Tykkään yleensä elokuvista, joissa näyttelee Julianne Moore (esim. The Kids are allright) tai Mia Wasikowska (esim. Tracks). Ja myös elokuvista, joita HS:n leffakriitikko Pertti Avola kehuu. Joten odotin hurmioituvani Maps to the Stars -elokuvasta (2014), jossa molemmat suosikkini esiintyvät ja jolle Avola antoi joulukuussa neljä tähteä. Vaan toisin kävi.
Maps to the Stars - nimi viittaa Hollywoodissa jaettaviin karttoihin - on kanadalaisen David Cronenbergin ohjaama draama elämästä Hollywoodissa. Se kertoo satiirin keinoin epätoivoisesta keski-ikäisestä näyttelijästä ja hänen huuhaa-terapeutistaan sekä näiden sekopäisistä perheistä. Vihasta, tulipaloista, oudoista kuolemista ja psyyken sairastumisesta.
Elokuva on kylmä kuvaus yksinäisistä, apua kaipaavista ihmisistä. Raadollisen paljaina - selityksittä. Ihmiset elävät yhdessä, mutta täysin irrallisina toisistaan, omien pelkojensa ja kauhujensa puristeessa. Elokuva ei auta katsojaa mitenkään ymmärtämään ihmisten epätoivoa. Ja näyt ja unet kuolleista ihmisistä lisäävät elokuvan outoutta.
Maps to the Stars oli liian luotaantyöntävä makuuni. Edes suosikkinäyttelijäni eivät sitä pelastaneet. Satiiri ei taida purra tosikkoon - ei ainakaan tässä muodossa. Toisaalta jotain sisälläni liikahti, koska jäin elokuvaa pähkäilemään. Liekö sittenkin saavuttanut tavoitteensa?
Sen sijaan eilen hurmioiduin kaksituntisesta dokumentista säveltäjä Philip Glassista (s. 1937) - Scott Hicksin ohjaama dokumentti (Glass, A Portrait of Philip in Twelve Parts, 2007), joka esitettiin uusintana Teemalla. Inhimillinen, elämänmyönteinen ja rehellinen. Hauska sattuma, että Philip Glass on säveltänyt musiikin mm. Julianne Mooren tähdittämään elokuvaan Tunnit (The Hours, 2002).
Tänään hurmioidutaan illan pitkästä vaalilähetyksestä - tai sitten ei.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti