Omenista rypäleisiin

Olen hulluna omeniin - edelleen. Rakastan etenkin paria italialaista, makeaa ja kiinteää, pinnalta hieman punertavaa Golden Delicious -lajikketta. Vuosikymmeniä söin vähintään 3-6 omenaa päivässä - nuorempana kuorineen ja kokonaisena, myöhemmin kuorittuna ja lohkoina. Osa vuosientakaisista ystävistäni kysyy edelleen tavatessamme: "Missä omena?"

Mutta. Viitisen vuotta sitten aloin allergisoitua rakastamilleni omenille. Eikä rakkaus auttanut, vaan minun piti luopua omenista tai muutoin suun limakalvot, huulien ympäristö ja silmäluomet kutisivat ja punoittivat hillittömästi. Ja kortisonia kului. Joitakin vuosia aiemmin sama oli tapahtunut ihanien verigreippien, appelsiinien ja tuoreen ananaksen kanssa. Verigreippien syönnissä minusta oli ehtinyt kehittyä mestari: Osasin irrottaa greipin siivut sitkeistä sisäkalvoista (kuorista puhumattakaan) sukkelasti ja siististi - kuin apina (jos apina syö greippejä).

Rakastan hedelmiä, mutta herkkuvalikoimani kutistuu vuosi vuodelta, vaikka Suomeen tuodaan yhä eksoottisempia hedelmiä. Nykyään herkuttelen viinirypäleillä, joiden tunnistamisessa olen ekspertti. Kelpuutan vain makeat, pehmeäkuoriset mutta napakat "rapsahtavat" lajikkeet.

Suomessa rypäleet ovat vain niiiin kalliita. Ja himosyöjää arveluttaa säilyvyyden vaatimat lisäainemäärät...