lauantai 31. joulukuuta 2016

Vuosi elämästäni

Vuosi vieri vikkelään, vuosi vuodelta vikkelämpää. Yhä tärkeämpää on sisäistää että elämä on tässä ja nyt - nykykielellä olla läsnä omassa elämässään.

Omaan vuoteeni on vaikuttanut ainakin kolme juttua. Ensinnäkin vuodenvaihteen pitkä sairastelu - kaksi perättäistä keuhkokuumetta, joista jälkimmäinen vei viikoksi tiputukseen sairaalaan (täällä). Hidas toipuminen yllätti ja pysähdytti ajattelemaan laajemminkin.

Olen oppinut elämään terveen elämää, jonka "pikkusairaus" saattaa hetkeksi keskeyttää. Pari päivää lepoa ja taas pusketaan täysillä. Sellaista Joko terve tai sairas -elämää eli joko/tai-elämää. Todellisuudessahan elämä on sekä/että-elämää - terve/sairas-akselin lisäksi kaikilla muillakin elämisen alueilla. Teoriassa olen tämän vuosia ymmärtänyt ja hyväksynyt, mutta tosielämässä siinä on vieläkin opettelemista.

Osittain pitkittynyt keuhkokuume vaikutti myös vuoden toiseen merkittävään tapahtumaan. Helmikuun alussa muutin asumaan mökillemme Länsi-Suomeen (täällä). Kyseessä ei ollut mikään tietoinen päätös tai valinta, vaan vähitellen pitkitin ja pitkitin alkujaan viikonlopuksi suunniteltua mökkivisiittiä. Ainoana seuranani oli Muru-koira - Ukki kävi lähinnä viikonloppuisin. Yllätin totaalisesti itseni ja muut perheenjäsenet, sillä kymmenien mökkivuosiemme aikana en ole koskaan halunnut yöpyä yksin mökillä. Toisaalta vähän siihen on suurperheessä ollut tilaa tai mahdollisuutta.

Viihdyin mökillä yli kaksi kuukautta huhtikuiseen Riikan matkaamme (täällä) asti. Nautin suunnattomasti hiljaisuudesta, rauhasta ja luonnosta kirjaten aatoksiani ahkerasti myös blogiini.

Kolmas mieleenjäänyt asia vuodessani oli pojanpojan syntyminen ja se että pojastani tuli isä (täällä). En koskaan unohda niitä onnenkyyneleitä, kun tyttäreni seitsemän vuotta sitten miehensä kanssa kertoi saavansa vauvan. Ekaa onnen ja ilon kertaa on vaikea päihittää. Mutta on erilaista seurata oman pojan kasvua isäksi kuin oman tyttären kasvua äidiksi. Ehkä äidiksi kasvaminen on minulle naisena tutumpaa kuin isäksi kasvaminen - samaistuminen on helpompaa?

Siinäpä taitaa olla vuoden tärkeimmät. Joukkoon voisi vielä lisätä vuosia suunnitellun mökkisaunan valmistumisen (täällä) ja pitkään ajatellun kirppismatkan (täällä) toteutumisen aikuisten tyttärieni kanssa.

Vuotta sävytti myös se, että matkasin ulkomaille vähemmän kuin edellisinä vuosina. Aiemmin olen pari kertaa vuodessa pistäytynyt ainakin Välimeren maissa. Viime vuonna kävin vain Riikassa (täällä) ja parilla laivareissulla Tallinnassa ja Tukholmassa. Kotimaassakaan en päässyt Jyväskylää pidemmälle (täällä). Mutta kivaa on ollut näillä lyhytmatkoillakin, joilla olemme Ukin kanssa osanneet hakeutua myös perusnähtävyyksien ulkopuolelle. Työjako on ollut se, että minä suunnittelen retkiohjelman ja Ukki hoitaa ravintolapuolen. Ja molemmat ovat nauttineet.

Minua on vuoden aikana yhä enemmän alkanut kiinnostaa myös mennyt - vanhempieni ja isovanhempieni elämä ja valinnat. Vuosilukujen lisäksi se mitä sukujuhlissa ei kerrota, mistä ei ääneen puhuta - ei osata tai ei haluta. Miten heidän valintojaan on ohjannut rakkaus ja elämännälkä, innostus ja tiedonhalu, arkuus ja pelko? Miten he ovat osanneet liittyä toisiin ihmisiin, osoittaa tunteitaan tai miten reagoineet vaikeuksiin? Ehkä samalla opin jotain itsestänikin.

Tervetuloa vuosi 2017 - nöyränä toiveena, että hieman hitaammin vierisit.

torstai 29. joulukuuta 2016

Raitaa riittää


Koluttiin tiistaina Lontoontytön ja Juniorin kanssa kaksi Salon kirppistä - Aarresaari ja Radiokirppis - ja löydettiin kasa aarteita. Tyttö äkkäsi mm. pitkän ja ilmavan kesämekon, jonka laittaa tuunattuna ystävänsä tuleviin kesähäihin. Innokkaana elokuvan katsojana Juniorin keräsi muovikassillisen dvd-leffoja.

Minä löysin tapani mukaan paljon ja edullista, mm. vaatetta ja kirjoja kolmelle pikkupojalle. Mutta ihanin löytö oli puhdas ja upean värinen räsymatto myyntipöydältä, jolla oli 50%:n loppuale - maton lähtöhinta oli 22 euroa ja alessa 11 euroa. Mattorullaa avatessa sen sisältä tipahti mummikäsialalla kirjoitettu lappu: 4,90 x 72 eli lähes viisi metriä.

Kesäisiä värejä mökin lattialle...

keskiviikko 28. joulukuuta 2016

Ken kurkkaa

Sieniä sateella


Jouluna sadetta ja lämpöasteita, Siskon luona Espoossa jopa 7 astetta. Välillä taivas kirkastui, ja päiväsaikaan nähtiin vilauksia matalalla möllöttävästä auringosta ja iltaisin ihailtiin tähtitaivasta. 

Tihuttelun ja ruokailujen välillä ehdittiin koirien ja Lontoontytön kanssa metsäkävelylle. Kostea ja lumeton talvimetsä on upea - ruskean ja vihreän sävyt räjäyttävät mielen. Etenkin sammaleiden moninaisuus pääsee hienosti esille.

Järven jää jatkaa paukettaan...


maanantai 26. joulukuuta 2016

Aattosauna ja Tapaninpäivä

Aattosauna mökillä 1998

Tapaninpäivä mökillä 2016

sunnuntai 25. joulukuuta 2016

MökkiJoulu

Pikkupojan mummille muovaama kuusenkoriste.

Paljon perinteistä - puuro, kirkko, sauna ja pukki. Kasakaupalla tuttua - kuusen ikivanhat koristeet, paperinen iso joulutähti, pähkinä-rusinasekoitus ja Maraboun Paradis -suklaat. Ripaus uutta - kirkossa nuori naispappi, taivaalla komeita tähdenlentoja ja järvellä ohuen jään kumiseva vonkuna. Ja Max Salalaatikko.

Ähkyrajoille syömistä. Ja tuttuakin tutumpi: "Mitä me tällä kaikella ruoalla tehdään?" Koska me opitaan, että joulu kestää vain kaksi ja puoli päivää. Kaiken keskellä pikkupoikien innokas pukin odotus. "Metsässä vilahti kyllä pukin parta - mä kyllä näin?" Ja lopulta vimmainen lahjojen avaaminen.

Ilo, joka tarttuu ja tarttuu. Välillä voimalla ja yllättäen, välillä pikkuhiljaa hiipien...

Esikoisen leipoma taidokas monikerroksinen prinsessa-kakku.

Opiskelijatytön rakentama mökin pienoismalli.

Joulu metsässä

Hyvä Joulu jossakin - toivottavasti...

perjantai 23. joulukuuta 2016

Rentoa (tai raskasta) opiskelua


Äidinäitini Alma opiskeli Helsingin yliopistossa 1910- ja 1920-luvuilla (täällä). Tänä aikana hän asui mm. Fredrikinkadulla ystäviensä Martta ja Sisko Kilven kanssa. Valokuvassa Alma (oikeassa reunassa) Kilven sisarusten kanssa. 

Martta Kilpi opiskeli kirjanpitäjäksi ja työskenteli myöhemmin Kauppalehdessä. Mentyään naimisiin hänen sukunimensä muuttui Valjakaksi. Martta sai yhden lapsen - Helenan, joka sairasti Downin syndromaa ja asui vanhempiensa kanssa Helsingissä yli 40-vuotiaaksi.

Martta säilyi Alman ja Alman tyttären eli äitini läheisenä ystävänä kuolemaansa asti. Martta oli sekä äitini että minun kummitäti ja antoi minulle ensimmäisen oikean nukkeni - Helenan. Jouluksi Martta-täti aina kutoi nukelleni taidokkaita villatakkeja ja ompeli käsinpäärmättyjä vaatteita alushousuista samettitakkeihin.

Mitähän Alma-tyttärensä laiskottelusta tuumaisi talonemäntä Liisa Mäkelä? Hänen kuoltuaan 68-vuotiaana keväällä 1934 paikallislehdessä julkaistussa muistokirjoituksessa kirjoitettiin mm.:
"Emäntä Mäkelä omasi harvinaisen tarmokkuuden, jollainen on suotu vain harvalle naiselle. Tarkkuudellaan ja tarmokkuudellaan hän keräsi melkoisen omaisuuden. Suurella innolla seurasi hän yleisiä asioita ja erittäinkin naisasia oli hänelle sydämen asiana. Maalaisväestön keskuudessa hän teki paljon työtä naisasian hyväksi. Valtiollisia ja talouspoliittisia kysymyksiä hän seurasi mitä kiinteimmin. Innokkaana raittiusihmisenä vaikutti hän voimakkaasti raittiusasian edistämiseksi paikkakunnalla."
Toisaalta kyllä Almankin muistokirjoituksessa häntä voisi kuvailla sanoilla "tarkka ja tarmokas naisasianainen".


Opiskellessaan lastenlääkäriksi Berliinissä vuosina 1923-25 Alma on kuvattu lepäilemässä tulevan aviomiehensä Juhon kanssa. Kuvassa Alma ja Juho makaavat keskellä.

torstai 22. joulukuuta 2016

Alma-mummi

15.6.1891 - 15.10.1989

Alma-mummi syntyi maatalon tyttärenä Anjalan pitäjän Ahvion kylässä Mäkelän talossa kesäkuussa 1891. Lapsena hän oli heiveröinen, ja tomera äiti päätti viedä tytön erikseen valokuvaan, jotta tytöstä jäisi edes muisto perheelle. Almalla oli kaksi siskoa Aino ja Elli sekä Väinö-veli, joka kuoli nuorena puukkotappelussa. Naimaton Elli jäi aikustuttuaan asumaan Väinön Eini-lesken kanssa Mäkelän taloon. Aino (Räihä) muutti naimisiin mentyään Rikkilään, jossa Alma-mummin ja Siskon kanssa kävimme lomilla 1960-luvulla.

Alkuvuosista Alma vahvistui ja pärjäsi hyvin kansakoulussa, ja opettaja patisti äitiä laittamaan vikkelästi oppivan tytön oppikouluun. Päästyään ylioppilaaksi Kotkan suomalaisesta yhteiskoulusta 1910 Alma suuntasi Helsingin yliopistoon opiskelemaan lääketiedettä. Yliopiston nimi tosin oli vielä Suomen Keisarillinen Aleksanterin Yliopisto. Vuodesta 1901 lähtien naiset olivat saaneet vapaasti opiskella yliopistossa, aiemmin tarvittiin keisarin erityislupa.

Opiskelu yliopistossa keskeytyi vuoden 1917 levottomuuksien vuoksi, ja seuraavana vuonna 27-vuotias Alma komennettiin lääkäriksi sotavankileirille, joko Tammisaareen tai Hennalaan. Tällöin hän ei ollut vielä edes suorittanut lääketieteen kandidaatin tutkintoa, minkä hän selvitti vasta sisällissodan jälkeen 1921. Työstään ja kokemuksistaan vankileireillä Alma ei ole kertonut mitään edes tyttärilleen. Parin vuoden päästä Alma valmistui lääketieteen lisensiaatiksi ja lähti kahdeksi vuodeksi Arvo Ylpön oppiin Berliiniin Kaiser Auguste Victoria Haus -sairaalaan erikoistuakseen lastenlääkäriksi (1925). Erikoistuminen ei vielä tällöin ollut mahdollista Suomessa. Valmistuttuaan  Alma toimi yksityisenä lastenlääkärinä Viipurissa 1925-27.

Berliinissä Alma tutustui tulevaan aviomieheensä Juho Talvitiehen, jonka kanssa hän meni naimisiin vanhempiensa kotona Anjalassa jouluna 1926 (täällä). Alma oli tuolloin jo 35-vuotias "vanhapiika". Vuosisadan alussa oli tavallista, että akateemisesti koulutetut naiset elivät naimattomana tai menivät naimisiin kouluttamattomia naisia vanhempina.

Avioiduttuaan Alma muutti miehensä kanssa Helsinkiin ja ryhtyi neuvolalääkäriksi (täällä). Arvo Ylppö oli avannut Suomen ensimmäisen neuvolan 1922 Saksassa toimivan mallin mukaan. Alma piti työstään lasten ja tuohon aikaan lähinnä äitien kanssa. Pisimpään hän toimi neuvola- ja koululääkärinä Lauttasaaressa. Alma lopetti virkatyön vasta viranomaisten toistuvien kehoitusten jälkeen lähes 80-vuotiaana. Pitkä työura johtui pääosin hänen kiinnostuksestaan ja innostuksestaan, mutta osin ehkä myös siitä, että hän ei ikänsä takia saanut minkäänlaista työeläkettä. Järjestelmän voimaantullessa vanhimmat ikäluokat suljettiin etuuden ulkopuolelle.

Alman ja Juhon esikoispoika syntyi lokakuussa 1927 ja äitini seuraavan vuoden syyskuussa. Tämän jälkeen perheeseen syntyi vielä kaksi tyttöä vuosina 1930 ja 1934. Perheen Juho-isä työskenteli armeijassa ylieläinlääkärinä, kunnes 1940-luvun lopussa hänen virkansa lakkautettiin. Perhe asui Töölössä ensin armeijan virka-asunnossa ja myöhemmin vuokrahuoneistossa viettäen kesät Lauttasaaressa vuokrahuvilassa. Kahden työssäkäyvän aikuisen perheessä oli ruuhkavuosina sekä kotiapulainen että lastenhoitaja, joista ainakin toinen asui perheen kotona. Lastenhoitajat (Tante) palkattiin Saksasta tai Virosta ja he puhui lasten kanssa vain saksaa.

Juho kuoli äkilliseen sairauskohtaukseen 62-vuotiaana huhtikuussa 1950, jolloin perheen kaikki lapset asuivat vielä kotona - kaksi vanhinta opiskelivat Helsingin yliopistossa ja kaksi nuorinta kävivät läheistä oppikoulua.

Alma muutti 1960-luvulla Kannelmäkeen, jossa hän asui toiseksi nuorimman tyttärensä kanssa toistakymmentä vuotta. Viimeisinä vuosinaan hän asui vanhempieni luona Kulosaaressa, jossa muistan hänet istumassa shaali harteillaan olohuoneen lepotuolissa "hoitamassa" kynttilöitä. Isäni sairastuttua vakavasti Alma muutti vanhainkotiin, jossa hän kuoli 98-vuotiaana lokakuussa 1989. Alma-mummi on haudattu Leposaaren hautausmaalle samaan hautaan viisi vuotta aiemmin kuolleen vävynsä eli isäni kanssa.

Perheessämme tomeraa ja aikaansaavaa Alma-mummia kutsuttiin pikkumummiksi hänen lyhyytensä takia.

keskiviikko 21. joulukuuta 2016

Syys selätetty!

Naapurin kukkapurkissa sinnittelevä orvokki 21.12.2016.

Minä ja orvokki selvisimme lähes ehjin nahoin talvipäivänseisaukseen! Aurinko nousee Helsingissä klo 9.24 ja laskee klo 15.13. Lähipäivinä aurinko laskee joka päivä minuutin myöhemmin, mutta vasta tammikuun alussa se alkaa myös nousta aikaisemmin, ja aamuunkin saadaan lisäminuutti päivittäin.

Tammikuun lopussa ollaan jo kovassa vauhdissa kohti valoa - ja kevättä! Tuolloin aurinko nousee klo 8.37 ja laskee klo 16.31. Eli runsaan kuukauden päästä päivä on yli kaksi tuntia pidempi kuin tänään talvipäivänseisauksena.

maanantai 19. joulukuuta 2016

Yllättäjä mökillä


Kaktus oli unohtunut mökin astiahyllyn kulmaan - kuivahtanut ja nahjustunut. Marras- ja joulukuussa Ukki on käynyt ja asustellut mökillä, muttei ollut huomannut kaktuksen kukkimista. Minä piipahdin pitkästä aikaa viime viikonlopulla, ja heti huomasin upeat kukat. Kastelin ja ihastelin.

Netistä löytämäni tiedon perusteella mökin kaktus on ilmeisesti kuitenkin marraskuunkaktus eikä aito joulukaktus. Esimerkiksi Unikon nurkka -blogin (täällä) mukaan joulukaktuksen lehdet ovat sakarattomat ja kukat symmetriset, kun marraskuunkaktuksella on lehdissä sakaroita ja kukat ovat enempi epäsymmetriset, kuten mökkikaktuksellamme. Ja tiesinhän tämän jo aiemminkin, vaikka olin unohtanut (täällä ja täällä).

Kaikesta huolimatta rakastan tätä jouluna kukkivaa marraskuunkaktustani!

lauantai 17. joulukuuta 2016

Haukka Hesassa

Olitiin Juniorin kanssa kotona, kun pikkulintu törmäsi olohuoneen isoon ikkunaan, pökertyi ja jäi makaamaan ikkunan eteen terassin lattialle. Samassa toinen isompi lintu syöksyi pikkulinnun niskaan ja tarrasi kyntensä pienemmän niskaan.

Seurasimme Juniorin kanssa pölmistyneinä tapahtumaa aitiopaikalta. Käyränokkainen, noin 30 cm:n kokoinen lintu kyykisteli hetken silmiemme edessä terassin lattialla pikkulintu otteessa. Sitten saalistaja pyrähti viereiseen omenapuuhun jatkaen matkaansa ympärille katsottuaan. Pikkulintu kynsissään. Ilmeisesti pikkulintu törmäsi ikkunaan paetessaan takaa-ajajaansa.

Olen huono lintuasioissa, mutta nettiä selailtuani päädyin että seurasimme varpushaukan saalistusta.

Kirje lapsuudesta


Kirje äidille Helsinkiin Mathildedalin mökiltä (lisää täällä), jossa olimme kesällä 1965 - minä (Anna-Liisa 13v), Sirpa (paraskaverini 13v), Jukka (pikkuveli 8v) ja Kaija (kotiapulaisemme). Lyhyessä ja asiallisessa kirjeessä mainitaan myös Riitta (pikkusisko 11v) ja Leena (Riitan nukke). Minun nukkeni nimi oli Sirpa - ystäväni mukaan. Mukana olivat tietysti myös toiset nukkemme Eija ja Liisa, jotka isä oli lähettänyt meille Amerikasta jo jouluna 1957. Pitkäaikaisia ja kestäviä leluja!

Kaija Ikonen oli mukava, ujo karjalainen parikymppinen tyttö, joka oli ollut meillä Kulosaaressa kotiapuna vajaa kaksi vuotta. Hän asui kotonamme keittiön vieressä olleessa ns. apulaisen huoneessa, joka 1970-luvulla yhdistettiin eteiseen. Pari kuukautta tämän kirjeen jälkeen Kaija kuoli kesälomalla kotonaan Ilomantsissa salaman iskiessä hänen lapsuudenkotiinsa. Tuvan pöydän ääressä istuivat lyhyttä sadekuuroa pitelemässä Kaijan lisäksi Kaijan isä ja äiti sekä pikkuveli. Äiti ja veli selvisivät salamaniskusta säikähdyksellä, mutta Kaija ja isä kuolivat silmänräpäyksessä.

Kesämuistoja joulua odotellessa...

perjantai 16. joulukuuta 2016

Eka ostari


Käytiin Siskon ja Äitimuorin kanssa kahvilla Munkkivuoren ostoskeskuksen Fazerilla. Tavattiin lounasaikaan, joten päätimme maistaa kahvin lisäksi salaattiannoksia. Onneksi, sillä salaatti valinnaisilla täytteillä oli maukas ja freessi. Perustonnikala, mozzarella ja sopivan pehmeä avokado maistuivat hyvin minitomaatteja ja meloonia sisältävän salaattipedin päällä. Kahvin kanssa valitsemamme makupalat - puolukkatoscapulla, masariini ja pähkinätartaletti - olivat herkkua. Pikku miinus oli märäksi jääneet pullalautaset, joilla leivonnaisten pohja vettyi ikävästi.

Munkkivuoren ostari on avattu joulukuussa 1957, jolloin se oli Suomen ensimmäinen ostoskeskus, ja Fazerin kahvila on toiminut paikallaan alusta lähtien. Isot lasi-ikkunat tuovat valoa ja avartavat pitkänomaista, hieman ahtaanoloista kahvilaa.

Perjantaina joku uskalikko oli jopa tarjennut kahvitella ulkopöydissä!

Hulluna hyasinttiin


Jos voisin vapaasti valita, kotini olisi jouluna täynnä tuoksuvia hyasintteja - muistoja lapsuuden jouluista. Ehkä kuitenkin valkoisia ennemminkin kuin lapsuudenkodin vaaleanpunaisia. Mutta kun en voi valita. Ihana ja voimakas tuoksu saa minut välittömästi aivastelemaan ja silmät ja nenä alkavat kutista ja vuotaa. Allergia - jouluallergia :):)

Minun on tyytyminen tulppaaneihin - jotka nekin tosin ovat perinteisiä ja vaatimattomia - taikka joulutähtiin tai -ruusuihin. Ja onneksi viime vuosina kauppoihin on tullut paljon uusia, aiemmin Suomessa tuntemattomia joulukukkia.

Eihän muissa kukissa  mitään vikaa ole, mutta kun hyasintti on minusta se ainoa oikea joulukukka - Joulun tuoja.

Lisäys 18.12: Radiossa puutarhuri kertoi, että hyasinteista siniset tuoksuvat eniten ja valkoiset vähiten. Eli pitäisikö sittenkin kokeilla...

torstai 15. joulukuuta 2016

Tärkeää tietoa


Puolivuotiasta kiinnostaa pehmolelut ja kangaskirjat. Useimmiten sormet pyrkivät räpläämään tuotteen reunaan ommeltua pientä tuotetietolappua. Näin oli omien lasteni ollessa vauvaikäisiä, samoin Esikoisen poikien kanssa ja sama näyttää jatkuvan pojanpojan kohdalla. Lienee yleistä...

Mikä tylsässä, pienessä ja usein rispaantuneessa valkoisessa kangaspalassa onkin niin kiinnostavaa?

Human

Teemalta tuli viikko sitten valokuvaaja Yann Arthus-Bertrandin ohjaama dokumenttielokuva Human. Viime vuonna valmistuneessa elokuvassa satoja eri rotuisia ihmisiä eri puolilta maailmaa kertoo kymmenillä kielillä elämästään - vaikeuksistaan ja onnellisista hetkistään. Kokemuksiaan väkivallasta ja sodasta, ajatuksiaan anteeksiannosta ja kuolemasta. Ja rakkaudesta. Mitä siitä miettii perheensä hylkäämä lesbo arabimaissa, uupunut aasialainen ilotyttö, joka ansioillaan kouluttaa pikkusisaruksiaan, tai kaksivuotiaana keskitysleirin aidan raosta SS-upseerin kotiin pelastettu juutalainen elettyään lähes 80-vuotiaaksi?

Ihmiset on kuvattu yksittäin katsomassa suoraan kameraan. Kuvassa näkyy vain puhujan kasvot, ei nimeä eikä kotimaata. Ihmiset puhuvat aidosti, rehellisesti ja rohkeasti, jota lopputeksteissä kiitetäänkin. Yksinkertaista ja koskettavaa, ja kaikkea muuta kuin pitkäveteistä.

Välissä näytetään henkeäsalpaavan upeita otoksia erämaassa vaeltavista ihmisjonoista, härkäauroilla riisipeltoja kyntävistä aasialaisista ja myrskyävän meren yllä lentävistä lintuparvista. Kaikki on kuvattu kaukaa ja korkealta. Nautittavaa ja valokuvauksellista, kuten valokuvaajalta voi odottaa.

Kehuttu, yli kolme tuntia kestävä elokuva on joka kehun ja joka minuutin arvoinen. Me erilaiset olemme kaikki samanlaisia.

keskiviikko 14. joulukuuta 2016

Muru Floridassa


Parasystävä on miehensä kanssa käymässä Floridassa tervehtimässä hyviä ystäviään. Lähetellyt ihania kuvia varhain aamulla meren takaa nousevasta auringosta, ja minä takaisin kännykkäkuvia kolmen jälkeen iltapäivällä laskevasta Suomen pallosta.

Löysi myös Murun kuvan kymmenmetrisestä seinämaalauksesta - kaulapanta ja nimilaattakin kuten meidän Murulla. Pyhimysrenkaan takia tosin pelkäsi vähän lähettää...

tiistai 13. joulukuuta 2016

maanantai 12. joulukuuta 2016

Pekingin kuha


Eilen käytiin pitkästä aikaa syömässä Kallion Pekingissä (täällä). Perinteinen kiinalainen ravintola, joka on avattu jo vuonna 1983. Paikka tuli tutuksi etenkin 1990-luvulla, jolloin aika ajoin kävimme siellä herkuttelemassa lapsikatraamme kanssa. Lapsiystävällinen, nopea ja takuuvarma. Ja lähellä kotia.

Viime vuosina ollaan lähinnä mökiltä palatessa haettu Pekingistä take away -annoksia, jolloin ehdoton suosikkini on ollut grillikana. Kokista riippuen hyvä tai erinomainen annos, jossa runsaasti rapeaksi paistettua mureaa kanaa makealla kaalipedillä.

Eilen Ukki osui naulan kantaan tilatessaan kokin listasuosikeista kokonaisena paistetun kuhan (ei höyrytettyä). Herkällä kädellä paneroitu (uppopaistettu?), vähäruotoinen maukas herkku. Kastikkeessa sopivasti valkosipulia ja sitruunaa, päällä tuoretta inkivääriä ja lehtipersiljaa. Kalaa ei kannata tilata kotiin vietäväksi, joten täytynee mennä paikan päälle toistekin, jotta Mummikin saa herkutella kokonaisella kalalla.

Sunnuntaina viiden aikaan yllättävän paljon väkeä. Ilmeisesti Peking on muidenkin suosikki...

sunnuntai 11. joulukuuta 2016

Outo tyyppi


Kudon jatkuvasti villasukkia, joita annan lahjaksi lähisuvulle tai vien tuomisiksi tuttaville. Kuitenkin ostan aika ajoin villasukkia myyjäisistä tai kirpputoreilta. Outo tyyppi :):) Yleisin syy ostamiseen on se, että joku kirppismyyjä tarjoaa hyvästä langasta itsekudottuja, käyttämättömiä villasukkia hävyttömän halvalla. Olen esimerkiksi ostanut ihanat sukat 50 sentillä, kun teinityttö myi lahjaksi saamiaan "väärän värisiä" sukkia, ja toiset eurolla opiskelijalta, jolle mummi kutoi joka juhlapäiväksi sukat eikä niitä tullut käytetyksi. Pitäähän nuo käsityöt jonkun pelastaa!

Tänään ostin Jäähallin kirppikseltä yllä olevat uudet hyvänkokoiset ja ihananväriset villasukat viidellä eurolla - hintakattoni. Yleensä käsinkudotut villasukat maksavat Hesan kirppareilla noin 20 euroa. Lime/rosat sukat päätyvät salapiilooni, jossa säilytän omaan käyttöön tarkoitettuja sukkia. Kunhan edelliset kirppissukat kuluvat puhki - mikä kivilattioillamme tapahtuu yllättävän nopeasti - nämä lime/rosat pääsevät lämmittämään Mummin varpaita.

Käytän itse vain toisten kutomia villasukkia - itsekutomani annan aina pois. Outo tyyppi:):)

lauantai 10. joulukuuta 2016

Joulua kohti 3

Ihana paperipallo Kiasman museokaupasta 6 euroa.

perjantai 9. joulukuuta 2016

Viehkeä Voffeli


Museokadun ja Vänrikki Ståhlin kadun kulmassa on runsas vuosi sitten avattu Voffeli ja Kaffeli (täällä), jossa nimensä mukaisesti myydään vohveleita ja kahvia. Viime viikkojen kärrykävelyillä olen monesti kurkkaillut kuppilan ikkunoista. Kahvit ovat kuitenkin jääneet vain haaveeksi, sillä paikka avataan vasta klo 11.

Eilen haave toteutui, ja yllätyin iloisesti. Kodikkaan vanhanaikainen sisustus, hyväntuulinen emäntä, maittava kahvi ja tuore rapea vohveli, jonka päälle voi valita suolaista tai makeaa. Kysyessäni emännän suositusta hän kertoi, että entiset asiakkaat tulevat Tammisaaresta asti herkuttelemaan skagen-vohvelilla. Maistettuani en ihmettele - katkarapujen kaverina on majoneesin sijaan tuorejuustoa. Nam, nam.

Pitänee mennä maistamaan vielä makea vaihtoehto, mutta taidan ottaa kaverin mukaan, sillä yhdestä vohvelista riittää hyvin kahdelle. Jaettu ilo on kaksinkertainen ilo...

torstai 8. joulukuuta 2016

Töölö tänään


Kärräsin Maxia pitkin ja poikin Etu-Töölön pieniä ja hiljaisia sivukatuja. Apollonkatu, Museokatu, Tunturikatu...

Asuin lapsuuteni ja nuoruuteni keskustan ulkopuolella, joten Töölö on tuttu lähinnä lukiovuosilta, jolloin kävin pari vuotta koulua Nervanderinkadulla. Mieleen muistuu Museokadulla edelleen toimiva kahvila Marocco (täällä), jota silloin kutsuimme Moccoroksi. Reteimpien ja rohkeimpien oppilaiden välituntipaikka, jonne minä uskaltauduin vain harvoin. Täytynee mennä nyt mummona edes käymään :):) Katujen nimet on tuttuja myös Äitimuorin muisteloista - hänhän asui syntymästä avioitumiseen asti Töölössä.

Töölö alkaa kiehtoa yhä enemmän. Kauniita kivitaloja, kutsuvia valoja. Kivijalkamyymälöitä, kukkakauppoja ja suutareita. Siistiä ja rauhallista. Voisin vaikka muuttaa sinne, jos...

keskiviikko 7. joulukuuta 2016

Mökkejä Mustikkamaalla


Joulukuun alun ihanat aurinkoiset päivät houkuttelivat tutuille poluille Helsingin Mustikkamaalle. Laitettiin nastakengät jalkaan, mutta turhaan. Saarta kiertävät polut olivat kuivia ja hyvin hoidettuja.

Mustikkamaa sopii kaupunkikävelijälle - mukavan lyhyt lenkki, jonka halutessaan voi kiertää kahdesti. Samalla saa nauttia käpertyneistä puista, sileistä kallioista sekä meren tuoksusta ja äänestä. Merestä joka joka päivä on erilainen, mutta aina yhtä kiehtova. Lisäbonuksen Mustikkamaalle tuo moninaiset linnunpöntöt, joista vain osa on kuvauskorkeudella. Kiitos sinulle mielikuvituksesta, tuntematon pönttöjenhoitaja!

Syksyllä valmistunut Isoisänsilta, joka yhdistää Kalasataman uuden asuinalueen Mustikkamaahan, on selvästi tuonut lisäkävelijöitä aiemmin rauhalliselle saarelle. Hyvä kun muutkin ovat löytäneet oivan kaupunkiluontokohteen!


maanantai 5. joulukuuta 2016

Käsitöitä ja kirjeitä

Merja Keskinen: Transparent Colours 2015

Tampereen matkan uusi tuttavuus oli Vapriikkin museokeskus (täällä), joka on avattu jo 1996 Tampellan tehtaan entisessä verstaassa. Upeaa perinteistä punatiilirakentamista, johon aina ihastun.

Perjantaina Vapriikkiin veti suomalaisen modernin tekstiilitaiteen näyttely Johtolanka. Esillä oli 40 tekstiilityötä, jotka oli valittu 230 ehdolla olleesta teoksen joukosta - materiaaleja laidasta laitaan. Paljon kaunista ja taitavaa.

Pistäydyttiin nopeasti myös Postimuseossa, jossa jäin kuuntelemaan ääneen luettuja sodanaikaisia kirjeitä, joita suomalaiset miehet ovat lähettäneet rintamalta läheisilleen. Kaikkea muuta kuin Suomalainen mies ei puhu eikä pussaa -linjaa. Tunteikkaita kirjeitä arkisista asioista, pelosta ja ikävästä. Rakkaudestakin.

Museossa törmäsin ensimmäistä kertaa museon vapaaehtoistyöläiseen - nimikyltissä luki vertaiskokija. Ystävällinen nainen, joka hallitsi lähestymisen ja etääntymisen vaikean taidon.

Aino Kajaniemi: Olen 2013-14

Moro ja muuta


Tampereen reissulla herkuteltiin. Puolenpäivän lounas päätettiin nauttia upeissa maisemissa eli yöpymispaikkamme hotelli Tornin ylimmän kerroksen Moro-baarissa (täällä).

Valinta osui nappiin niin näköalan kuin ruoan suhteen. Hotellin 25. kerroksen "sky barin" lattiasta kattoon ulottuvista ikkunoista avautui upea näköala yli Tampereen. Sisätiloista näkyi aseman yli Näsijärvelle ja kevyen lumen peittämältä katetulta ulkoterassilta pystyi tiirailemaan Pyhäjärven suuntaan. Iso ulkoterassi pitänee tulla vielä kokeilemaan lämpimämmällä säällä.

Moron perjantainen lohikeitto oli herkkua - runsaasti pehmeää kalaa ja ihana, lievästi makea liemi. Jälkkärikahvin kanssa sai kolmella eurolla valita palan mehevää porkkanakakkua tai tuhtia mutakakkubrownia. Mummille maistui jälkimmäinen, mikä olikin oikein piste iin päälle - suklaisen kostea pläjäys. Ruokajuomaksi tilasimme paikallista olutta: Pyynikin käsityöläispanimon (täällä) tummaa Paja-Vasaraa, joka iski varsinkin Mummin makuhermoon pehmeänä, vahvana (8,8) ja hieman makeana eli sopi niin keiton kuin suklaakakun kaveriksi.

Tullessamme Moro oli häiritsevän täynnä kaljaa juovia miehiä - baaritiskin jono kiersi hisseille asti - ja harkitsimme jo poislähtöä. Onneksi nälkä pakotti jäämään, sillä jonotuksen jälkeen löysimme nopeasti mukavat istumapaikat isojen näköalaikkunoiden edestä, ja ihmismassat jäivät selkämme taakse ja saimme nauttia kaksin oluen ja näköalan lumosta.

Illallisen nautimme kehutussa Dining 26 -ravintolassa (täällä). Paikka oli viihtyisä ja tarjoilijat tosiystävällisiä, avuliaita ja sukkelia. Viinejä esiteltiin ammattitaidolla, ja ennen päättämistä sai halutessaan maistaa useampaakin lajia. Mutta itse ruoka oli pieni pettymys. Tilasimme listalta jaettavaksi viisi 10 euron hintaista annosta - kaksi kylmää ja kolme lämmintä. Ukin valitsemat härkätartar ja lohi42' olivat maukkaita ja hyvin valmistettuja, mutta Mummin katkaravunhännät, karamellisoitu ankka ja salviagnocchit eivät täyttäneet korkeita odotuksiamme.

Vatsat täynnä kävelimme enempiä sulatellen Tampereen työväenteatteriin nauttimaan Cabaret-musikaalista ja 1920-luvun lopun Berliinistä. Hienosti rakennetut lavasteet, tuttuja lauluja ja vauhdikkaita tanssiesityksiä. Tanssijoista seurasin Aleksi Seppäsen (Tanssii tähtien kanssa) tarkkaa työskentelyä ja miesparia, joilla kummallakin toinen puoli oli puettu mieheksi ja toinen naiseksi. Ja pasuunassa Ilona Heinonen - nainen!

Kabareen kaiku ei sammu...

sunnuntai 4. joulukuuta 2016

Tampereen Torni

Näkymä hotellihuoneen ikkunasta perjantaina klo 15.01.

Minireissu Tampereelle. Päivällä herkuttelua, illalla nostalginen Cabaret-musikaali ja yöllä kuorsaamista 25-kerroksisen hotelli Tornin (täällä) 20. kerroksen kulmahuoneessa (nro 2001). Korkealle majoittumisesta pitää maksaa vähän ekstraa, mutta se kannattaa! Harmaasta ja pilvisestä säästä huolimatta näkymät ikkunoista olivat joka euron väärtti. 

Nukuimme verhot auki ja jopa öisillä vessareissuillakin jäin ihailemaan jouluisen kaupungin valoja. Vieraspaikkakuntalainen pystyi paikantamaan Tampereen tuomiokirkon, Näsinneulan näköalatornin ja tehdaskaupungin torneja Näsijärven ja Tammerkosken rannalla.

Tornin huone oli moderni ja toimiva, sänky taivaallinen ja nojatuoli asetettu sopivasti ikkunan eteen. Äänieristys 10+ ja aamiainen perussettiä. Respan ja yläbaarin henkilökunta hymyilevää ja palvelevaa.

Taas viihdyttiin Tampereella, nääs!

Näkymä sängystä valoverhon erottamaan eteiseen.

perjantai 2. joulukuuta 2016

Tyhmä tango

Marraskuussa tanssi on jäänyt vähiin. Pimeys on pysäyttänyt paikoilleen, ja iltatreeneihin lähteminen vaatinut liikaa ponnekkuutta. Puhtia on verottanut myös (mukavat) päiväkävelyt pikkupojan kanssa (täällä).

Eilen - joulukuun ekana päivänä - päätin vihdoin piipahtaa tutuissa treeneissä. Lähdin kotoa jähmeästi, mutta uskoin että tanssi tasaa mieltäni ja ilahduttaa, kuten tavallisesti. Tiedossa kolme tuntia tangoa, vaativaa tunnetanssia.

Pettymys oli suuri, kun mieli ei pystynyt asettumaan tanssihetkeen eikä kroppa pysynyt musiikin perässä. Tunsin olevani raskas ja vastahakoinen vietävä. Ehkä yhden viejän kyydissä koin lyhyen hetken tanssin iloa, loppu kolmetuntisesta oli tuskaista vääntämistä ja huonouden tunteen kanssa taiteilua. "Tyhmä tango", sanoisi kolmevuotias... Ainoa mitä Maijan opeista jäi sekasortoiseen mieleeni, oli "Tango on läheisyyttä". Ja juuri se jäi tyystin toteutumatta - oman mielen myllertäessä.

Tulihan taas todettua, että tango on vaikeaa. Haastavaa. Riittää mummolle haastetta - loppuelämäksi - niin tanssikuvioiden kuin oman mielen kanssa!