä vuonna julkaistu Annika Kivimäen Urajärven kartanomuseon perustaminen ja toiminnan vakiinnuttaminen 1916-1938 -niminen progradu-tutkielma Turun yliopistosta. 

Kartano pihapiireineen ja ympäristöineen oli samaan aikaan sekä hienostunut että kodikas. Se huokui historiaa ja mennyttä elämää - ikäänkuin Hugo ja Lilly olisivat vain hetki sitten poistuneet paikalta… Kiinnostavuutt lisäsi se, että museon yli 2000 huonekalua ja esinettä olivat todella kaikki kuuluneet Hugolle ja Lillylle tai heidän lähisuvulleen. 

Kokonaisuudessaan Päijät-Hämeen koko päivän kestävä kartanokierros oli kaikinpuolin upea, mutta huomaan, että minulle riittää yksi kartano tai museo päivässä. Ja kolmessa on jo kaksi liikaa…

Lillyn sinivihreä huone

Ruokasalissa oli kuuluisan puusepän Jacob Nygrenin huonekaluja, 

mm. astiakaappi vuodelta 1816.

Sisustuksessa oli käytetty kirkkaita värejä ja kauniita kankaita.

Salissa oli Eero Järnefeltin (1863-1937) keväällä 1917 

maalaamat muotokuvat Lillystä ja Hugosta.

Hugo oli kuollut jo vuonna 1915, joten Lillyn toiveesta 

Hugon muotokuva maalattiin tämän nuoruuden valokuvan mukaan :)

Nykyinen vaaleansininen päärakennus valmistui vuonna 1812.

Lilly haudattiin kartano puistossa olevaan hautaan, 

jonne hän oli ennen kuolemaansa siirrättänyt äitinsä Frederikan (1814-1892) ja 

kaksi vuotta ennen Lillyä kuolleen Hugo-veljen maalliset jäännökset 

Asikkalan hautausmaan sukuhaudasta.

Kirjailijoiden kartano

Maila Talvion muistohuone

Koskipään kartanon viimeinen omistaja Annie von Gerdten-Boisman kuoli 68-vuotiaana joulukuussa 1927. Hänen ensimmäinen puolisonsa Karl Erik von Gerdten oli kuollut jo nuorena - samana vuonna, kun heidän esikoislapsensa Karl Gustaf Otto von Gerdten (1885-1919) syntyi. Myöhemmin Annie avioitui tilanhoitaja Karl Boismanin (1863-1939) kanssa, mutta he eivät saaneet lapsia.

Anniella ei kuollessaan ollut rintaperillisiä, joten tuolloin velkaisen ja kuihtuneen Koskipään kartanon peri hänen sisaruksensa. Lähinnä Helsingissä asuneen siskon Maila Talvion ehdotuksesta kartano muutettiin museoksi, kuten aiemmin kirjoitin (täällä). 

Tavanomaisista koti- ja kartanomuseoista poiketen Koskipäähän oli museon toimiessa rakennettu kolmen kartanoon eri tavoin liittyvän kirjailijan muistohuoneet. Vihreässä päärakennuksessa isännän entinen työhuone oli muutettu Maila Talvion muistohuoneeksi ja tuparakennuksen perähuone oli omistettu runoilija Uuno Kailaan (1901-1933) muistolle. Lisäksi sivurakennuksesta löytyi Mika Waltarin (1908-1979) kamari, jossa lähinnä esiteltiin Waltarin tuotantoa.

Kirjailija Maila Talvio (1871-1951) asui suurimman osan elämästään Laaksola-nimisessä huvilassa Helsingin Meilahdessa puolisonsa kielitieteilijä, professori Jooseppi Julius (JJ) Mikkolan (1866-1946) kanssa. Heillä ei ollut lapsia ja miehensä kuoltua Maila olisi halunnut muuttaa huvilan kotimuseoksi ja testamentata sen Helsingin kaupungille. Kaupunki ei kuitenkaan halunnut vastaanottaa lahjoitusta, ilmeisesti kirjailijan saksalaismyönteisyyden takia. 

Tästä Talvio suivaantui ja määräsi testamentissaan, että hänen kuoltuaan huvila tulee purkaa, mikä tapahtuikin vuonna 1954. Osa huvilan esineistöstä siirrettiin Koskipäähän tuolloin perustettuun muistohuoneeseen. Vuonna 1971 Meilahden puretun huvilan paikalle pystytettiin Itämeren tytär -niminen Talvion muistomerkki, jonka toteutti kuvanveistäjä Laila Pullinen. 

Talviosta poiketen Kailaalla ja Waltarilla ei ole ollut suoranaista yhteyttä Koskipäähän, ainoastaan lähiseuduille. Nuorena keuhkotautiin kuollut Uuno Kailas syntyi Heinolan pitäjässä. Kun poika oli kolmivuotias, äiti kuoli ja poika joutui isovanhempien hoitoon Hartolan Honkapäähän. Mika Waltari taas vietti 1940-luvulla useita kesiä läheisessä Kalhon kylässä, jossa hänen anoppinsa oli syntynyt. 

Maila Talvio alkoi rakentaa Kailaan muistohuonetta jo 1930-luvulla, kun hän oli vuonna 1933 ottanut Helsingin laivarannassa talteen käärepaperin, joka oli ollut runoilijan Suomeen lähetetyn tuhkauurnan ympärillä. Muun muassa tuo käärepaperi oli nähtävissä pienessä ja vaatimattomassa muistohuoneessa. 

Koskipään kartanosta ja sen asukkaista tuntuu riittävän juttua…

Eero Järnefeltin (1863-1937) maalaama muotokuva vuodelta 1929

Maila Talviosta ja hänen puolisostaan J. J. Mikkolasta.

Valokuva taulusta on Helsingin yliopiston kokoelmista Ars Universitaria 1640-1990. 

Uuno Kailaan muistohuone

Tuparakennuksessa oli Uuno Kailaan muistohuone ja Mika Waltarin kammari.

Vanhassa, 1600-luvulta säilyneen rakennuksen seinässä oli käsinkirjoitettu kyltti: 

”Museokierros alkaa vihreästä rakennuksesta” :)

Käy kellarissa :)

Koskipään kartanossa (täällä) oli muun kiinnostavan lisäksi mahtava holvattu kellari. Aikoinaan 1700-luvulla kellarin päällä oli kartanon olutpanimo ja kellarissa säilytettiin lähinnä olutta. 

Kun uusi vihreä päärakennus valmistui 1820-luvulla (täällä) olutpanimo purettiin ja sen tilalle rakennettiin  paikalla edelleen oleva punamullattu aittarakennus katolla olevine vellikelloineen. Samalla kellariin tehtiin toinen uloskäynti uuden päärakennuksen puolelle. Nykyään vanha kellari ja sen kaksi ulko-ovea muodostaakin jännän ”salakäytävän” aitan alle :)  

Yllä olevassa valokuvassa näkyy myös kartanon vanha keltainen päärakennus eli ns. Vanha Koskipää, joka rakennettiin Tandefeltien aikaan 1700-luvun puolivälissä. 1920-luvulta vuoteen 1971 rakennuksen omisti perheetön piirieläinlääkäri Axel Hårdh (1887-1971), joka vanhojen lehtitietojen mukaan murhattiin kotonaan 84-vuotiaana. 

Nykyään Itä-Hämeen Museoyhdistys omistaa myös tämän pihapiiriin kuuluvan vanhan päärakennuksen. Kesäisin tässä Taidesalonki Talvionakin tunnetussa talossa järjestetään taidenäyttelyitä. 

Sisään uuden vihreän päärakennuksen puolelta ja…

…ulos vanhan keltaisen päärakennuksen puolelle.

Vanha Koskipää on edelleen komea hirsirakennus, 

jonka ikkunoista on komea näköala vieressä virtaavaan Tainionvirta-jokeen.

Kartano kuusen katveessa

Osallistuin viime lauantaina 55 muun innokkaan kartanofanin kanssa opastetulle bussikierrokselle Päijät-Hämeessä, jossa vierailimme kahdessa kartanossa ja yhdessä kotimuseossa. Ensimmäiseksi ajoimme Helsingistä Heinolaan, jossa tutustuimme lääninkivalteri Aschanin entiseen kotiin - rakkaudella entisöityyn kotimuseoon, josta kirjoitin edellisessä blogitekstissä (täällä). 

Seuraavaksi ajoimme Hartolaan - pieni paikkakunta Heinolan ja Joutsan välissä - ja vierailimme Itä-Hämeen museossa. Itä-Hämeen Museoyhdistyksen nykyään omistama museo toimii entisen Koskipään kartanon rakennuksissa. Mielenkiintoista oli kuulla, että museon on perustanut kirjailija Maila Talvio (1871-1951) - kartanon viimeisen omistajan Annie von Gerdten-Boismanin (1859-1927) pikkusisko. Ja toimeliaan kirjailijan kutsumana silloinen presidentti Lauri Relander (1883-1942) saapui oikein paikan päälle vihkimään uuden museon vuonna 1929. 

Maila Talvion elinaikana kartanossa vieraili muitakin politikkoja sekä useita kirjailijoita ja taiteilijoita. Esimerkiksi vuonna 1938 presidentti Kyösti Kallio (1872-1940) osallistui museon 10-vuotisjuhliin istuttaen kartanon pihalle komean kuusen, joka nykyään jo peittää lähes koko pihamaan :) 

Kartano rakennuksineen alkoi muodostua nykyiselle paikalleen Tainionvirtan rannalle jo 1500-luvulla. Vuonna 1677 kartano päätyi naimakauppojen myötä Tandefeltin suvulle ja 1850-luvulla se siirtyi von Gerdtenin suvulle. Koskipää oli aikoinaan Itä-Hämeen suurin kartano - 25 000 hehtaaria ja noin 200 torpparia. Mielenkiintoista, että yksistään Hartolan alueella oli tuolloin kuulemma peräti kahdeksan kartanoa.

Koskipään kartanon nykyinen pihapiiri ja rakennukset ovat Tandefeltien ajalta 1820-luvulta. Vihreän eli uuden päärakennuksen rakensi arvostettu iittiläinen puuseppä Jacob Nygren (1768-1836) vuonna 1828. Sen sijaan kartanon puutarha ja puisto ovat 1880-luvulta. 

Komea kaksikerroksinen päärakennus oli sisustettu osin Tandefeltin ja von Gerdtenin suvuilta säilyneillä kalusteilla, osin muualta hankituilla esineillä. Museon kokoelmiin kuuluu peräti lähes 30 000 esinettä, joista vain kymmenesosa oli esillä. Kaikkinensa kotimuseon sisustus pyrkii kuvaamaan maalaiskartanoiden elämää Suomessa 1800-luvulla.

Päärakennuksen upein ja ehkä myös kiinnostavin huone oli ns. punainen sali, jonka kalusteet ja esineet - mattoa myöten - olivat säilyneet alkuperäisinä 1880-luvulta. Rokokoo-kaluston ja siihen kuuluvan värikkään maton Annie ja Carl von Gerdten olivat saaneet häälahjaksi vuonna 1880. 

Ihastuin upealla paikalla olleeseen, hieman nuhjaantuneeseen Koskipäähän. Mitä kaikkea sen seinät ovatkaan nähneet ja kuulleet…

Punaisen salin rokokoo-kalusto komeine mattoineen.

Kalusto näkyy myös alla olevassa 1890-luvulla otetussa valokuvassa.

 Suurta koiraa ei museossa enää näkynyt :)

Rakennuksen lukuisat uunit olivat alkuperäisiä 1880-luvulta.

Vierashuoneen väritys oli alkuperäinen. Huoneen erikoisuus oli

matala, marmoroitu pylväsuuni koristeuurnineen 1800-luvulta. 

Salissa oli Tandefeltin suvun nukkekaappi 1850-luvulta.

Koti 1700-luvulta

Vierailin Heinolan vanhimmassa - ja parhaimmin hoidetussa - puutalossa eli 1700-luvulla syntyneen poliisimestari Lars Aschanin kotitalossa Maaherrankadun ja Kauppakadun risteyksessä. Lauta-aidalla ympäröity mansardikattoinen talo puutarhoineen on ollut avoinna kotimuseona vuodesta 1989 lähtien. 

Lars Aschan (1741-1809) määrättiin silloisen Kymenkartanon läänin lääninkivalteriksi eli maaseutupoliisiksi ja muuttamaan perheineen Loviisasta vasta perustetun Heinolan kaupunkiin. Aschan sai uudelta kotikaupungilta suuren tontin ja rakennutti sille kaksikerroksisen talon. Talo puutarhoineen ja sivurakennukset valmistui vuonna 1780. 

Seuraavalla vuosisadalla talon alkuperäisiä ikkunoita suurennettiin ja samalla Aschanin punamullalla käsitellyt ulkoseinät maalattiin uudelleen keltamullalla. Ja tässä asussa silloisen lääninkivalterin kotitalo on edelleen. 

Aschanien kuoltua talo siirtyi omistajalta toiselle, kunnes 1900-luvun alussa se päätyi rakennusmestari J. Vesaselle ja vuonna 1974 hänen perikuntansa myi tontin rakennuksineen Heinolan kaupungille. Tontille suunniteltiin rakennettavan kerrostaloja, mutta lopulta vuonna 1983 kaupunki päätti kunnostaa talon puutarhoineen virkamieskotimuseoksi. Kolme vuotta kestäneet korjaus- ja entisöintityöt aloitettiin vuonna 1986. 

Rakennus oli päässyt huonoon kuntoon, mutta sen entisöinti tehtiin huolella ja perusteellisesti. Huoneiden järjestys oli vuosisatojen ajan säilynyt alkuperäisenä ja lukuisten tapetti- ja maalikerrosten alta konservaattorit löysivät alkuperäistä 1700-luvun kustavilaista paperitapettia, marmorisoituja rintapaneeleita ja maalipintoja. Näiden perusteella pystyttiin palauttamaan rakennuksen sisäpinnat ja kiinteät kalusteet sellaisiksi kuin ne olivat Aschanin perheen kodissa 1700-luvun loppuvuosina olleet. Myös talon kaikki katot ja lattiat ovat alkuperäisiä. 

Lääninkivalteri Aschanin talo on ainoa Heinolan keskustassa kaupungin alkuvuosilta säilynyt asuintalo. Kotimuseon huonekalut eivät ole alkuperäisiä. Museoon hankittiin ja entisöitiin sellaisia kustavilaisen ajan huonekaluja ja käyttöesineitä, joita maaseutukaupungin virkamiesperheen kodissa tiedettiin tuohon aikaan olleen.

Ihastuin Kivalterin taloon. Talo oli entisöity hienosti ja tuli tunne, että työ on tehty ennen muuta rakkaudella. Kaikkia esineitä pääsi katsomaan läheltä - kuin olisi kylässä ollut. Ja oppaamme kertoivat kiinnostavasti talon entisöinnistä ja sen asukkaiden elämästä sekä vastasivat mielellään lukuisiin, ehkä tyhmiinkin kysymyksiimme. 

Lääninkivalteri Aschanin talo oli ehdottomasti Heinolan matkan väärtti. Ja kun kaiken kukkuraksi vielä kermainen lohikeittokin läheisessä Heinolan Siltasaaressa oli herkkua…

Sinitapettinen sali oli vieraita ja juhlia varten.

Takana oikealla on Lars Aschanin vaimon Helena Catharinan liinavaatekaappi.

Tuolloin 1700-luvulla ja 1800-luvun alussa liinavaatteet olivat arvokas osa talon irtaimistoa. 

Lakanoita, pöytäliinoja, serviettejä ja pyyheliinoja sisältävä kaappi oli emännän ylpeys.

Aschanin perheen perunkirjoja ei ole säilynyt, mutta kaapin sisältö on laadittu

naapuritalossa asuneen lääninrahastonhoitaja Adolf Posen (1745-1817) perunkirjan mukaan. 

Salin lisäksi säätyläiskodeissa oli perheen yhteiseen oleskeluun tarkoitettu seurusteluhuone, 

jota 1700-luvulla kutsuttiin nimellä förmaaki. Nykyään huonetta voisi kutsua arkiolohuoneeksi.

Talon tekstiilit on valmistettu Heinolan käsi- ja taideteollisuusoppilaitoksessa 1980-luvulla.

Tekstiilien esikuvat valittiin kaupunginmuseon myöhäiskustavilaisten huonekalujen 

konservoinnin yhteydessä löytyneistä vanhoista kankaan paloista.

Piharakennuksessa toimii pieni museokauppa ja kesäkahvila. 

Puutarhassa kasvaa kesäisin perinteisiä hyöty- ja koristekasveja. 

Heinolan Siltasaari

Miesten maisemia

Hjalmar Munsterhjelm: Kuutamo Barösundissa, 1879

Pari viikkoa sitten kirjoitin Ateneumin uudesta näyttelystä Rajojen rikkojat, jossa muiden 1800-luvulla syntyneiden pohjoiseurooppalaisten naistaiteilijoiden rinnalla esiteltiin kymmenkunta suomalaista kuvataiteilijaa (täällä). Taiteilijan ammatin lisäksi naisia yhdisti se, että he olivat kaikki opiskelleet Saksassa ja useimmat Düsseldorfissa. 

Kun Turussa huomasin, että kaupungin taidemuseossa oli viimeisiä päiviä kolmen 1800-luvulla Düsseldorfissa opiskelleen miestaiteilijan näyttely Kolme katsetta maisemaan, niin pitihän minun mennä tutustumaan :) Katseiden takaa löytyi suomalaiskolmikko Werner Holmberg (1830-1860), Hjalmar Munsterhjelm (1840-1905) ja Victor Westerholm (1860-1919). 

Kaikki kolme miestä olivat opiskelleet Kuninkaallisen Preussin Taideakatemiassa, joka oli yksi tärkeimmistä kuvataiteen opinahjoista 1850-1880-luvuilla Euroopassa - ennen kuin titteli siirtyi Pariisiin. Akatemiassa syntyi jopa oma taidesuunta - Düsseldorfiin taidekoulukunta, josta myös kaikki kolme edellä mainittua suomalaistaiteilijaa innostuivat. Düsseldorfilaiset hakivat taulujen aiheita ulkoa luonnosta ja heidän sanotaankin uudistaneen maisemamaalauksen. Kesällä piirrettiin ulkona luonnoksia ja kerättiin tuntemuksia, ja talven aikana lopulliset maisemataulut maalattiin sisätiloissa.

Näin työskentelivät myös Turun taidemuseossa esillä olleet kolme taiteilijaa: Nuorena kuollut Werner Holmberg, joka oli ensimmäinen merkittävä suomalaistaiteilija Düsseldorfissa, kuutamomaisemien suunnannäyttäjä Hjalmar Munsterhjelm, joka taas oli ensimmäinen suomalaistaiteilija, joka suoritti koko viisivuotisen taideakatemian, sekä Turun taidemuseon tuleva johtaja Victor Westerholm, joka puolestaan oli akatemian viimeinen pitkäaikainen suomalaisopiskelija. 

Kuten Turun näyttelyn nimestäkin voi päätellä, museon seinät täyttyivät maisemista. Metsää, merta, korpea ja niittyä - sekä kaikkea siltä väliltä. Kesää ja talvea, päivää ja yötä, auringonpaistetta ja myrskyä. Tarkkaa ja yksityiskohtaista. Maisemakuvissa korostettiin harmoniaa ja kauneutta.

En ole ollut mikään maisemamaalauksien fani, mutta museossa kävellessä ja maisemia katsellessa nekin alkoivat puhutella - tai ainakin jokunen niistä :) Eniten minua viehätti kaksi Hjalmar Munsterhjelmin 1880-luvulla maalaamaa kuutamomaisemaa, joista toisessa hän kuvasi kuun valaisemaa metsälampea ja toisessa Barösundia Inkoossa. 

Näyttelyn viimeinen maalaus oli Victor Westerholmin heleävärinen Helmikuun aurinko vuodelta 1918 eli vuosi ennen taiteilijan kuolemaa. Turun taidemuseon johtajana tuolloin jo yli 20 vuotta työskennellyt Westerholm oli ikuistanut osan kaupunkia, joka näkyi hänen työpaikaltaan eli Puolalanmäelle 1904 valmistuneelta Taidemuseolta.

Vaikka maisemamaalauskärpänen ei minua Turussa vielä puraissutkaan, niin luulen että jatkossa katson maisemamaalauksia aiempaa suopeammin - ja väliin jopa kiinnostunein - silmin…

Werner Holmberg: Myrsky Näsijärvellä, 1860

Werner Holmberg: Maantie Hämeessä (Helteinen kesäpäivä), 1860

Maalauksen sanotaan kuvaavan taiteilijan perheen vaunumatkaa 

Uudestakaupungista Tampereelle. 

Hjalmar Munsterhjelm: Talvipäivä saaristossa, n.1880-1889

Hjalmar Munsterhjelm: Metsälampi kuutamossa, 1883

Victor Westerholm: Helmikuun aurinko, 1918

Keskustan aamua

Kävelin aamulla ennen kahdeksaa Punavuoresta Kruununhakaan, ja ohitin mm. Esplanadin puiston ja Senaatintorin. Oli hiljaista ja kylmää, mutta ihanan valoisaa ja äärettömän kaunista.

Tiheästi istutetut sipulikukat hehkuivat puistoissa ja auringon valo tanssi rakennusten seinillä. Tervetuloa Kesä - kylmäkin kelpaa, kunhan valoa riittää :)

Sängyn valtaaja

Tyttärien luona Taattisten tilalla yövyn yleensä keittiön viereisessä vierashuoneessa. Huoneen ollessa tyhjä muistan aina (lähes) vetää huoneen oven tiukasti kiinni, sillä myös Dora-koira on kiinnostunut tuosta rauhallisesta ja siististä huoneesta.

Joskus kuitenkin unohdan :) Jos/kun näin tapahtuu, en raski herättää koiraa, vaan annan sen nautiskella unensa loppuun…

Luonnon tutkija

Pirkkojen puuhia

Taas oli tilanne, jossa olisin kaivannut oikeaa kameraa - yksinkertaista järjestelmäkameraa, jolla olisin saanut tarkkoja lähikuvia. Monesti olen asiaa miettinyt, mutta aina päätynyt epäilemään, että tulisiko sitä kuitenkaan kannettua mukana…

Ehkä tällä kertaa oli ihan hyväkin, että tarkennukseni ei onnitunut. Saivathan leppäkertut tai -pirkot puuhailla kaikessa rauhassa :)

Äitien päivä

Kävin Siskon ja Veljen - kaikki kolme yli 70v - kanssa Äitimuorin luona espoolaisessa hoivakodissa. Juotiin kahvit ja maisteltiin minun leipomaa, kesän ensimmäistä raparperipiirakkaa. Ja mukavaa oli, kunnes Äitimuori nukahti tuoliinsa :) 

Saatoimme Muorin omaan sänkyyn omaan nurkkahuoneeseen, ja hipsimme peräperää omille tahoillemme. Sisko jatkamaan juhlintaa tyttärensä perheen kanssa ja minä Merimaskuun, jossa ”juhlat” jatkuvat Tyttärien valmistamalla päivällisellä. 

Illalla kuuntelin mökin terassilla, kun käki kukkui - kuuluvasti ja pitkään :)